May 23, 2014

Tällä kadulla

.
Tällä kadulla, Pepe Willberg. - - Beach Boys, Phil Spector ja 'Penny Lane' palaavat tylsään tosi-TV-Suomeen luovalta -60-luvulta Bruce Springsteenin paatoksella. Joskus yliviritetty mahtipontisuus ei ole tyylirikko vaan täyttymys. Ja se jos mikä vaatii tyylitajua.
*
https://www.youtube.com/watch?v=PuRxwP-Zbhs
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pepe_Willberg

4 comments:

Riku Riemu said...

Ei minulla mitään mielipidettä ole siihen, että Hesari ja muut yhtäkkiä päättivät Pepen Levyn olevan paras.

En minä sillä, että tämä kappale on ihan kaameeta paskaa, saattaahan levyssä paljon olla hyvän parastakin. Phil Spectorin ovat tainneet jo kiinni napata.

Hyi helevetti, että muuten on ihan saatanan kauhee kappale! Kamalaa kuunnella, ei tästä taida enää oikein elämässä eteenpäin selviytyä...

Rauno Rasanen said...

Hehheh. Nyt olen eri mieltä kanssasi, Riku. Pepe Willbergiltä ja Matti Mikkolalta löytyy tyylitajua vaikka muille jakaa. Kyseessä on erinomainen piisi, niin kuin luultavasti myös koko albumi. Enkä minä sillä, että se pomppasi listojen kärkeen. Vähänkös siellä kärjessä on ainakin minun makuni mukaan ollut aivan liian usein silkkaa paskaa ja tulee aina olemaan. Mutta tämä ei ole paskaa vaan taidokkaasti ‘ylisovitettua ja ylituotettua’ nostalgista paatosta koskettavilla sanoilla maustettuna. Harvemmin se onnistuu, mutta nyt kävi niin. Terveisiä vaan Phil Spectorille ja Brucelle.

Piisin aloittava ja toistuva perusteema kulkee Beach Boys-‘koskettimilla’, sanat ovat Penny Lane’ltä ja Springsteenin tarinoista, sovituksellisessa paatoksessa ja etenkin loppurevityksessä Phil Spector kohtaa E Street Bandin.

Hieman ehkä 'menee yli' lopussa, mutta se ei minua pahemmin häiritse, pikemminkin päinvastoin. Kun on kerran päätetty valita tämä ratkaisu, niin viedään se sitten täysillä loppuun asti. Vakuuttava tyyli on aina erilaisia vaikutteita omaksunut kompromissi, jossa kuitenkin tiettyjä temaattisia valintoja jopa systemaattisesti liioitellaan. Ei tämä kaava tietenkään automaattisesti tuota huipputulosta, koska tekijöillä täytyy olla jotain ‘mystistä’ persoonallista karismaa, joka meidät lumoaa. Kyseessä ei ole pelkästään makuasia, sillä vaikka kaikki ihmiset eivät ihastu yhteen ja samaan ihmiseenkään, niin aika monet sentään. Levylistat mittaavat tätä ihastumista levymyynnillä. Se ei kuitenkaan ole mikään hyvän maun mittari. Hyvä maku on - - niin mitähän se oikein on?

Rauno Rasanen said...

No joo. Kyllähän tämä mahtipontista loppurevittelyä lukuun ottamatta [mikä sekin on Springsteenille varsin tyypillistä] muistuttaa monessa suhteessa Brucen 'My 'Hometown’ia.

https://www.youtube.com/watch?v=77gKSp8WoRg

Riku Riemu said...

Oikeasti minä vain luin Hesarista ja jostain jo aiemmin levyn ylistystä ja vähän hämmennyin. Vähäeleinen Willberg ja laaja, perinpohjainen tuotanto, lukuisat soittajat ja muut tekijät. Siinä on tavallaan erikoinen kontrasti.

Willberg kielsi kaiken kunnianhimoisuutensa, mutta tämän kappaleen perusteella levy on erittäinkin kunnianhimoinen. Musiikki ei ole helppoa, se vaatii kuuntelua ennen kuin siihen pääsee sisään ja sitä täytyy kuuntelemalla kuunnella. Kappaleiden pituudetkaan eivät näemmä ole keskiverto karvahatulle suunniteltuja, joukossa on jopa kymmenminuuttinen kipale. Sitä täytyy arvostaa.

Näin vähäisellä kuuntelulla minusta mielikuvia tulee moniin juttuihin tuon Springsteenin lisäksi. En oikein osaa niitä nyt nimetä. Tämä on tämän päivän kuuskytlukulaista kaikin maustein?

Kyllä minä tätä kunnioitan(minäkin olen kuullut vain tämän kappaleen), teki vain mieleni vähän irroitella, kun muut niin kovasti kehuvat.