Armoa ja ateismia, osa 2

Jatkoa edelliseen päreeseen.

. 

Ville kirjoitti: ‘On todennäköisempää ettei häntä ole.’

. 

Pitää paikkansa, jos Jumalaa ryhdytään ‘mittaamaan’. Jumala ei kuitenkaan ole mikään todennäköisyys tai epätodennäköisyys. Jumala ei ole mikään inhimillistettävissä oleva olio tai olento lainkaan. Joko häntä ei ole tai sitten hän on koko ajan läsnä kaikessa tämän puoleisen ja tuonpuoleisen läpäisevänä ‘tietoisuutena’ – ja nimenomaan ihmisen tietoisuutena, ei pelkästään tietoisuudessa. Jos etsit kauniita ja ihmeellisiä kertomuksia hyvästä ja/tai ankarasta Jumalasta, kuten suurin osa ihmisistä etsii, voit toki tehdä niin, mutta tulet väistämättä pettymään, mikäli samanaikaisesti yrität löytää niille empiiristä todistusta muualta kuin omasta ‘itsesuggestiostasi’ [kuten oikein sanoitkin]. Nämä kertomukset ovat aina psykologisoivaa ja allegorisoivaa puhetta, jota ei voi osoittaa todeksi muualla kuin omassa uskon kokemuksessa [tietyn kertomuksen ‘sisäisenä totuutena’]. Mutta Jumalan faktisen olemassaolon kanssa niillä ei ole mitään tekemistä. Jumala ei ilmesty maailmassa vaan ihmisen tietoisuudessa, jos on ilmestyäkseen ja se riippuu täysin ‘kyvystäni’ sekä halustani turvautua tällaiseen ‘tunteeseen’, jossa jokin ‘suurempi voima’ antaa perimmäisen merkityksen elämääni ja voi mahdollisesti auttaa minua.

.

Itse en tällaista, inhimillistettyä, Jumalaa enää etsi, koska en usko Jumalaan jonkin ‘Ison Toisen’ ['Big Other' (Lacan, Zizek)] olemassaolona enkä halua sellaiseen myöskään turvautua. Olen siis käytännöllisesti katsoen ateisti, joka ei kuitenkaan kiellä Jumalaa olemiselle ja ‘eksistentiaaliselle’ tietoisuudelle analogisena ‘olemisen olemassaolon’ perustana. Jos tämä kuulostaa omituiselta logiikalta, se on sitä ja ei ole. Se ei ole omituista metafyysisen logiikan puitteissa [ellemme sitten edusta jotain analyyttisen filosofian ‘käsite-dogmia’], mutta kuulostaa varmasti oudolta ja jopa ‘vieraantuneelta’ psykologis-narratiivisen Jumalan olemassaoloon uskovalle. Metafyysinen selitys ‘menettää’ persoonallisen Jumalan itsenäisen ja erillisen olemassaolon, mutta pystyy säilyttämään Jumalan ‘olemisen olemassaolon’ perustavana ‘sisältönä’ omassa tietoisuudessaan. Tällaiselle Jumalalle ei kuitenkaan voi antaa inhimillisiä ominaisuuksia lankeamatta psykologiseen projektioon, jota ei voi tieteellisesti osoittaa todeksi muuna kuin tietynlaisena tunteena. Onko tuossa tunteessa kyse nimenomaan Jumalasta, ei ole enää tieteellinen ongelma lainkaan. Joka niin väittää, tekee [alkeellisen] kategorisen virheen ajautuen ristiriitaan [etenkin naturalistisen] tieteen metodisen [kokeellinen havainto] ja ontologisen [empirismi] selitysperustan suhteen.

*

Usko Jumalaan on aina [myös ‘olemisen olemassaolona’: analogy of being] eräänlaista itsesuggestiota, jota ei silti koskaan pitäisi tarjota yleisenä totuutena kenellekään. Jumala ‘olemisen analogiana’ ei kuitenkaan sitoudu uskoon Jumalasta emotionaalisena olentona [tai ihmismäisenä ja siten biofysikaalisena olentona ylipäätään] vaan Jumalan persoonaluonne mahdollistuu aina ihmisen subjektiivisen tietoisuuden kautta – ei kuitenkaan ja pelkästään ihmisestä itsestään käsin, koska sellainen olisi kaikkein suurinta hybristä ja itsensä pyhittävää suuruudenhulluutta. Tällainen usko pitää elämää/olemassaoloa jumalallisena ‘ilmestyksenä’ ja siten pyhänä [kyllä, tässä asiassa lähestyn kuin lähestynkin Spinozaa, joskin aina kantilaisesta ‘perspektiivistä’ ja Heideggerin ‘ontologisen eron’ kautta]. - - Muistutan vielä älyllisen omantunnon/rehellisyyden nimissä, että en todellakaan väitä uskovani edes tällaiseen uskoon - - mutta toki haluaisin uskoa, se on päivänselvää.

*

Toistan wittgensteinilaisittain: ‘Jumala ei ilmesty maailmassa’. ‘Tractatuksen’ Wittgenstein tarkoittaa tässä Jumalalla semantiikkaa ylipäätään [mm. esteettiset ja eettiset ‘totuudet’]. Myöhemmässä ajattelussaan [*] Wittgenstein alkoi kuitenkin pitää semantiikan ilmaisemista mahdollisena erillisten elämämuotojen puitteissa [‘semanttinen pluralismi’] ja päätyi viimein eräänlaiseen fideismiin episteemisesti oikeutetun tiedon/totuuden mahdollisuutta pohtiessaan [viimeiset muistiinpanot: ‘Varmuudesta'].

. 

[*] Tractatuksen kuvateoreettinen ‘isomorfismi’ eli kuvan [tosiasian] ja termin [representaation] rakenneyhtäläisyys aineen ja käsitteen yhdistävänä universaalina ‘metaominaisuutena’ osoittautui W:n mielestä mahdottomaksi semanttisessa verifikaatiossa. Tähän kaatui pääosin myös loogisen empirismin projekti. Käsitteet itsessään eivät konstituoidu ‘hylemorfistisesti’ [~ Aristoteles] vaan ovat regulatiivisesti ‘teoriapitoisia’ [~ Kant]. Loogisessa empirismissä kuitenkin ajateltiin, että on mahdollista kehittää aineen [tai energian ja ylipäätään kaikkien havaintojen] kaikkiin ominaisuuksiin nähden täysin objektiivinen, ‘fysikaalis- tieteellinen’ kieli. Edes Kant ei tietoteoreettisessa 'idealismissaan' ollut näin naivi [tällainen naivius sisältää implisiittisesti yrityksen 'totalitaariseen' jos ei reduktionismiin niin ainakin tiedeuskoon].

.

2

‘Vaadin jumalalta voimakkaampaa todistusta olemassaolostaan,’ 
.

Jumalako olisi jotenkin ‘velvollinen’ todistamaan itsensä sinulle? Ymmärsitkö lainkaan, mitä tulit sanoneeksi? Sinäkö, pieni ihmispolo, ajatteleva heinänruoko, voisit esittää kaikkivaltiaalle Jumalalle vaatimuksia? Ja nostaa itsesi tällä tavoin Jumalan yläpuolelle. Oletko koskaan kuullut sellaisesta kuin hybris, jota pidetään jopa kuolemansyntinä? - - En sano enempää. Toivon vain, että ymmärrät, mitä tarkoitan.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/05/armoa-ja-ateismia.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Being#St._Thomas.27_analogy_of_being

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hylemorfismi