May 6, 2014

Armoa ja ateismia, osa 2

Jatkoa edelliseen päreeseen.
. 
Ville kirjoitti: ‘On todennäköisempää ettei häntä ole.’
. 
Pitää paikkansa, jos Jumalaa ryhdytään ‘mittaamaan’. Jumala ei kuitenkaan ole mikään todennäköisyys tai epätodennäköisyys. Jumala ei ole mikään inhimillistettävissä oleva olio tai olento lainkaan. Joko häntä ei ole tai sitten hän on koko ajan läsnä kaikessa tämän puoleisen ja tuonpuoleisen läpäisevänä ‘tietoisuutena’ – ja nimenomaan ihmisen tietoisuutena, ei pelkästään tietoisuudessa. Jos etsit kauniita ja ihmeellisiä kertomuksia hyvästä ja/tai ankarasta Jumalasta, kuten suurin osa ihmisistä etsii, voit toki tehdä niin, mutta tulet väistämättä pettymään, mikäli samanaikaisesti yrität löytää niille empiiristä todistusta muualta kuin omasta ‘itsesuggestiostasi’ [kuten oikein sanoitkin]. Nämä kertomukset ovat aina psykologisoivaa ja allegorisoivaa puhetta, jota ei voi osoittaa todeksi muualla kuin omassa uskon kokemuksessa [tietyn kertomuksen ‘sisäisenä totuutena’]. Mutta Jumalan faktisen olemassaolon kanssa niillä ei ole mitään tekemistä. Jumala ei ilmesty maailmassa vaan ihmisen tietoisuudessa, jos on ilmestyäkseen ja se riippuu täysin ‘kyvystäni’ sekä halustani turvautua tällaiseen ‘tunteeseen’, jossa jokin ‘suurempi voima’ antaa perimmäisen merkityksen elämääni ja voi mahdollisesti auttaa minua.
.
Itse en tällaista, inhimillistettyä, Jumalaa enää etsi, koska en usko Jumalaan jonkin ‘Ison Toisen’ ['Big Other' (Lacan, Zizek)] olemassaolona enkä halua sellaiseen myöskään turvautua. Olen siis käytännöllisesti katsoen ateisti, joka ei kuitenkaan kiellä Jumalaa olemiselle ja ‘eksistentiaaliselle’ tietoisuudelle analogisena ‘olemisen olemassaolon’ perustana. Jos tämä kuulostaa omituiselta logiikalta, se on sitä ja ei ole. Se ei ole omituista metafyysisen logiikan puitteissa [ellemme sitten edusta jotain analyyttisen filosofian ‘käsite-dogmia’], mutta kuulostaa varmasti oudolta ja jopa ‘vieraantuneelta’ psykologis-narratiivisen Jumalan olemassaoloon uskovalle. Metafyysinen selitys ‘menettää’ persoonallisen Jumalan itsenäisen ja erillisen olemassaolon, mutta pystyy säilyttämään Jumalan ‘olemisen olemassaolon’ perustavana ‘sisältönä’ omassa tietoisuudessaan. Tällaiselle Jumalalle ei kuitenkaan voi antaa inhimillisiä ominaisuuksia lankeamatta psykologiseen projektioon, jota ei voi tieteellisesti osoittaa todeksi muuna kuin tietynlaisena tunteena. Onko tuossa tunteessa kyse nimenomaan Jumalasta, ei ole enää tieteellinen ongelma lainkaan. Joka niin väittää, tekee [alkeellisen] kategorisen virheen ajautuen ristiriitaan [etenkin naturalistisen] tieteen metodisen [kokeellinen havainto] ja ontologisen [empirismi] selitysperustan suhteen.
*
Usko Jumalaan on aina [myös ‘olemisen olemassaolona’: analogy of being] eräänlaista itsesuggestiota, jota ei silti koskaan pitäisi tarjota yleisenä totuutena kenellekään. Jumala ‘olemisen analogiana’ ei kuitenkaan sitoudu uskoon Jumalasta emotionaalisena olentona [tai ihmismäisenä ja siten biofysikaalisena olentona ylipäätään] vaan Jumalan persoonaluonne mahdollistuu aina ihmisen subjektiivisen tietoisuuden kautta – ei kuitenkaan ja pelkästään ihmisestä itsestään käsin, koska sellainen olisi kaikkein suurinta hybristä ja itsensä pyhittävää suuruudenhulluutta. Tällainen usko pitää elämää/olemassaoloa jumalallisena ‘ilmestyksenä’ ja siten pyhänä [kyllä, tässä asiassa lähestyn kuin lähestynkin Spinozaa, joskin aina kantilaisesta ‘perspektiivistä’ ja Heideggerin ‘ontologisen eron’ kautta]. - - Muistutan vielä älyllisen omantunnon/rehellisyyden nimissä, että en todellakaan väitä uskovani edes tällaiseen uskoon - - mutta toki haluaisin uskoa, se on päivänselvää.
*
Toistan wittgensteinilaisittain: ‘Jumala ei ilmesty maailmassa’. ‘Tractatuksen’ Wittgenstein tarkoittaa tässä Jumalalla semantiikkaa ylipäätään [mm. esteettiset ja eettiset ‘totuudet’]. Myöhemmässä ajattelussaan [*] Wittgenstein alkoi kuitenkin pitää semantiikan ilmaisemista mahdollisena erillisten elämämuotojen puitteissa [‘semanttinen pluralismi’] ja päätyi viimein eräänlaiseen fideismiin episteemisesti oikeutetun tiedon/totuuden mahdollisuutta pohtiessaan [viimeiset muistiinpanot: ‘Varmuudesta'].
. 
[*] Tractatuksen kuvateoreettinen ‘isomorfismi’ eli kuvan [tosiasian] ja termin [representaation] rakenneyhtäläisyys aineen ja käsitteen yhdistävänä universaalina ‘metaominaisuutena’ osoittautui W:n mielestä mahdottomaksi semanttisessa verifikaatiossa. Tähän kaatui pääosin myös loogisen empirismin projekti. Käsitteet itsessään eivät konstituoidu ‘hylemorfistisesti’ [~ Aristoteles] vaan ovat regulatiivisesti ‘teoriapitoisia’ [~ Kant]. Loogisessa empirismissä kuitenkin ajateltiin, että on mahdollista kehittää aineen [tai energian ja ylipäätään kaikkien havaintojen] kaikkiin ominaisuuksiin nähden täysin objektiivinen, ‘fysikaalis- tieteellinen’ kieli. Edes Kant ei tietoteoreettisessa 'idealismissaan' ollut näin naivi [tällainen naivius sisältää implisiittisesti yrityksen 'totalitaariseen' jos ei reduktionismiin niin ainakin tiedeuskoon].
.
2
‘Vaadin jumalalta voimakkaampaa todistusta olemassaolostaan,’ 
.
Jumalako olisi jotenkin ‘velvollinen’ todistamaan itsensä sinulle? Ymmärsitkö lainkaan, mitä tulit sanoneeksi? Sinäkö, pieni ihmispolo, ajatteleva heinänruoko, voisit esittää kaikkivaltiaalle Jumalalle vaatimuksia? Ja nostaa itsesi tällä tavoin Jumalan yläpuolelle. Oletko koskaan kuullut sellaisesta kuin hybris, jota pidetään jopa kuolemansyntinä? - - En sano enempää. Toivon vain, että ymmärrät, mitä tarkoitan.
*

3 comments:

Ville said...

Mitähän tähän osaisin kommentoida, nähtyäni kaikki nämä hienot sivistyssanat?

No. Kerronpa tarkennukseksi näkemykseni, jottei jää väärinkäsityksiä.

Pidän persoonallisen jumalan olemassaoloa epätodennäköisenä. Tieteellä voi todistaa yhtä ja toista. Mutta aivan kuten tiede ei voi todistaa jumalan olemassaoloa, myönnän ettei se toisaalta voi sitä kieltääkään. Meidän tuntemamme tiede perustuu meidän tuntemiimme matemaattisiin kaavoihin ja meidän ihmisten valmistamiin instrumentteihin. Tunnemme vain näkyvän maailmankaikkeuden, emmekä sitäkään kovin hyvin. On röyhkeää ja epätieteellistä väittää, ettei jumalaa varmasti ole.

Näihin asioihin vaikuttaa takuuvarmasti myös omat tunteet ja halut. Jos on saanut ikävien kokemusten vuoksi rokotteen kaikkea uskonnollisuutta vastaan, niin aivan varmasti se vaikuttaa siihen miten asiaa alkaa tutkimaan.

Mitä taas tulee kommenttiini "Vaadin jumalalta voimakkaampaa todistusta olemassaolostaan" niin täytyy huomauttaa että olin jo melko väsynyt kun sitä kirjoitin. Se näyttää kieltämättä uudelleenluettuna melko ylimieliseltä. Mitä taas tuohon kuolemansyntiin tulee... Miten voin todella loukata jotain mitä en tunne tai johon en välttämättä edes usko? Voiko olettaa että voin loukata persoonaa, joka ei ole antanut minulle mitään henkilökohtaista osoitusta itsestään? En tämänhetkisessä elämäntilanteessani usko jumalan olemassaoloon, mutta jos minulta kysytään niin toivon kyllä että hän olisi olemassa.

Kiitos joka tapauksessa että kommentoit ajatuksiani ja tarjosit siihen uusia näkemyksiä!

Tapsa said...

‘On todennäköisempää ettei häntä ole.’

Kun asiaa tarkastelee nykytietämyksemme valossa, viittaan mm. fysiikkaan ja kosmologiaan, niin todennäköisyys sille, että universumin ja olemassaolon perustana on a) materia tai b) henki on fifty-fifty.

Nykytieteen mukaan kaikki syntyi tyhjästä, ei-mistään. Uskonnon mielestä tämä "tyhjä" tai "ei-mikään" on "se", mitä paremman puutteessa kutsumme Jumalaksi, absoluutiksi, hengeksi tms.

Todennäköisyys, mikäli emme tarkoita sillä mielipiteitä, molemmille vaihtoehdoille - tai jollekin kolmannelle, jota emme osaa ajatella - on tasan yhtä suuri.

Rauno Rasanen said...

Nietzschen ironian mukaan olisi järkevämpää uskoa ‘varmaan ei-mihinkään’ kuin ‘epävarmaan johonkin’. Tieteellinen tutkimus kuitenkin suosittelee uskoa kaikkein ‘todennäköisimpään’. Hmm. Onhan siinä jo kolme vaihtoehtoa, joista valita. Mutta puhutaanko niissä Jumalan olemassaolosta tai siitä miten/millä tavalla Jumalan ajatellaan olevan [tai ei olevan] olemassa vai jostain aivan muusta, kuten esim. Jumalaa koskevien uskomusten loogisista tai empiirisistä ehdoista?

Uskomusten oikeuttaminen ja verifiointi/falsifiointi ovat todistuskielipelin muotoja/metodeja eivätkä välttämättä liity perimmäiseen uskon [tai epäuskon] kokemukseen lainkaan tai vähintäänkin toissijaisesti. Eksistentiaalisissa kysymyksissä ensisijaista ja ratkaisevaa on intuitiomme, ei looginen ja/tai tieteellinen todistus. Evankeliumien ‘totuus’ on intuitiivisesti omaksuttavissa tai hylättävissä. Argumentointi voi vain jossain määrin selventää, mistä me voimme tai emme voi puhua, kun puhumme Jumalasta [silti argumentointi voidaan Jumalasta puhuttaessa tehdä joko pätevästi [D.B, Hart] tai ei-pätevästi ja epärelevantisti (Richard Dawkins)]. Usko kokemuksena/vakaumuksena ei kuitenkaan ole mikään argumentti tai kaava. Ajatelkaa tiedemiestä, joka sanoo uskovansa esim. kaavaan E=mc2. Mihin ja miksi hän silloin uskoo? Ei ole kuitenkaan mitään mieltä uskoa kaavaan, joka on triviaalisti tosi, sillä usko ei tuo mitään lisää kaavan totuuteen itsessään. Usko on uskomista intentoivan ‘mielen-tila’, kun taas eksakti kaava on olemisen tavaltaan [ontologisesti] väistämättä triviaali deskriptio, vailla mitään ‘mielen-sisältöä’. Kaavalla ei ole ‘mieltä’. Kaavan ‘hyödyntäminen’ on sitten jo asia erikseen. Jumala sen sijaan on ‘elävä hengellinen mieli’ [‘transsendenssi’] käyttääkseni metaforis-allegorista ilmaisua, joita ihminen Jumalasta puhuessaan joutuu lähes väistämättä käyttämään, koska hän on ihminen – ei Jumala eikä enää pelkkä eläinkään [*].

[*] Muodollis-loogiset merkit, käsitteet ja argumentit ovat välineellisiä symboleja, jotka eivät pyri ilmaisemaan sisältöjä vaan puhumisen/ajattelemisen/päättelemisen ehtoja. Ne siis eivät ole psykologis-narratiivisia metaforia ja vertauksia, joiden mieli on ‘ei-triviaalisti’ niissä ‘itsessään’ [toisin kuin matematiikka, joka on sekä pelkkä väline että täysin triviaalia symboliikkaa (‘kuollutta muotoa’/Spengler)]. Korostan yhä uudestaan, että matematiikkaa käytetään myös välineellisesti, mutta eksakti matematiikka itsessään on triviaalia eli ‘vailla mieltä’, toisin sanoen yhtä ‘itsestään selvää’ kuin ilma [tietty ‘kaasuseos’], jota hengitämme. Merkit ja käsitteet sen sijaan ovat kielellisiä konstruktioita, jotka ‘pyrkivät’ yhdistämään triviaalin ja metaforisen eli antamaan mieltä triviaalille ja tarkentamaan metaforisen puheen pätevyysehtoja.