May 4, 2014

Realistista nihilismiä

Sitaatti on ensimmäisen luvun 'Tekniikka elämän taktiikkana' loppuosa Oswald Spenglerin teoksesta Der Mensch und die Technik ('Ihminen ja tekniikka', 1931). Kirjan suomennos ilmestyy Sarastuksessa [Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti] luku kerrallaan Matti Simolan suomennoksena
.
[....]
Jokainen kone palvelee vain yhtä tarkoitusta ja on juuri tätä tarkoitusta ajatellen rakennettu. Kaikki liikennevälineet on kehitetty ajatellen ajamista, soutamista, purjehtimista, lentämistä eivätkä ole syntyneet mistään auton tai veneen kuvitelmasta. Menetelmä itsessään on ase. Ja siksi tekniikka ei ole mikään talouden ”osa”, yhtä vähän kuin talous, sota ja politiikka itsessään ovat mitään elämän ”osia”. Kaikki nämä ovat saman toiminnallisen, taistelevan, sielullisen elämän eri puolia. Tosin aikaisempien eläinten alkuperäisestä sodasta johtaa tie nykyajan keksijöiden ja insinöörien menetelmiin, ja samoin alkuperäisestä aseesta, viekkaudesta, tie koneiden rakentamiseen, joilla nykyistä sotaa luontoa vastaan käydään, joilla luontoa petkutetaan.
.
Tätä kutsutaan edistykseksi. Se oli edellisen vuosisadan suuri sana. Historian nähtiin avautuvan edessämme kuin tien, jota pitkin ”ihmiskunta” – eli valkoisten kansojen suurkaupunkien ”sivistyneistö” – urheasti marssi aina vain eteenpäin.
.
Mutta minne? Kuinka pitkään? Ja mitä sitten?
.
Tässä oli jotakin naurettavaa, tässä päättymättömässä marssissa kohti päämäärää, jota ei vakavasti pohdittu, jota ei yritetty, ei uskallettu selkeästi hahmottaa – koska päämäärä tarkoittaa myös loppua. Kukaan ei tee mitään ajattelematta hetkeä, jolloin hän on saavuttanut sen mihin pyrkii. Yhtäkään sotaa ei käydä, yhtäkään merimatkaa, ei edes kävelyretkeä tehdä ajattelematta sen kestoa ja päätöstä. Jokainen todella luova ihminen tuntee tyhjyyden, joka seuraa päätökseen vietyä työtä, ja pelkää sitä.
.
Kehitykseen kuuluu sen päättyminen – kaikella kehityksellä on alku, jokainen loppu on lopullinen – nuoruuteen kuuluu vanhuus, syntymään rappeutuminen, elämään kuolema. Eläin, jonka ajattelu on sidoksissa nykyhetkeen, ei tunne eikä aavista kuolemaa minään tulevaisuuteen kuuluvana uhkana. Se tuntee kuolemanpelkoa ainoastaan sen hetken, jolloin se tapetaan. Mutta ihminen, jonka ajattelu on vapautunut ajan ja paikan kahleista ja joka tuumailuissaan harhailee eilisen ja huomisen välillä, sen välillä mitä ”kerran” oli ja mitä ”kerran” tulee olemaan, tuntee kuoleman jo edeltä, ja riippuu hänen olemuksensa syvyydestä sekä hänen maailmankatsomuksestaan, voittaako hän pelon oman loppunsa edessä vai ei. Vanhan kreikkalaisen tarun mukaan, johon Iliaassa viitataan, oli Akhilleuksen äiti asettanut hänet valinnan eteen, halusiko hän elää pitkän elämän vaiko lyhyen, toimeliaan ja kunniakkaan, ja hän valitsi jälkimmäisen.
.
Oltiin – ja ollaan yhä – liian pinnallisia ja heikkoja hyväksymään kaiken elävän katoavaisuus. Se kääritään ruusunpunaiseen edistysoptimismiin, johon kukaan ei pohjimmiltaan usko, se peitetään kirjallisuudella, ryömitään piiloon ihanteiden taakse, jottei nähtäisi mitään. Mutta katoavaisuus, syntyminen ja rappeutuminen, on kaava, jota kaikki todellinen noudattaa, niin tähdet, joiden kohtaloa emme voi laskea, kuin myös kaikki hetken hyörinä tällä planeetalla.Yksilön elämä – on sitten kyse eläimestä, kasvista tai ihmisestä – on yhtä katoavaista kuin kansojen ja kulttuurien. Jokainen luomus on tuomittu tuhoutumaan, jokainen ajatus, jokainen keksintö, jokainen teko tullaan unohtamaan. Kaikkialla voimme aavistaa jo unohdettuja suurenmoisia historiallisia jaksoja. Kuolleiden kulttuurien aikaansaannosten raunioita on nähtävissä joka puolella. Taivaaseen kurkottavan, jumalalliset voimat ihmisen palvelukseen alistamaan pyrkivän Prometheuksen hybristä seuraa putoaminen. Mitä hyödyttää meitä jaarittelu ”ihmiskunnan ikuisista saavutuksista”?
.
Maailmanhistoria näyttää hyvin toisenlaiselta kuin myöskään meidän aikamme uskaltaa uneksia. Ihmisen historia on, verrattuna kasvi- ja eläinkunnan historiaan tällä planeetalla, puhumattakaan tähtimaailmojen elinkaaresta, lyhyt, äkillinen muutamia vuosituhansia kestävä nousu ja tuho, jotakin täysin epäoleellista maapallon kohtalossa, mutta meille, jotka olemme tänne syntyneet, jotakin traagisen suurta ja mahtavaa. Me 20. vuosisadan ihmiset nousemme ja luomme katseemme alaspäin. Ymmärryksemme historiasta, kykymme kirjoittaa historiaa, on salakavala merkki siitä, että kuljemme jo alamäkeä. Ainoastaan korkeiden kulttuurien huipulla, niiden ollessa muuttumassa sivilisaatioiksi, esiintyy hetken tällaista armotonta selvänäköisyyttä.
.
On sinänsä merkityksetöntä, millainen kohtalo tällä pienellä planeetalla, joka jossakin äärettömässä avaruudessa hetken kulkee rataansa, on kaikkien ”ikuisten” tähtien paljoudessa; ja vielä merkityksettömämpää on se liikehtiminen, mitä sen pinnalla muutamana silmänräpäyksenä esiintyy. Mutta joka ainoa meistä, jotka itsessämme emme ole yhtään mitään, viettää yhden sanomattoman lyhyen hetken, elinikänsä, tähän vilinään heitettynä. Ja siksi meille on määrättömän tärkeä tämä pikkumaailma, tämä ”maailmanhistoria”. Ja tämän lisäksi on jokaisen yksilön kohtalona syntyä tiettynä vuosisatana, tiettyyn maahan, tiettyyn kansallisuuteen, tiettyyn uskontokuntaan, tiettyyn säätyyn, ei ainostaan yleiseen maailmanhistoriaan. Emme voi valita, haluammeko olla egyptiläisen maanviljelijän poika joskus 3000 vuotta eKr. vai persialaisen kuninkaan tai nykypäivän maankiertäjän poika. Tähän kohtaloon – tai sattumaan – on vain sopeuduttava. Se tuomitsee meidät tiettyihin olosuhteisiin, katsomuksiin ja suorituksiin. Ei ole mitään ihmistä ”an sich”, josta filosofit jaarittelevat, vaan ainoastaan omanlaisensa tiettyyn rotuun kuuluva ihminen tiettynä aikana ja tietyssä paikassa, ihminen joka taistelusssa annettua maailmaa vastaan joko voittaa tai häviää, samalla kun maailmankaikkeus ympärillä pysyy jumalallisen välinpitämättömänä. Tämä taistelu on yhtä kuin elämä, ja Nietzschen merkityksessä taisteluna, jonka pontimena on tahto valtaan, julmaa, taipumatonta – taistelua ilman armoa.
*



1 comment:

Anonymous said...

elämä voi. jatkuuha elämä