Sitaatti on ensimmäisen
luvun 'Tekniikka elämän taktiikkana' loppuosa Oswald Spenglerin teoksesta Der Mensch und die Technik ('Ihminen ja
tekniikka', 1931). Kirjan suomennos ilmestyy Sarastuksessa [Kansallinen ja
eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti] luku kerrallaan
Matti Simolan suomennoksena.
.
[....]
Jokainen kone palvelee vain yhtä
tarkoitusta ja on juuri tätä tarkoitusta ajatellen rakennettu. Kaikki
liikennevälineet on kehitetty ajatellen ajamista, soutamista, purjehtimista,
lentämistä eivätkä ole syntyneet mistään auton tai veneen kuvitelmasta.
Menetelmä itsessään on ase. Ja siksi tekniikka ei ole mikään talouden ”osa”,
yhtä vähän kuin talous, sota ja politiikka itsessään ovat mitään elämän ”osia”.
Kaikki nämä ovat saman toiminnallisen, taistelevan, sielullisen elämän
eri puolia. Tosin aikaisempien eläinten alkuperäisestä sodasta johtaa tie
nykyajan keksijöiden ja insinöörien menetelmiin, ja samoin alkuperäisestä
aseesta, viekkaudesta, tie koneiden rakentamiseen, joilla nykyistä sotaa luontoa
vastaan käydään, joilla luontoa
petkutetaan.
.
Tätä kutsutaan edistykseksi. Se oli
edellisen vuosisadan suuri sana. Historian nähtiin avautuvan edessämme kuin
tien, jota pitkin ”ihmiskunta” – eli valkoisten kansojen suurkaupunkien
”sivistyneistö” – urheasti marssi aina vain
eteenpäin.
.
Mutta minne? Kuinka pitkään? Ja mitä
sitten?
.
Tässä oli jotakin naurettavaa, tässä
päättymättömässä marssissa kohti päämäärää, jota ei vakavasti pohdittu, jota ei
yritetty, ei uskallettu selkeästi hahmottaa – koska päämäärä tarkoittaa myös
loppua. Kukaan ei tee mitään ajattelematta hetkeä, jolloin hän on saavuttanut
sen mihin pyrkii. Yhtäkään sotaa ei käydä, yhtäkään merimatkaa, ei edes
kävelyretkeä tehdä ajattelematta sen kestoa ja päätöstä. Jokainen todella luova
ihminen tuntee tyhjyyden, joka seuraa päätökseen vietyä työtä, ja pelkää
sitä.
.
Kehitykseen kuuluu sen
päättyminen – kaikella kehityksellä on alku, jokainen loppu on lopullinen
– nuoruuteen kuuluu vanhuus, syntymään rappeutuminen, elämään kuolema. Eläin,
jonka ajattelu on sidoksissa nykyhetkeen, ei tunne eikä aavista kuolemaa minään
tulevaisuuteen kuuluvana uhkana. Se tuntee kuolemanpelkoa ainoastaan sen
hetken, jolloin se tapetaan. Mutta ihminen, jonka ajattelu on vapautunut
ajan ja paikan kahleista ja joka tuumailuissaan harhailee eilisen ja huomisen
välillä, sen välillä mitä ”kerran” oli ja mitä ”kerran” tulee olemaan, tuntee
kuoleman jo edeltä, ja riippuu hänen olemuksensa syvyydestä sekä hänen
maailmankatsomuksestaan, voittaako hän pelon oman loppunsa edessä vai ei. Vanhan
kreikkalaisen tarun mukaan, johon Iliaassa viitataan, oli Akhilleuksen
äiti asettanut hänet valinnan eteen, halusiko hän elää pitkän elämän vaiko
lyhyen, toimeliaan ja kunniakkaan, ja hän valitsi
jälkimmäisen.
.
Oltiin – ja ollaan yhä – liian
pinnallisia ja heikkoja hyväksymään kaiken elävän katoavaisuus. Se
kääritään ruusunpunaiseen edistysoptimismiin, johon kukaan ei pohjimmiltaan
usko, se peitetään kirjallisuudella, ryömitään piiloon ihanteiden taakse, jottei
nähtäisi mitään. Mutta katoavaisuus, syntyminen ja rappeutuminen, on kaava,
jota kaikki todellinen noudattaa, niin tähdet, joiden kohtaloa emme voi
laskea, kuin myös kaikki hetken hyörinä tällä planeetalla.Yksilön elämä – on sitten kyse
eläimestä, kasvista tai ihmisestä – on yhtä katoavaista kuin kansojen ja
kulttuurien. Jokainen luomus on tuomittu tuhoutumaan, jokainen ajatus, jokainen
keksintö, jokainen teko tullaan unohtamaan. Kaikkialla voimme aavistaa jo
unohdettuja suurenmoisia historiallisia jaksoja. Kuolleiden kulttuurien
aikaansaannosten raunioita on nähtävissä joka puolella. Taivaaseen kurkottavan,
jumalalliset voimat ihmisen palvelukseen alistamaan pyrkivän Prometheuksen
hybristä seuraa putoaminen. Mitä hyödyttää meitä jaarittelu ”ihmiskunnan
ikuisista saavutuksista”?
.
Maailmanhistoria näyttää hyvin toisenlaiselta kuin
myöskään meidän aikamme uskaltaa uneksia. Ihmisen historia on, verrattuna kasvi-
ja eläinkunnan historiaan tällä planeetalla, puhumattakaan tähtimaailmojen
elinkaaresta, lyhyt, äkillinen muutamia vuosituhansia kestävä nousu ja tuho,
jotakin täysin epäoleellista maapallon kohtalossa, mutta meille, jotka olemme
tänne syntyneet, jotakin traagisen suurta ja mahtavaa. Me 20. vuosisadan ihmiset
nousemme ja luomme katseemme alaspäin. Ymmärryksemme historiasta, kykymme
kirjoittaa historiaa, on salakavala merkki siitä, että kuljemme jo alamäkeä.
Ainoastaan korkeiden kulttuurien huipulla, niiden ollessa muuttumassa
sivilisaatioiksi, esiintyy hetken tällaista armotonta
selvänäköisyyttä.
.
On sinänsä merkityksetöntä, millainen kohtalo tällä
pienellä planeetalla, joka jossakin äärettömässä avaruudessa hetken kulkee
rataansa, on kaikkien ”ikuisten” tähtien paljoudessa; ja vielä
merkityksettömämpää on se liikehtiminen, mitä sen pinnalla muutamana
silmänräpäyksenä esiintyy. Mutta joka ainoa meistä, jotka itsessämme emme ole
yhtään mitään, viettää yhden sanomattoman lyhyen hetken, elinikänsä, tähän
vilinään heitettynä. Ja siksi meille on määrättömän tärkeä tämä pikkumaailma,
tämä ”maailmanhistoria”. Ja tämän lisäksi on jokaisen yksilön kohtalona
syntyä tiettynä vuosisatana, tiettyyn maahan, tiettyyn kansallisuuteen, tiettyyn
uskontokuntaan, tiettyyn säätyyn, ei ainostaan yleiseen maailmanhistoriaan. Emme
voi valita, haluammeko olla egyptiläisen maanviljelijän poika joskus 3000 vuotta
eKr. vai persialaisen kuninkaan tai nykypäivän maankiertäjän poika. Tähän
kohtaloon – tai sattumaan – on vain sopeuduttava. Se tuomitsee meidät
tiettyihin olosuhteisiin, katsomuksiin ja suorituksiin. Ei ole mitään ihmistä
”an sich”, josta filosofit jaarittelevat, vaan ainoastaan omanlaisensa tiettyyn
rotuun kuuluva ihminen tiettynä aikana ja tietyssä paikassa, ihminen joka
taistelusssa annettua maailmaa vastaan joko voittaa tai häviää, samalla
kun maailmankaikkeus ympärillä pysyy jumalallisen välinpitämättömänä. Tämä
taistelu on yhtä kuin elämä, ja Nietzschen merkityksessä
taisteluna, jonka pontimena on tahto valtaan, julmaa, taipumatonta – taistelua
ilman armoa.
*
1 comment:
elämä voi. jatkuuha elämä
Post a Comment