April 30, 2008

Vappumuisto - potentiaalit filosofit kommunismin ihmemaassa

Kirjoitettu ties miksi A-K.H:n päreeseen "Runotyttö ja tähti".
*
Alunperin olimme 1974 vappuna liikenteessä nykyään teoreettisen filosofian dos. M. X:n kanssa, joka oli edellisenä syksynä aloittanut opiskelunsa Helsingin yliopistossa.
M:n piti alunperin mennä Teknilliseen korkeakouluun, mutta isän (X-paikkakunnan tehtaan johtaja) kanssa tehdyn kompromissin jälkeen hän aloitti matematiikan opinnot Hesassa.
Jo siinä vaiheessa M:lle taisi kuitenkin olla selvää, että pääaine tulisi mahdollisimman nopeasti vaihtumaan filosofiaksi.
*
Jossain vaiheessa aivojeni sumentuessa hetkeksi kadotin M:n näköpiiristäni väentungoksessa enkä häntä enää löytänyt. Loppuillan vietin sitten mitä 'merkillisimmissä' porukoissa - lähinnä ne oli kai kommunisteja kaikki.

Helsingissä vaikutti sinä vappuna olevan joka paikka täynnä kommunisteja. Kyllä meri on oikeassa. Onneksi ei tavattu. Olin siihen aikaan vielä aika komee? kundi. Nykyään mä olen vain kundi=ihmisraunio.

Mutta minuapa eivät nämä 'itämaan tietäjät' kyenneet manipuloimaan (silloinkaan), koska olin jo aiemmin Kotkassa tottunut (epäpoliittisen) Nietzschen kanssa ottamaan yhteen vähemmistökommunistien kanssa ja pystyin tekemään eksorsistisia loitsuja imaginaarisella Zarathustralla karkottaakseni Stalinin haamut takaisin Siperiaan.

Nuo inkvisiittorit läksyttivät minua Leninillä, kun olivat ensin aikansa kuulustelleet, mikä olin miehiäni ideologisesti.
Väittivät sitten, että olen taantumuksellinen anarkisti: melkein luokkapetturi - nähtävästi siksi, koska eivät millään voineet tajuta, miksi työläisperheen poika ei ollut edes haparoiva revari-demari (Ele Aleniuksen ohella pahin vaihtoehto stallareille kuten muistamme) vaan sitoutumaton vasemmistolainen, joka luokitti itsensä kaikkien luokittelujen ulkopuolelle.

Olin nimittäin siihen aikaan (komeuteni lisäksi) myös kova eksistentialisti - varsinainen Outsider. Nietzschen 'Zarathustra', Dostojevskin 'Kellariloukon mies', Camus'n 'Sivullinen' ja Colin Wilsonin 'Sivullisen ongelma' oli luettu sydän pamppaillen.

Vallankumousta ei saanut tehdä vapauden kustannuksella!

(Nykyään tosin olen - yllätys yllätys! - lähentynyt kommunisteja tässä asiassa: vapautta ei voi saada, ellei ensin tee vallankumousta. Mutta no hätä ;+\ - ei kukaan tee vallankumousta vuonna 2008 - se on varma.)
*
Yöllä noin 100n metrin taksijonossa jonkun pienen ryhmän kanssa havaitsin, että M. oli melkein suoraan edessäni erään Inkeroisten lukion yhteisen ystävämme Ykin kanssa, ja koko jengi oli kaiken lisäksi menossa samaan opiskelija-asuntolaan Viikin Latokartanoon - incredible! - viiniäkin kaiken lisäksi vielä löytyi...
*
M. ei kummallista kyllä ollut stalinisti, vaikka? isänsä siis olikin tehtaan johtaja. Perimmältään M:n taipumukset olivat kuitenkin niin teoreettisia, että kaikki poliittinen ja 'soveltava' taisi vaikuttaa hänestä hiukan 'alkeelliselta'.

Mutta miksi minä - tavallisen työläisperheen poika, jonka isällä oli ollut punavihreä SKDL:n jäsenkirja, olin vastoin sen ajan aktiivisimman älymystönuorison pyhää trendiä - dogmaattista stalinismia - sitoutumaton vasemmistoanarkisti? Ja olen vieläkin. (ks. PS.)

Stalinisteista on sittemmin, vuosien kuluessa ja idealismin pikku hiljaa karistessa omaan mahdottomuuteensa, tullut kaiken maailman nallewahlrooseja tai ekovihreitä, mutta minä en ole takkiani kääntänyt. Ettäs sen tiedätte - vanhat kommunistinuoret...

PS.

Ehkä syy (epä-)poliittiseen asenteeseeni on sittenkin samantyyppinen eli isäkapina kuten niin monilla porvareitten kiihkokommunistipojillakin. Toisen epäpoliittisen eli M:n tavoin minäkään en olisi ikinä lähtenyt lukemaan itseäni teknikoksi tai insinööriksi kuten isä eläessään havitteli.
Mutta päinvastoin kuin M., minä olin ollut lukiossa (jonka sittemmin suoritin loppuun paljon myöhemmin) kielilinjalla ja inhosin matematiikkaa, vaikka valmistuessani lopulta ylioppilaaksi sain siitä melkein kiitettäviä arvosanoja tekemättä lainkaan kotilaskuja - tulos, jota en kerta kaikkiaan voi itsessäni ymmärtää. Ehkä vain vuosien mittaan olin oppinut ajattelemaan loogisemmin.
M:n ajattelu ajattelu sen sijaan toimi aina - jopa naiviuteen asti - kuin kone: tarkasti, harkitusti ja täsmällisesti. Hän oli insinöörin poika, joka sai filosofisen herätyksen. Kieltämättä hieman kadehdin M:n dialektisen ajattelun sitkeyttä, vaikka se joskus vaikuttikin hajamielisen professorin puuhastelulta ja siten hieman koomiselta.
Minä puolestani olin ahdistunut, epävarma sekä perheen ja suvun kuolemantapausten järkyttämä tehdastyömiehen poika, jota Nietzsche löi Zarathustralla päähän. Ennen 20:ntä ikävuotta koettu elämäni tuntui sopivan erinomaisesti Nietzschen merkilliseen - optimistiseen pessimismiin, ja siten myös ainoa elämässä varmaksi kokemani asia on ollut nihilismi ja kuolema - 17-vuotiasta lähtien.
Ei siis ihme, että pidin kommunistinuorten dogmaattisuutta ja poliittista vouhkaamista uskonnon korvikkeena - ja huonona sellaisena. Nämä ihmiset eivät nähneet asioitten läpi vaan tuijottivat vain pintaa - kirjainta - ei henkeä ja energiaa, vaikka sitä heillä näennäisesti vaikuttikin olevan joka lähtöön. Kyse oli kuitenkin lähinnä koiramaisesta imitaatiosta - jäljittelystä - maukkaan palkkion toivossa.
Kuten tästäkin, lähes herjaavasta, kannanotosta voi päätellä, olin todella erittäin otollinen maaperä Nietzschelle, Dostojevskille ja eksistentialismille.
Tärkeintä kuitenkin lienee, että nuori ihminen löytää maailmakatsomuksensa - oli se sitten mikä tahansa - vaikka nihilismi, sillä tämä löydös toimii ajattelun metareferenssinä, johon voi turvautua aina, kun elämälle täytyy saada käsitteellinen hahmotus. Muussa tapauksessa ihminen on kuin tuuliviiri.
Tällä tavoin ajateltuna ja käsitettynä myös nihilismi on kuin onkin ideologia ja uskonto - aivan kuten kaikki ajattelujärjestelmät, joiden avulla piirrämme maailmalle kasvot.

Mikä ilon päivä tämä onkaan!

Kirjoitettu kommentiksi mikasipuralle päreessään X.
*
mika kirjoitti

'Tarvitsemme valtiolta viisi miljoonaa, kuulutti Tuusulan kunnanjohtaja heti Jokelan tapauksen jälkeen. Jokin aika sitten hän esitteli tulosta ylpeänä: miljoona on nyt käytetty. Psykotehdas jauhaa mammonaa, eikä kukaan ei uskalla nousta manipulaattoreita vastaan. Miten kauan sen lunatikin annetaan jatkaa ammuskeluaan? Eikö olisi jo aika unohtaa?'
*
Mietihän äärimmäisintä esimerkkiä: holokaustia. Ihmisten reaktiot tähän natsien 'systemaattiseen infernoon' ovat olleet massiivisia.Tapahtuneen herättämä kauhunsekainen käsittämättömyys ja raakuus - miten tällainen voi olla mahdollista; miten 'tavallisista ihmisistä' voi tulla 'virkamiesteloittajia' - olivat sitä luokkaa rankkoja psyykkisiä kokemuksia, että ne vaikuttavat yhä edelleen.

Jokela oli mikrotason 'holokausti', mutta en tiedä enkä oikein uskokaan, että tämäntyyppiset järkytykset 'paranevat' millään terapialla - en ole koskaan 'uskonut' minkään psykoterapian kliiniseen pätevyyteen - ja silti on selvää, että ihmiset haluavat ja tarvitsevat jotain apua kriisitilanteissa.

Olisi aika tylyä todeta katastrofista ahdistuneelle heti kättelyssä että mene kotiin - kyllä aika parantaa haavasi. (En tosin osaa kuvitella, että juuri sinunkaltaisesi ihminen sanoisi noin.)

Mitä psykokulttuurin tulee, niin ilman muuta siitä on kehkeytynyt bisnes, jolla tehdään rahaa ihmisten ahdistuksella - mutta milläpä ei tehtäisi?

Toisaalta - jos kirkkoa ei enää koeta henkilökohtaisen lohdutuksen tyyssijaksi (ainakaan kovin syvällisellä tasolla: ev. lut kirkostahan on tullut kristillinen 'psykobisnes'), niin jostain se lohtu ja purkautumisväylä masennukseen ja tuskaan on kuitenkin löydyttävä.

Kollektiivinen 'mediasuru', tosin saattaa sisältää pelkän tekosyyn piilonarsistiselle poseeraukselle: siis eräänlaiselle pornolle, eikä ole siten muuta kuin yksi spektaakkeli kaiken muun mediahörhöilyn seassa.

Surutyö kaiken psyykkisen 'työn' ohella tapahtuu tietysti myös identifikaation ja projektion kautta, mutta mediaspektaakkelin muodossa surutyö voi toimia myös ikäänkuin katsomona, josta katsojat (surijat) voivat siirtyä näyttämölle - surun subjekteiksi.
Tällainen kokemisen nurinkääntäminen on media- ja massayhteiskunnan ilmiö, jota pidän pahimmillaan surun 'kollektiivisena ulkoistamisena' eikä sunkaan sisäistämisenä ja aitona läpityöstämisenä.

Surun 'ulkoistaminen' kuului esim. ortodoksisessa traditiossa hautajaisten kannalta tarkoituksenmukaisesti itkijänaisille, mutta vaikka heidän 'työnsä' olikin vain omalta osaltaan 'sijaistaa ja stimuloida' surun tunnetta surijoissa, niin nykyään näyttää siltä, että kaikista ihmisistä on tullut itkijänaisia - kaikki kokevat suorastaan velvollisuudekseen ottaa osaa tähän suremisen julkiseen rituaaliin.

Hieman kyynisesti mutta totuudelle uskollisena voin väittää, että prinsessa Dianan hautajaiset, jossa 'vieraili' kymmeniä tuhansia ihmisiä, eivät ilmentäneet mitään aitoa surua vaan tarjosivat ihmisille paikan, jossa surun osoittaminen merkitsi iloa ja yhteenkuuluvuutta. Viimeinkin massatilaisuus, joka ei ollut festari, mutta jossa sai vapaasti tavata tuntemattomia ja itkeä heidän kanssaan: mikä ilon päivä!
*
Kodin pitäisi tietysti olla se paikka, jossa käydään yhdessä läpi myös ilot, surut ja ahdistavat ajatukset, mutta sitä se monesti ei ole vaan pikemminkin päinvastoin: koti itsessään on varsinainen traumojen kohtu; - itse asiassa Jokelan tapaus osoitti (taas kerran) tämänkin todeksi.
Edes omat vanhemmat eivät tajunneet, miten vääristyneesti poika oli heidän(kin) 'aatteensa' omaksunut (Okei - havaitsen miten nyrpistät nenääsi: ei pidä osoittaa sormella vanhempia: olkoon poika sitten jo luontojaan lunatic: pestään kaikki kätemme lunaticeista, koska niille ei voi mitään - me Pilatukset...niinkö?)
*
Rahojen syytäminen kriisiapuun sisältää sekä aidosti auttavan että pelkästään intressivetoisen pyrkimyksen. On ilman muuta realistista antaa ainakin tietyille ihmisille mahdollisuus myös psyykkiseen kriisiapuun, mutta epärealistista tai pikemminkin mystifioivaa ajatella, että tällä keinolla kyettäisiin ikäänkuin poliittisin toimin 'kiillottamaan kollektiivisen oman- ja vastuuntunnon kilpeä' - mikä hallitus sitten onkin vallassa eli jakamassa rahoja poliittisten pisteitten toivossa.

Joka tapauksessa ahdistus, masennus ja syyllisyys ovat ihmisten jokapäiväistä 'leipää'. Ja jos ihmiseltä puuttuu sellaisia ihmissuhde- tai kollektiivisia verkostoja, joiden kautta ahdistusta voi purkaa, kanavoida ja läpikäydä, niin hän saattaa ajautua psyykkiseen umpikujaan, jonka selvittämiseksi tarvitaan ammattiapua - vai tarvitaanko?

Parantaako aika haavat? Kyllä se sitäkin tekee. Mutta yhtä lailla se katkeroittaa, mikäli koettu trauma jää kalvamaan vuosikausiksi. Tässä mielessä Nietzschen: 'se mikä ei minua tapa, vahvistaa mnua', on jopa psyykkisesti vaarallinen maksiimi, vaikka pieninä annoksina traumat toki ilman muuta toimivat niinkuin mikä tahansa rokote - ne ovat toipumisen ja kasvamisen edellytys.

Mutta on myös traumoja, jotka lamauttavat totaalisti ja/tai leviävät ja toimivat psyykessä kuin pahanlaatuinen syöpä. Sellaisia vastaan pitäisi oppia taistelemaan - eikä sitä taitoa opi välttämättä yksin - piti sitten sitten itseään kaiken kestävänä 'yli-ihmisenä' tai ei.

Monologi kyllä auttaa ja helpottaa (tiedän sen omasta kokemuksesta jopa tätä kirjoittaessa, vaikkei tämä nyt ihan pelkkää yksinpuhelua olekaan), mutta ei välttämättä paranna ainakaan itse yksinäisyyttä (jota on toki monentyyppistä), jolloin elämästä tulee monologinpitäjälle hänen oman yksityisen 'teatterinsa näyttämö'.

Jokelan surmaaja siirsi oman mielettömäksi muuttuneen yksityisen näyttämönsä julkisiin tiloihin. Miksi hän ei päässyt esittelemään sitä vaikka psykiatrille, jos kerran halusi? Määrärahat eivät riittäneet, eivätkä oireet olleet tarpeeksi rankkoja, joten häntä ei otettu vastaanotolle. Nyt tätä karkeaa 'mokaa' on sitten yritetty 'sovittaa' jälkikäteen - miljoonabudjetilla. Pitäisikö siis syyttää vain psykobisnestä?

Hyvää Vappua.

Sisyphos ja traagiset naiset




Kirjoitettu kommentiksi ikkunaiineksen päreeseen "Silkkaa haircuttia".
(Alkuperäiseen versioon on tehty lisäyksiä)
*
meri, iines ja muut.

Ei Sisyfos etsi mitään. Camus'n tulkinnan mukaan kiven vieritys vuoren huipulle on pelkkä 'ulkopuolelta' määrätty tehtävä, jonka elämä on hänelle syntymässä antanut.
Hänellä itsellään ei ole siihen mitään valtaa - paitsi itsemurha (tässä: lopullinen resignaatio kohtalon edessä, joskin esim. Antogineen kuolema oli itsemurha kunnian ja oikeudenmukaisuuden tähden) tai kapina kohtaloaan vastaan. Camus valitsi jälkimmäisen.

Sisyfos tietää tehtävänsä mutta hän tietää myös sen, että kivi vierii takaisin vuoren juurelle. Loputtomiin. Ei muuta.

Camus halusi kuitenkin ajatella, että Sisyfos on onnellinen, mutta en usko, että Albert oli ihan pilkulleen tosissaan tässä toteamuksessaan.
Kyseessä on kierkegaardilaisittain epätoivon 'glorifiointi' tai ylipäätään jonkinlainen absurdin optimismin osoitus. Tällä tavoin Sisyfos saa tavallaan myös prometheusmaisia piirteitä.

Mutta jos Sisyfoksen kohtalosta (ikuisesta kivenpyörittämisestä) aikoo löytää jotain etsimisen iloa, niin hänelle täytyy keksiä vähintäinkin yksi kohtalotoveri.
Ehkä Sisyfoksella on kaveri tai jopa rakastettu. Näin saadaan heti jännitystä pitkäveteiseen 'duuniin'.

Sillä kuten Nietzsche kirjoitti, heti kun Jumala oli luonut naisen (Jumalan toinen erehdys), jotta Aatamilla ei olisi ollut niin tylsää yksinään, ikävyys katosi tykkänään - eikä se kovin helposti palaa naisen 'läsnäollessa'.
*
Maailmankirjallisuuden klassikkoromaanien päähenkilöt rouvat Bovary ja Anna Karenina olivat älykkäitä, viehättäviä ja radikaaleja naisia, mutta kumpikin tuhoutui halutessaan 'todellista' rakkautta (virallisen avioliiton sijaan).
Vaikka syrjähypyt sallittiinkin porvaris- ja etenkin aatelissäädyssä tiettyyn rajaan asti, niin sen tietyn rajan ylittämisen jälkeen myös kyseessä olevien naisten kunnia oli lopullisesti mennyttä, ja vaihtoehtoina joko yleinen halveksunta tai itsemurha.

Totta kyllä kumpikin romaani on miehen kirjoittama, ja on sanottu (myös Rouva Bovarysta, vaikka kirjan sanomaa pidettiinkin aluksi moraalittomana ja se julkaistiin vasta oikeudenkäynnin jälkeen), että niistä heijastuu oman aikansa eli 1800-luvun puolenvälin porvarillinen moraali, jonka saneli maskuliininen valta säätyhierarkoineen (ks. kuitenkin PS.)

Tolstoi edustaa Flaubertia selvemmin sovinnaista linjaa: Annan tuho seuraa väistämättä, joskin loistavan psykologisen kuvauksen erittelemänä, hänen päättäväisestä halustaan seurata omia tunteitaan, vaikka ne johtavat uskottomuuteen.

Ajan hammas ei näihin teoksiin pure (kuten ei antiikin tragedioihinkaan), mutta on selvää, ettei tällaisia romaaneja ole enää mahdollista kirjoittaa näinä teknologian, demokratian, liberalismin ja emansipaation aikoina, jolloin kaikki on kaupan - jopa kunnia.

Suurta rakkautta ja uskottomuutta toki 'esiintyy' yhä vielä nykyäänkin, mutta psykoterapeutteja sekä mediahyeenoja (mikä perverssi yhteisöllisen moraalin korvike!) lukuunottamatta mikään kunniaan liittyvä kirjoittamaton laki tai kollektiivinen instanssi ei velvoita meitä ihmissuhteissamme enää yhtään mihinkään.

Voimme tehdä omat päätöksemme ihan niinkuin meitä itseämme huvittaa. Kunnian ja moraalin välinen sidos on katkennut. Tästä seuraa, että moraali on menettänyt sisältönsä ja siitä on tullut pelkkä yksityis- ja lakiasia.

Rouva Bovaryn ja Anna Kareninan traagiset kohtalot saavat meidät vielä samastumaan ja kokemaan heissä jotain ylevää, vaikka ihmettelemmekin, että joskus yhteiskunta on voinut olla noin 'taantumuksellinen' ja naisia alistava.

Mutta kolmannen traagisen naisen - Antigonen - motiivi menee ilmeisesti jo yli ymmärryksemme: miten ihmeessä joku voi kuolla veljensä kunnian ja kirjoittamattoman oikeudenmukaisuuden takia?

Tähän kohtaan pitää lisätä, että Antigoneen tragedia on ikäänkuin kreikkalainen versio muutama sata vuotta myöhemmin tapahtuvasta Jeesus Nasaretilaisen kohtalosta.
Toisaalta tragediat ylipäätään ja osaltaan ikäänkuin valmistivat tietä kristilliselle pelastusnäytelmälle, jossa itse Jumala kuolee ihmisen kunnian tähden.

Niinpä me preferenssiutilitarismin ja kapitalismin korruptoimat nykyihmiset, joilla ei enää ole edes ideologioita - uskonnosta nyt puhumattakaan - emme ymmärrä sankaruudesta, kunniasta ja oikeudenmukaisuudesta enää muuta kuin sen, minkä urheilukanavat sekä typerät idols- ja tosi-tv-ohjelmat meille näyttävät (jotkut sotaelokuvat ovat ehkä poikkeuksia (*) eli selkokielellä: emme mitään!
(*) Viihteellinen tekopsykologisointi ja animaatio-action on tuhoamassa elokuvien ja sarjafilmien sisällöllisen tason jotakuinkin 'onnistuneesti' - olkoonkin että esim. Sormusten herran tarinassa vielä yritettiin myyttisesti muistella 'menneen maailman' eli kunnian kulttuurin eetosta.
'Sormusten' kolmas eli viimeinen osa oli juuri intensiivisesti kerrotun/kuvatun - miltei naivin klisheemäisyytensä vuoksi hyvä; - no - olihan ne efektitkin mahtavia, vaikkeivät pelkästään tehosteet voi mitään pelastaa, jos elokuva on oikeasti huono.)
(PS.
'Romaani on malliesimerkki realismista. Flaubert ei kommentoi suoraan Emma Bovaryn moraalia ja välttää tämän aviorikosten tuomitsemista. Tästä jotkut aikalaiset päättelivät Flaubertin ihannoivan aviorikoksia, mikä johti skandaaliin.
Realismin ja romantiikan vastakkainasettelu näkyy romaanissa selvästi, kun Emman idealistiset haaveet asetetaan todellisuutta vasten. Romaani onkin usein nähty romanttisen haihattelun kritiikkinä. Kuitenkin Flaubertin lausuma "Emma Bovary, c'est moi" ("Minä olen Emma Bovary") mutkistaa tätä tulkintaa.

(wikipedia)´

www.indorphyn.com/01/2007/ad-networks-pt-i/.

April 29, 2008

Sitaatteja Zizekiltä 6, jota voi käyttää esimerkiksi rasismin diagnosointiin.

Vaihtakaa juutalaisen paikalle islaminuskoinen sekä totalitaarisen ja fasistisen paikalle monokulturalistinen, niin vihjaamani diagnoosin 'koodi' aukeaa islamofoobikkojenkin suuntaan.
.....
Voisimme sanoa, että 'yhteiskunta yhteiskuntaruumiina' on perustava ideologinen fantasia. Kuinka sitten otamme huomioon tämän korporatistisen vision ja antagonististen kamppailujen aiheuttaman tosiasiallisen yhteiskunnallisen repeämän välisen etäisyyden toisistaan? Vastaus on tietenkin juutalainen: ulkopuolinen elementti, vieras ruumis, joka tuo mukanaan terveen sosiaalisen kudoksen korruption.

Lyhyesti sanottuna 'juutalainen' on fetissi, joka samanaikaisesti sekä kieltää että ruumiillistaa 'yhteiskunnan' rakenteellisen mahdottomuuden - ikäänkuin tämä mahdottomuus olisi saanut positiivisen, kouriintuntuvan olemassaolon juutalaisten hahmossa. Tämän takia juutalaisen hahmo merkitsee nautinnon purkautumista sosiaalisella kentällä.

Sosiaalisen fantasian käsite onkin antagonismin käsitteen välttämätön vastinpari: fantasia on nimenomaan se tapa, jolla antagonistinen halkeama naamioidaan. Toisin sanoen fantasia on ideologian keino ottaa etukäteen huomioon sen oma epäonnistuminen.
.......
Fasismille 'juutalainen' on keino ottaa huomioon ja representoida fasismin oma mahdottomuus. Positiivisessa läsnäolossaan 'juutalainen' on vain totalitaarisen projektin lopullisen mahdottomuuden, sen immanentin rajan, ruumiillistuma.
Tämän takia ei riitä, että totalitaarinen projekti osoitetaan mahdottomaksi utopiaksi, joka haluaa perustaa täysin läpinäkyvän ja homogeenisen yhteiskunnan. Ongelmana on se, että tavallaan totalitaarinen ideologia tietää tämän ja tunnustaa sen etukäteen: 'juutalaisen' hahmossa se sulkee tämän tiedon rakennelmansa sisään.
Koko fasistinen ideologia rakentuu taisteluna sitä elementtiä vastaan, joka on itse asiassa fasistisen projektin immanentin mahdottomuuden paikalla: 'juutalainen' on vain tietyn perustavan tukoksen fetisistinen ruumiillistuma.

'Ideologiakritiikin' täytyykin kääntää toisin päin totalitaarisen katseen havaitseman havaitsema kausaaliyhteys: kaikkea muuta kuin että olisi sosiaalisen antagonismin positiivinen 'syy' 'juutalainen' on vain sen tietyn salpauksen ruumiillistuma, nimittäin sen mahdottomuuden, joka estää yhteiskuntaa saavuttamasta täyttä identiteettiään suljettuna, homogeenisenä totaliteettina. Kaikkea muuta kuin, että se olisi sosiaalisen negatiivisuuden syy, 'juutalainen' on kuin piste, jossa sosiaalinen negatiivisuus sellaisenaan omaksuu positiivisen olemassaolon.

Tällä tavoin voimme artikuloida 'ideologiakritiikin' perusmenettelyn toisen muotoilun, joka täydentää yllä esitettyä: jäljittää tietyssä ideologisessa rakennelmassa se elementti, joka representoi siinä sen omaa mahdottomuutta.

Juutalaiset eivät estä yhteiskuntaa saavuttamasta sen täyttä identiteettiä, vaan sitä estää sen oma antagonistinen luonne, sen oma tukkeuma. Yhteiskunta 'projisoi' tämän sisäisen negatiivisuuden juutalaisen hahmoon. Toisin sanoen se, mikä suljetaan ulos symbolisesta (korporatistisen sosio-symbolisen järjestyksen puitteiden ulkopuolelle) palaa reaalisessa 'juutalaisen' paranooisena konstruktiona.

Voimme nyt nähdä senkin, kuinka sosiaalisen fantasian 'lävistäminen' on myös oireen kanssa samastumisen korrelaatti. Juutalaiset ovat selvästi sosiaalinen oire, piste, jossa immanentti sosiaalinen antagonismi omaksuu positiivisen muodon ja purkautuu sosiaalisen kudoksen pinnalle, piste, jossa tulee ilmeiseksi, että yhteiskunta 'ei toimi', että sosiaalinen mekanismi 'narisee'.

Jos katsomme asiaa (korporatistisen) fantasian puitteiden kautta, 'juutalainen' näyttäytyy tunkeilijalta, joka tuo mukanaan ulkopuolelta sosiaalisen rakennelman epäjärjestyksen, hajoamisen ja korruption. Tällöin 'juutalainen' näyttäytyy ulkoisena positiivisena syynä, jonka eliminaatio mahdollistaisi sen, että palautamme järjestyksen, vakauden ja identiteetin.

'Fantasian lävistämisessä' meidän täytyy kuitenkin samassa liikkeessä samastua oireeseen: meidän täytyy tunnistaa niissä ominaisuuksia, joita 'juutalaisella' on katsottu olevan, itse sosiaalisen systeemimme välttämätön tuotos. Meidän täytyy tunnistaa näissä 'liiallisuuksissa', jotka on luettu juutalaisille kuuluviksi, totuus itsestämme.

Juuri tällaisen sosiaalisten 'liiallisuuksien' käsitteen takia Lacan viittasi siihen, että Marx keksi oireen: Marxin suuri saavutus oli osoittaa, kuinka ne ilmiöt, jotka ilmenevät jokapäiväiselle, porvarilliselle tietoisuudelle yksinkertaisesti yhteiskunnan 'normaalin' toiminnan poikkeamisina, satunnaisina epämuodostumina ja taantumina (taloudellisina kriiseinä, sotina ja niin edelleen) ja sellaisina systeemin parantamisen kautta poistettavina, ovatkin systeemin itsensä välttämättömiä tuotoksia. Ne ovat pisteitä, joissa 'totuus' systeemistä, sen immanentti antagonistinen luonne, purkautuu esiin.

'Oireen kanssa samastuminen' tarkoittaa sitä, että tunnistetaan 'liiallisuuksissa' asioiden 'normaalin' tavan häiriöissä, avain, jonka avulla pääsemme kiinni 'normaalin' tavan todelliseen toimintaan. Tämä muistuttaa Freudin näkemystä, jonka mukaan avain ihmismielen toimintaan ovat unet, kielenlipsahdukset ja samankaltaiset 'poikkeavat' ilmiöt.

Slavoj Zizek: Ideologian ylevä objekti, s. 182-185, alaluvusta Sosiaalisen fantasian lävistäminen, s. 179-185, luvusta Identifikaation tuolla puolen.

Tyhmä pappi, biologi ja onnen mielettömyys

Kirjoitettu kommentiksi merille mikasipuran 28.4 päreeseen Viileää höyryä. (Lisäys 30.4)
*
mika kirjoitti mm.

Tekisi mieli niistää niitä elämästä vieraantuneita intelletkuelleja jotka luulevat tietävänsä miten elävät ihmiset tuntevat. Tietävät millaista on olla minä. Niitä jotka pitävät itseään oikeutettuina kommentoimaan julistavaan sävyyn Ike Kanervan tekstiviestejä tai julistamaan bussiturman henkilökohtaiseksi mustaksi päiväkseen.
Ja tuota Freudinsa lukenutta psykoa, joka parhaillaan yrittää Ylen uusinnassa tyrkyttää omaa ideologiaansa itseään äärettömästi suuremman Stephen Fryn elämän deterministiseksi selitykseksi. Tyhjäntoimittajia, verenimijöitä, saivareita. Kerran olen lyönyt. Sen jälkeen itkin. Enää en jaksa.

meri kirjoitti kommenttissaan:

laitan tähän lopuksi linkin, joka luultavasti lisää ärsytystäsi entisestään, mutta joka on sekalaisessa aatesopassaan niin kauhea, että muuttuukin huumoriksi.
katso siis, miten hengellistä annosta yritetään ahtaa tarjouskupongilla vähän kaikille. mukana on vielä aletarra daavidin tähtenä kasukan liepeessä.

merin antama linkki, josta löytyy uusin, 'kristillis-geneettinen jumala-todistus':
/pharyngula/2008/04/molecular_biology_for_babbling.php

RR

Ote kriittisen biologian professorin tekstistä em. videota koskien:

'From this feeble, pathetic, coincidental shape, the preacher spins out an incredible interpretation — Jesus holds us together! The audience of dumb yokels oohs and aahs over this nonsense. This is depressing, since this seems to be the level of comprehension we can expect from the public'.

Hmm. Entä mitäs geenibiologi meille antaa: verta, hikeä ja kyyneleitä hänkin (onneen saa kyllä pyrkiä) - mutta ei kärsimyksen sovitusta. Siitähän tässä videopapin sinänsä idioottimaisessa todistuksessa on kyse.

Väittäisin, että biologi kritisoi asiaa ikäänkuin väärästä päästä - aivan kuten videon pöljä pappi. Nuo päät tosin sijoittuvat hieman eri puolille 'parallaksista' diskurssiperspektiiviämme.

Ihmiset eivät yleensä etsi sellaista totuutta, joka ei anna kuin tyhjyyden, kadotuksen, kärsimyksen ja olemattomuuden - ellei sitten olla buddhalaisia, mikä on käsitetty länsimaissa useinmmiten täysin väärin: julistetaan minättömyyttä egoistisella kilpailupaatoksella. Kutsun tuollaista new age-sotkua kalvinismi-buddhalaisuudeksi!

Siis: Saavuttaakseen tieteelliselle 'valistususkonnolle' kaikkien ihmisten vankan tuen - myös maailmankatsomuksellisesti - geenibiologien pitäisi kai kehittää sellainen onnellisuusoppi, joka 'kolahtaa' ihmisiin yhtä lujaa kuin (kaiken) maailman (muutkin) uskonnot.

Pelkkä geenin itsekkyyteen perustuva onnen etsintä (lisääntyminen) kun ei poista kärsimyksen tosiasiaa - toisin sanoen ei siis lupaa viimekätistä sovitusta ja pelastusta.

Tuntuu aika mielettömältä saattaa lapsia mielettömään maailmaan. Vetoaminen geneettiseen determinaatioon ei paljoa paina tämän mielettömyyden edessä. 'Pakko ilman mieltä' ei tee pakosta yhtään sen mielekkäämpää.

Jotain hyvin osuvaa on siinä Adornon ja Horkheimerin 'Valistuksen dialektiikassa' esittämässä sloganissa, jonka mukaan seksuaalisuus - huolimatta ylivertaisesta teknologisesta luonnon hallinnastamme - on ikäänkuin luonnon kosto ihmiselle.

Silti nämä herrat eivät ehkä sittenkään olleet tarpeeksi pessimistisiä: ehkä tulee aika, jolloin myös seksuaalisuus on teknologisesti täysin hallittua. Ja se tilanne on analoginen (merinkin 'ihaileman') androgynismin kanssa.

Mutta kas - kun lopulta hallitsemme lisääntymisen ja olemme muuttaneet ihmisen androgyyniksi, niin olemme tulleet samalla rakentaneeksi 'Uuden ihmisen', ja silloinhan pessimismi lienee jo vaihtunut optimismiksi...(jos nyt tunteilla enää siinä vaiheessa on mitään 'käyttöä' eli ilmaisullista merkitystä.)

Voi minua vanhaa misogyynistä teknopessimistiä - enhän taida ymmärtää mistään mitään...ainakaan luonnosta ja naisista...
Kommentti 30.4
Uh, puurot ja vellit sekaisin. Dawkinsin "hovin" (johon PZ Myers epäilemättä kuuluu) metafysiikasta ja varsin kategorisesta uskonnonvastaisuudesta (joka laimenee lähinnä silloin kun joku vaatii uskonnon nettovahingollisuudesta dataa) voi olla montaa mieltä. Mutta tässä kohdin Myers yksinkertaisesti kritisoi luonnonilmiöiden selittämistä rillumarei-teologialla. En usko, että tuossa kritiikissä sinuakaan RR mikään oikeasti närästää. Tässä vastakkainasettelussa, tällä kertaa, toinen on yksinkertaisesti väärässä.
Onko yksityiskohdat aina välttämätöntä eksaloida kokonaisiksi maailmankatsomusten koflikteiksi.
*
Ei närästä, jos puhutaan vain faktoista tai vain symboleista, joiden erottelu tässä tapauksessa lienee hyvinkin mahdollista. Mutten kuten sanoit - puurot ja vellit on sekaisin ihan 'hybridiksi' asti...

Pappi puhuu biologisista faktoista teologisina symboleina, mutta biologi kritisoi häntä vain biologisesti tutkittujen faktojen pohjalta, ilman mitään biologian ulkopuolista lisätulkintaa.
Tietenkin minä 'uskon' (mikä kirottu sana!) - en siis tiedä, että biologi on oikeassa, mitä geeneihin tulee, mutta pappiin ei tässä valitettavasti pure mikään fakta-analyysi.

Joko pappi valehtelee tietoisesti saadakseen mainetta ja mammonaa tai sitten tarvitaan jotain 'korkeampaa' motiivi-intentio-analyysia, jossa paljastetaan, että kyseessä on uskonnollis-metafyysisen lohdutuksen tarpeen manifestaatio.
Biologia itsessäänhän ei tyydytä kyseistä tarvetta - pikemminkin päinvastoin - ellei sitten satu olemaan hurahtanut panteismiin...

Pappi on biologisen totuuden suhteen väärässä, mutta perusongelma tässä ei ole väärässä tai oikeassa oleminen faktojen tulkinnan suhteen vaan se, onko papin oikeutettua luennoida oppia, joka mitä ilmeisimmin on täyttä huuhaata.

Sananvapauden periaatteella kyllä. Ikävää on vain se, että jos tuollaiset papit pääsevät valtaan, he lakkauttavat sananvapauden heti, mikä merkitsee katastrofia paitsi luonnontieteelle myös kaikelle tutkimukselle ja luovalle ajattelulle ylipäätään.

Minulla on tosin paha pelko, että jos puolestaan biologit saisivat kaiken poliittisen vallan, sananvapaudelle kävisi aivan samoin: - dawkinsilainen sensuuri iskee, jos puhut paskaa eli uskot Jumal-harhoihin tai muihin symbolisiin 'huuhaa-muuttujiin'.

Mutta vielä kerran - PZ Myersin fakta-kritiikki itsessään on OK.

Elkie Brooks - Euroopan vastaus Janis Joplinille

Esittelyvuorossa on Elkie Brooks, Vinegar Joen solistina -70-luvun alussa tunnetuksi tullut ja sittemmin soolouralle siirtynyt englantilainen blues-rock-soul-laulajatar - mutta myös jazz luonnistui häneltä.
Elkietä sanottiin aikoinaan Euroopan vastaukseksi Janis Joplinille, eikä se ollut lainkaan hassummin sanottu. Elkiellä on hieno ääni, mutta elämäntavoiltaan häntä ei voi pitää itsetuhoisena, kun taas Janis kadotti itsensä huumeisiin ja viinaan.

Vinegar Joe, jota kriitikot kovin kehuivat mutta joka ei ollut suuri kaupallinen menestys, kävi myös Ruisrockissa 1973 (pääesiintyjä silloin oli Staus Quo).

Tämä yhä tyylikäs ja nuorena varsinkin esiintymislavalla varsin hekkumallisen näköinen sekä oloinen nainen oli/on siis varsin hyvä blues- ja rythm&blues-tulkitsija kuten videoista voidaan havaita. Soolourallaan Brooks siirtyi ajoittain pop-balladimaiseen ilmaisuun.
*
Vinegard Joen nyt jo edesmennyt kitaristi-laulaja/lauluntekijä Robert Palmer muutti hänkin tyyliään ('pop-funkiksi') ja kohosi soolourallaan 1980-luvulla hetkeksi hittilistojen kärkeen etenkin biisillään Addicted to Love.
Myös Elkie Brooks on menestynyt kohtuullisesti soolourallaan, joskaan mikään megatähti hän ei Palmerin tavoin ole koskaan ollut.
*
Alkuperäinen otsikkoni: Elkie Brooks - valkoisen bluesin 'Antigone' ei toiminut, joten muutin sen realistisempaan muotoon. Sofokleen Antigone oli tässä pelkkä verbaaliheitto, mutta toisaalta - ehkä nuoret naiset ovat 'parhaimmillaan/pahimmillaan' aina jonkinlaisia Antigoneja - myös Elkie Brooks.
*
http://www.youtube.com/watch?v=OrYi2N1iUzA&feature=related (Nothing left to do but cry)
Probably the earliest video of Elkie performing one of her record releases. 19-vuotias Elkie laulaa kuin vanha tekijä. Mutta kokemusta hänellä tässä vaiheessa jo oli. Siteeraan erästä kommentaattoria, koska tämä biisi on todella kovaa tasoa: Again Elkie proves at any age 19, she could sing fantastically. I guess this was too good for the charts.

http://www.youtube.com/watch?v=FvjupggOMDM&feature=related (Lawdy Miss Clawdy)
A Wild, Wild, live version of the classic LAWDY MISS CLAWDY by a great band Elkie Brooks, Pete Gage, Steve York and Pete Gavin from 1972. Stockholm 1972. Aika räväkkää menoa. Tästä ei ole sex appeal kaukana...;/

http://www.youtube.com/watch?v=HPED5-u_i88&feature=related
1974 - Vinegar Joe: Elkie Brooks vocals, Robert Palmer vocals & guitar,Pete Gage guitar, Mike Deacon keys, Steve York bass, Alan Powell drums. Tässä vielä rokataan. Makee kolttu Elkiellä.

http://www.youtube.com/watch?v=ZQTnsT0d5SA&feature=related (Pearl's a Singer)
Elkie Brooks performs her hit single Pearl's A Singer live on German TV in 1977.
Pearl oli Janis Joplinin lempinimi. Kuten voimme kuulla, Elkie Brooksin ääni taipuu kyllä tarvittaessa Joplinin 'taajuuksille'.

http://www.youtube.com/watch?v=Cqhii4KqId8&feature=related (Love Potion Number Nine)
Great Bluesy live version by Elkie Brooks of this Leiber and Stoller Classic from 1977. Mielenkiintoinen, hidas blues-versio vanhasta 'lemmenjuoma'-pop-biisistä. Suomeksi tämän on tehnyt -70-luvun lopulla Pekka Tammilehto (Topi Sorsakoski) ennen Agents-aikojaan Jussi and the Boys-yhtyeessä nimellä Tää koskista on vain'.

http://www.youtube.com/watch?v=qaJykabTxjU (Lilac Wine)
Elkie Brooks performs her classic 1978 hit Lilac Wine live in concert. Hieno tulkinta. Elkie todella osaa laulaa.

http://www.youtube.com/watch?v=gg9risPCQVQ&feature=related (Sunshine After the Rain)
Elkie Brooks performing her 1977 hit Sunshine After The Rain live in concert. Tamla Motown soul-poppia.

http://www.youtube.com/watch?v=uUWFNgYvXI4&feature=related (Fool if You think it´s over)
Elkie Brooks performing her hit single Fool If You Think It's Over on TV from 1981. Makee nahkapuku! Tamla Motown-musaa jälleen.

http://www.youtube.com/watch?v=alODUuU-vGI&feature=related (Play your hands, girls)
RARE real gem of Elkie and Humph doing the business in 1978 and enjoying it. Elkie laulaa jazzia todella kovien soittajienkanssa. Toimii!

http://www.youtube.com/watch?v=jrBF_QLTHUc&feature=related (Maybe Someday)
Another nice jazz performance from Elkie and Humph and his band ...enjoy! 'Menevää' jazzia Humphrie Lyttletonin bändissä. Hitto - Elkie osaa jazz-laulunkin tuosta vain.

http://www.youtube.com/watch?v=fTDMhAFdRoU&feature=related (The Rose)
Elkie Brooks live in 2004 performing the Amanda McBroom classic The Rose. (Balladi)

http://www.youtube.com/watch?v=8ZsnaPGm92s (Roadhouse Blues)
Elkie Brooks sings The Doors' Roadhouse Blues live in London in 2004. Lady Brooksilla on tyyliä vanhemmalla iälläkin kuten alla olevasta haastattelusta voimme havaita.

http://www.youtube.com/watch?v=QboYn6M5zrQ&feature=related (Why)
Elkie Brooks performs the song Why by Lee Noble from her forthcoming new 2007 album. Kaunis balladi, joka ei kuitenkaan ensi kuulemalta vaikuta kovin omaperäiseltä. But Elkie is still going strong at 62.

http://www.youtube.com/watch?v=5SA-Gk1wElU&feature=related (haastattelu 2007)
TV interview with singer Elkie Brooks from June 2007.
(Hei! Tämä nainen tässä on 62-vuotias - ei uskoisi! Aito brittilady - brittiaksentti 'puree'. Saamme kuulla mm. hänen elämäntavoistaan, joista lienee hyvä ottaa oppia. Taekidoa? Hmm...)

http://www.loughboroughtownhall.co.uk/events/elkie_brooks1.

April 28, 2008

Sitaatteja Zizekiltä 5 - Che voi? Mitä nainen haluaa?

Vaadit minulta jotain, mutta mitä sinä todella haluat, mihin tähtäät tämän vaateen kautta?
Tämän vaateen ja halun välinen halkeama määrittelee hysteerisen subjektin aseman: klassisen lacanilaisen muotoilun mukaan hysteerisen vaateen logiikka on: "vaadin sinulta tätä, mutta se, mitä todella vaadin sinulta, on, että kumoat vaateeni, koska tämä ei ole se!"

Juuri tämä intuitio on pahameineisen sovinistisen viisauden 'nainen on huora' taustalla, sillä emme koskaan todella tiedä, mitä hän tarkoittaa. Nainen sanoo esimerkiksi: 'Ei!' ehdotuksillemme, mutta emme voi koskaan olla varmoja, etteikö tämä 'Ei!' todella tarkoittaisikin kaksinkertaista 'Kyllää!', kutsua jopa aggressiivisempaan lähentelyyn.

Tässä tapauksessa hänen todellinen halunsa on aivan päinvastainen kuin hänen vaateensa. Toisin sanoen 'nainen on huora' on rahvaanomainen muoto freudilaisesta kysymyksestä 'Was will das Weib?', johon ei voi vastata.

Slavoj Zizek: Ideologian ylevä objekti (s. 161-162)

Tämän sitaatin teoreettisesta kontekstista ja che voi?- problematiikan sovellutuksista (esim. kirjallisuus, politiikka, ideologia, rasismi) sama kirja, luku: 'Identifikaation tuolla puolen' (s. 160-185).

*
Sitaatti on julkaistu kommenttina myös ikkunaiineksen päreessä "Silkkaa haircuttia".

April 24, 2008

Matkalla putoamiseen

Kirjoitettu kommentiksi vasarahammerille päreessä "Islamin väärinymmärryksiä".

Motto:

In the final sections of the novel (Camus: The Fall), amid distinctly Christian imagery and symbolism, he declares his crucial insight that, despite our pretensions to righteousness, everyone is guilty. Hence no human being has the right to pass final moral judgment on another.
*
RR kirjoitti:

Kuten kaikkien perimmältään fundamentalististen konservatiivien - myös sinun kanssasi (sama pätee esim. takkirautaan) on aivan turha väitellä.
Olet oikeassa. Ja se siitä. Piste.

vasarhammer kirjoitti:

Anteeksi, jos olen pahoittanut mielesi.
Olen laiska ja minulta loppuu helposti virta väittelyissä, joissa kirjoitetaan pitkiä teksteja laajasta aihepiiristä ja jotka kestävät kauan eivätkä lopulta johda mihinkään.
*
Et sinä ole minun mieltäni pahoittanut, ja vaikka olisitkin, niin älä turhaan pyytele anteeksi, koska se voi viestiä alentuvuudesta, johon saattaa sisältyä toisen piilevää halveksumista...

'...jotka kestävät kauan eivätkä lopulta johda mihinkään.'

'Mihinkäs' muuten olet itse matkalla? Saatan hämärästi arvailla, mutten viitsi sanoa - kohteliaaksi kun heittäydyn.
Joka tapauksessa ne, joilla on kiire 'johonkin', ilmeisesti tietävät, miten asioitten pitäisi olla. Ja sinä kai tiedät.
*
On toki hienoa?, jos joku pystyy perustellusti korottamaan omat 'tieteelliset' ja 'poliittisesti korrektit' ennakkoluulonsa totuuden ja oikeamielisyyden asemaan - ja toisten totuuden sekä oikeamielisyyden ennakkoluuloksi, joka pitää kirota.

Silloin voi joka päivä kävellä pää pystyssä kadulla - vähän samaan tapaan kuin Camus'n Putoamisen Jean-Babtiste Clamence ennen lopullista 'putoamistaan' (jota ei kuvitellun henkilöni tapauksessa tietysti koskaan tapahdu...)

Clamence nimittäin putoaa (ja lujaa) juuri siitä oikeamielisyyden tunteesta, joka antaa jokapäiväiseen elämäämme illuusion omasta totuudellisuudestamme ja moraalisesta ylemmyydestämme: että olemme oikeassa ja jopa oikeamielisiä - olimmepa sitten konservatiiveja, liberaaleja tai mitä tahansa nimikettä nyt halutaankin käyttää.

Mutta yhtäkkiä joku nauraa Clamencen selän takana, ja vaikka selitys onkin yksinkertainen: kukaan ei nauranut nimenomaan hänelle vaan jollekulle toiselle keskustelijoiden joukossa, tuo nauru jää kalvamaan Clamencea, ja tuosta hetkestä lähtien hänen oikeamielinen hybriksensä ja asioiden tilasta varma mielenrauhansa on mennyttä.

'Realistinen ja naturalistinen' selitys olisi kai seuraava: mies kuvittelee liikaa - ehkä harhaisesti, koska kehittää itselleen pakkomielteisesti syyllisyydentunteita. Koko tarina on sepitettä - omituinen fiktio puolihullun asianajajan elämästä.
Clamencen olisi joko pitänyt jatkaa entiseen tapaan tai muuttaa mielipiteitään, mikäli koki ne epäuskottaviksi.
Joka tapauksessa hänen olisi pitänyt mennä eteenpäin eikä jäädä tuon 'äänen' (josta tulee mieleen tulee jo Sokrateen daimon) 'vangiksi'.

Lienee kuitenkin liikaa vaadittu realisti-naturalistilta, joka haluaa, että asiat johtavat vääjäämättä johonkin yksiselitteiseen totuuteen ('fundamentalistinen tarve'), oivaltaa tämän romaanin pointti, koska se uhkaisi kumota - ei niinkään sitä, mihin hän uskoo vaan pikemminkin jo hänen hybrisen varmuudentunteensa (sen konstituution) eettisen perustan.
*
Minä itse en ole matkalla mihinkään. Istun kuuntelemassa Clamencea merimieskahvilassa - Amsterdamissa, jonka samankeskiset kanavat muistuttavat tämän katumuksentekijätuomarin mukaan Danten Helvetin seitsemää piiriä (hänen oman sielunsa tilan metafora)...

Clamencen mieltä riivaa yleisen oikeamielisyyden ja henkilökohtaisen välinpitämättömyyden välinen kuilu - ja ennen muuta hänen oman suvaitsevan välinpitämättömyytensä langettama tuomio omia yleviä periaatteitaan kohtaan.

Tämän niin monien kunnioittaman ja oman itsekunnioituksensa illuusiossa eläneen asianajajan eettinen uskottavuus romahtaa lopulta hänen omissa silmissään kuin korttitalo.
Jäljelle jää vain loputon syyllisyys (joka koskee kaikkia ihmisiä) ja katumus - tai välinpitämättömyys - oikeassaolemisen ja oikeamielisyyden nimissä.
*
'I was happy. The day had been good: a blind man, the reduced sentence I had hoped for, a cordial handclasp from my client, a few generous actions and, in the afternoon, a brilliant improvisation in the company of several friends on the hard-handedness of our governing class and the hypocrisy of our leaders.
... I felt rising within me a vast feeling of power and — I don't know how to express it — of completion, which cheered my heart. I straightened up and was about to light a cigarette, the cigarette of satisfaction, when, at that very moment, a laugh burst out behind me.'

Clamence turns around to discover that the laughter, of course, was not directed at him, but probably originated from a far-off conversation between friends — such is the rational course of his thought.
Nevertheless, he tells us that "I could still hear it distinctly behind me, coming from nowhere unless from the water." The laughter is thus alarming because it immediately reminds him of his obvious failure to do anything whatsoever about the woman who had presumably drowned years before.
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Fall_(novel)
*
Camus’ brilliantly crafted final novel, The Fall, continues his keen interest in the theme of guilt, this time via a narrator who is virtually obsessed with it. The significantly named Jean-Baptiste Clamence (a voice in the wilderness calling for universal clemency and forgiveness) is tortured by guilt in the wake of a seemingly casual incident.

While strolling home one drizzly November evening, he shows little concern and almost no emotional reaction at all to the suicidal plunge of a young woman into the Seine. But afterwards the incident begins to gnaw at him, and eventually he comes to view his inaction as typical of a long pattern of personal vanity and as a colossal failure of human sympathy on his part. Wracked by remorse and self-loathing, he gradually descends into a figurative hell.

Formerly an attorney, he is now a self-described “judge-penitent” (a combination sinner, tempter, prosecutor, and father-confessor), who shows up each night at his local haunt, a sailor’s bar near Amsterdam’s red light district, where, somewhat in the manner of Coleridge’s Ancient Mariner, he recounts his story to whoever will hear it.

In the final sections of the novel, amid distinctly Christian imagery and symbolism, he declares his crucial insight that, despite our pretensions to righteousness, everyone is guilty. Hence no human being has the right to pass final moral judgment on another.

In a final twist, Clamence asserts that his acid self-portrait is also a mirror for his contemporaries. Hence his confession is also an accusation – not only of his nameless companion (who serves as the mute auditor for his monologue) but ultimately of the hypocrite lecteur as well.
http://www.iep.utm.edu/c/camus.htm
*
Though it may be true that, at least in history, values, be they of a nation or of humanity as a whole, do not survive unless we fight for them, neither combat (nor force) can alone suffice to justify them. Rather it must be the other way: the fight must be justified and guided by those values. We must fight for the truth and we must take care not to kill it with the very weapons we use in its defense; it is at this doubled price that we must pay in order that our words assume once more their proper power.

Albert Camus, Chroniques Algériennes in: Essais p. 898
http://harpers.org/archive/2007/10/hbc-90001393

April 23, 2008

Miten 'kuvitellut' tunteet muuttuvat 'aidoiksi'?

Kirjoitettu kommentiksi iineksen päreeseen "Paistia ja palleroita" sekä edellisen oman päreeni Sitaatteja Zizekiltä 4 kommentteihin.
(Kommentti klo: 21.35)
*
Suru on kai eräs niitä 'mahdottomia' mielenliikkeitä, joita ihminen ei pysty ilmaisemaan kunnolla ilman 'välittäjää' tai 'sijaista'.
Media on ottanut perverssiksi tehtäväkseen tuoda surun (palkkiota vastaan tietenkin) puoliväkisin nenämme eteen - ja kas - nyt mekin suremme ja mieluusti!

Itkijänaiset kuuluivat hautajaistraditioon, -rituaaliin, mutta media (kuten mainokset ja valmiiksi nauretut sketsit) tunkevat joka paikkaan lupaa kysymättä, ikäänkuin johonkin 'uuteen sensaatiomaiseen rituaaliin' kuuluvana itsestään selvyytenä, vaikka kyse ei ole juuri muusta kuin ihmisten rahastamisesta varsin ovelalla tavalla: antamalla heidän syvimmille, sanattomimmille ja siis liki 'mahdottomille' tunteilleen ja haluilleen muka objektiivinen ja pätevä ilmiasu.

Itkijänaiset ajoivat perimmältään samaa asiaa kuin mainokset, media ja sensaatiot nykyään, mutta heidän sijaisroolinsa oli sentään toivottu eikä se pyrkinyt härskillä tavalla avoimeen ja puoliväkisin tuputettuun tunteitten manipulaatioon kuten nykymediassa tehdään.
Myös tämän vuoksi viihdemedia on ideologinen projekti mitä perversiivisimmässä merkityksessä: se naamioi silkan rahanahneutensa objektiivisen tiedottamisen valepukuun.

Mutta vielä kerran - ihmisiä on helppo manipuloida (stimuloida) kokemaan 'suuria tunteita korvikkeitten' avulla.
Suuria tunteita ihminen halajaa senkin takia, että niitä ei hänen elämässään välttämättä paljon ole mutta ennenkaikkea siksi, että niitä on niin vaikea ilmaista ja kohdata, koska ne kumpuavat jostain, jota emme tunnista itsessämme - jostain, mitä ei oikeastaan ole tietoisesti olemassakaan muuna kuin tyhjyytenä: ajatelkaamme vain syntymää ja kuolemaa - elämämme perustavimpia kokemuksia.
Seksuaalisen halun, vietin perusta on yhtä lailla 'hämärän peitossa'.

(Zizekille ja Lacanille syntymä, kuolema ja seksuaalisuus ovat mahdottoman reaalisen ilmentymää, joka voi käsitettävästi ilmetä vain fantasioituina oireina, vaikka fantasia samalla kätkeekin reaalisen entistä 'tehokkaammin'. )

Katastrofit herättävät toki empatiamme ja niistä tiedottaminen saa tällä tavoin 'hyvät tunteet pintaan', mutta kun samassa lehdessä yritetään saada ihmiset kokemaan suuria tunteita sekä vakavien onnettomuuksien uhreja kohtaan että jotain sextiviesti-yökyläpolitikkoa tai jopa jonkun typerän poptähden uutta napanappia kohtaan, niin hellurei! - vaikeaa on tällaisen roskan keskellä olla kokematta kaikkea, mitä lehti julkaisee yhdeksi suurten ja kuitenkin samalla banalisoitujen tunteitten tyhjentymättömäksi varastoksi.

Etusivulla murskaantuneet ruumiit x 10, toisella napanapit x 10 - yhtä ja samaa kaikki...Itse en koskisi 'keltaisiin' aikakauslehtiin ja iltapäivälehtiin edes sillä jälleen mainitulla viiden metrin kepilläkään!

PS. Joku huomauttaa nyt, että herättäväthän 'onnettomuus-sensaatioitten' uutisoinnit ihmisissä empatiaa uhreja kohtaan ja lisäävät siten myös hyväntekeväisyyttä.

Näinkin tietysti on, mutta eikö jonkun prinsessa Dianan kuoleman aikaansaama 'megasuru' ollut sittenkin jotenkin kieroutuneella tavalla narsismin sävyttämää ja siten perverssiä: 'nyt minäkin saan kokea surua ja olla siten yhdessä kokemassa jotain 'aitoa' kaikkien muiden kanssa.'

Paradoksaalisti Dianasta olikin siten omassa, oikeassa kuolemassaan tullut se itkijänainen, joka ennenmuinoin sijaisti muiden surua, kun taas valtavien väkijoukkojen 'yksilöt' kokivat itsensä ikäänkuin todellisiksi auto-onnettomuuden uhreiksi 'sijais-Dianan' kautta.
*
Toki hyväntekeväisyyttä tarvitaan aina, mutta valitettavasti hyväntekeväisyyden ongelma kiteytyy kaikessa yksinkertaisuudessaan Romanian kerjäläis-mustalaisille antamissamme almuissa.
Mitä enemmän he saavat rahaa, sitä enemmän he huiputtavat meitä sitä antamaan ja mikä ikävintä - sitä vähemmän heidän maansa tekee yhtään mitään näitten kerjäläisten yhteiskuntansa rakenteellisista syistä johtuvan köyhyyden korjaamiseksi.
*
Kommentti

iines kirjoitti mm.

'Kaipa nämä naiset kestittiin ruualla ja jollain maksuvälineellä tavallista paremmin, ja itkijänaistenkin perimmäisenä motiivina lie ollut lähinnä materia? Tuskinpa kukaan voihkii kutsumuksesta.'
*
Oleellista tässä ei ole raha vaan ahneus. Jos siis itkijäeukot itkivät ahneuttaan, he päätyivät samaan helvettiin kuin Stora Enson johtajat tulevat aikanaan päätymään ;/

Pääpointtini ei kuitenkaan ollut edes ahneus vaan se, että ihmiset kokevat tunteitaan 'korvikkeitten' kautta ja vielä siten, että näistä korvikkeista tulee omien tunteitten 'sijaisia', jotka sitten introjisoidaan takaisin itseen - omiksi kokemuksiksi (eräänlainen nurinkääntö siis).

Yksinkertaistaen voisi myös kärjistää, ett tunteet ovat aina re-aktioita, eivät aktioita.

Vietti (tyhjä, mahdoton reaalinen) tietenkin aiheuttaa seksuaalisen halun (puutteen), mutta se ei koskaan ilmene 'itse' vaan vaatii ilmentyäkseen Toisen - fantasioidussa muodossa (joko mielikuvina tai halun ruumiillisena kohteena, jossa halu ikäänkuin lumoutuu eroottisesti = fantasia).
Samantyyppinen mekanismi pätee sopivin muutoksin kaikkiin tunteisiin.
*
Onko olemassa objektiivista uutista?

Tämä nyt on taas ikuinen tietoteoreettis-ontologinen peruskysymys, jota ei ole kuunaan ratkaistu tyydyttävästi, koska se ei ole edes mahdollista. Meillä ei ole Jumalan kaikkivaltiasta tarkastelupistettä, josta asiat voi nähdä niinkuin ne ovat.

Kysytään nyt kuitenkin lähettäjä-sanoma-vastaanottaja-kuviota seuraten, että voiko olla olemassa objektiivista sanomaa?

Miksei voisi olla? Onhan mitä ilmeisimmin objektiivinen tosiasia, että suomalaisia kuljettanut linja-auto ajoi maasturia väistäessään keskikaiteeseen, minkä seurauksena bussi kaatui/hajosi ja 9 ihmistä kuoli.
Kyllä tämän uutisen 'sanoma' näyttäisi olevan täysin objektiivinen, eli se vastaa pilkulleen tapahtuneita tosiasioita, mikäli ei tarkempaa kuvausta vaadita.

Eri asia on sitten, miten kukin lähettäjä sanoman julkistaa ja miten kukin vastaanottaja sen lukee/tulkitsee - eli miten sanomasta kehkeytyy uutinen.

April 21, 2008

Sitaatteja Zizekiltä 4

'Marxin analyysissa on keskeistä kuitenkin se, että asiat (kauppatavarat) uskovat heidän [ihmisten] puolestaan, subjektien sijaan, ikäänkuin kaikki heidän uskomuksensa, taikauskonsa ja metafyysiset mystifikaationsa, jotka rationaalinen, utilitaristinen persoonallisuus oletetusti voitti, olisivat ruumiillistuneina 'esineiden välisissä suhteissa'. He eivät enää usko, mutta esineet uskovat heidän puolestaan.'
...
...] meidän pitäisi ymmärtää perustava lacanilainen väite, jonka mukaan psykoanalyysi ei ole psykologiaa. Kaikkein intiimeimmät uskomukset, jopa kaikkein intiimeimät tunteet, kuten myötätunto, itku, suru ja nauru, voidaan siirtää tai uskoa toisen tehtäväksi ilman, että ne menettäisivät vilpittömyyttään.

Seminaarissaan L éthique de la psychoanalyse Lacan puhuu kuoron roolista klassisessa tragediassa. Me, katsojat, tulimme teatteriin huolten täyttämänä, täynnä arkipäivän ongelmia, kykenemättöminä sopeutumaan varauksetta näytelmän ongelmiin, toisin sanoen tuntemaan sen edellyttämiä pelkoja ja myötätuntoa, mutta ei hätää, on olemassa kuoro, joka tuntee surun ja myötätunnon meidän puolestamme, tai tarkemmin sanottuna me tunnemme edellytetyt tunteet kuoron välityksellä:
'Teidät on näin vapautettu kaikista huolistanne; vaikka ette tuntisikaan mitään, kuoro tekee niin teidän puolestanne.'

Vaikka me katsojina katselemme esitystä puolinukuksissa, objektiivisesti - käyttääkseni vanhaa stalinistista ilmausta - me suoritamme myötätunnon velvollisuuttamme sankareita kohtaan.
Niin sanotuissa primitiivisissä yhteiskunnissa löydämme vastaavan ilmiön 'itkijöiden', naisten, jotka on palkattu itkemään puolestamme, muodossa. Näin suoritamme suremisen velvollisuutemme toisen välityksellä ja voimme käyttää oman aikamme hyödyllisempiin puuhiin - kuten esimerkiksi edesmenneen perinnön jakamiseen.

Välttääksemme kuitenkin sen vaikutelman, että tämä ulkoistaminen, tämä intiimimpien tunteidemme siirto, olisi pelkästään niin sanottujen primitiivisten kehitysvaiheiden piirre, muistuttakaamme itseämme ilmiöstä, joka on varsin tavallinen suosituissa televisio-ohjelmissa ja -sarjoissa: 'purkitetty nauru'. Jonkun hauskaksi tai vitsikkääksi oletetun huomautuksen jälkeen voitte kuulla naurua ja taputuksia, jotka on sisällytetty itse esityksen ääninauhalle.
Meillä on tässä klassisen tragedian kuoron täydellinen vastine. Siitä meidän tulee etsiä 'elävää antiikin aikaa'. Toisin sanoen miksi tämä nauru?

Ensimmäinen mahdollinen vastaus on, että se muistuttaa meitä siitä, milloin pitää nauraa. Tämä vastaus on tietenkin kiinnostava, koska se implikoi, että nauru on velvollisuus eikä mikään spontaani tunne. Tämä vastaus ei kuitenkaan ole riittävä, koska tavallisesti emme naura. Ainoa oikea vastaus on, että televisiossa ruumiillistuva toinen vapauttaa meidät jopa meidän velvollisuudestamme nauraa, koska se nauraa meidän puolestamme.
Vaikka väsyneenä päivän typerästä työstä emme siis tekisi muuta kuin tuijottaisimme puolinukuksissa televisioruutua koko illan, voimme jälkikäteen sanoa, että objektiivisesti, toisen välityksellä, meillä oli todella hauskaa.

Jos emme ota huomioon tätä uskomuksen objektiivista asemaa, meille voi käydä kuin tunnetun vitsin hullulle, joka luuli olevansa maissinjyvä. Vietettyään jonkin aikaa mielisairaalassa hän parantui lopulta. Nyt hän tiesi olevansa mies eikä jyvä, joten hänet päästettiin ulos.
Heti kohta hän kuitenkin tuli juosten takaisin sanoen: 'Tapasin kanan ja pelkäsin, että se söisi minut'. Tohtorit yrittivät rauhoittaa häntä ja sanoivat: 'Mutta mitä sinä oikein pelkäät? Sinähän tiedät nyt, että olet mies etkä jyvä' Hullu vastasi: 'Niin, minä tietenkin tiedän sen, mutta tietääkö kana, etten enää ole jyvä?'

Slavoj Zizek: Ideologian ylevä objekti (1989, suom. 2005, josta s. 57, 58-59.)

April 20, 2008

Saippuaa Nietzschestä kirjan sekä elokuvan muodossa

(Lisäyksiä ja tarkennuksia 22.4)
Nietzsche joutuu psykoanalyysiin. Jo oli aikakin ;?/
('Audience, please stay away.' Erään elokuvan (ensi-ilta 7/2007; Israel! USA 12/2007) katsoneen kriittinen kommentti 2/2008; ks. alla. Kirja julkaistiin jo 1993.)

Silti When Nietzsche Weptin, johon elokuva pohjautuu, asetelma on kieltämättä varsin herkullinen.

KUN NIETZSCHE ITKI
Elokuvan juonen esittelyjä

The film follows the storyline of the book quite faithfully, although neither the book nor the movie is based on reality. The novel and movie are both fictions.
In the story, Lou Salome visits Dr. Josef Breuer, and convinces Dr. Breuer to take Nietzsche on as a patient, using Dr. Breuer's new "talking cure".

The plot revolves around Dr. Breuer trying to get inside the mind of Nietzsche in an attempt to figure out the cause of his migraines, but the only way Breuer can do this, is by submitting to Nietzsche and being his patient.
While Breuer is a physician to Nietzsche, Nietzsche is a physician for the soul of Breuer. (wikipedia)
*
http://www.amazon.com/When-Nietzsche-Wept-Novel-Obsession/dp/0060975504 (Kirjan esittely)
http://rationallyspeaking.blogspot.com/2006/03/when-nietzsche-wept.html
www.booktribes.com/node/126448.

From Publishers Weekly
This talky first novel by psychotherapist Yalom is set in 1882, when Josef Breuer, an eminent physician and mentor of Sigmund Freud, strives to apply his recently discovered talking cure to the philosopher Friedrich Nietzsche. Copyright 1993 Reed Business Information, Inc.

From Kirkus Reviews
Freud's mentor, Josef Breuer, attempts to cure Friedrich Nietzsche of suicidal despair in the clinics, cemeteries, and coffeehouses of 19th-century Vienna--in this first novel by the author of the bestselling Love's Executioner: an entertaining and highly original tale of an uncompromising friendship between two brilliant men.

Distinguished physician, renowned scientist, beloved husband and father, Josef Breuer finds himself at 40 simultaneously at the crest of his professional life and near the bottom of a pit of incomprehensible despair.

Cursed with nightmares, insomnia, and obsessive sexual fantasies of his former patient, Anna O. (whom he cured, miraculously if temporarily, through a new technique called ``talk therapy''), Breuer welcomes the distraction when the imperious future psychoanalyst Lou Salom‚ demands that he use talk therapy to cure the suicidal depression of her friend, Friedrich Nietzsche.
Because the poverty-ridden, unknown philosopher is too proud to accept spiritual help from anyone, Breuer must somehow cure the younger man without his knowledge--but the physician welcomes the challenge, and soon solves it by posing as the patient himself and begging Nietzsche's help in relieving his own existential pain.
Unable to refuse, dour Nietzsche agrees to embark on a month of daily ``talks'' with the physician. The ensuing dialogue between a man of the world and an unworldly man becomes increasingly compelling as first Breuer, then Nietzsche, uncovers his forgotten past and delves deep into his own and the other's unconscious desires and fears.
Throughout, Yalom's evocation of Breuer imprisoned in a classic midlife crisis, Nietzsche stymied by his own pride, loneliness, and terror, Lou Salome‚ cracking her feminist whip, and young Sigmund Freud eagerly following each conversation's twists and turns make for a stimulating dip into the pools of 19th-century philosophy, psychology, and culture.
A delectable fantasy--in which the sole disappointment is that it didn't actually occur. -- Copyright ©1992, Kirkus Associates, LP. All rights reserved. --This text refers to an out of print or unavailable edition of this title.

***
Videopätkiä edellä esitellyn kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta You Tubilla.

Plot Outline:Viennese doctor Josef Bruer meets with philosopher Friedrich Nietzsche to help him deal with his despair.

The story begins in late 19th Century Vienna, as Doctor Josef Breuer, an eminent physician, is approached by Louise (Lou) von Salome, the young, beautiful and passionate Russian poet. She tells him of her dear friend, Friedrich Nietzsche, who is plagued by several mysterious maladies. She considers him brilliant and revolutionary, but believes if his chronic suicidal tendencies persist he will surely take his own life.
Salome implores Dr. Breuer to counsel her friend with a new method he has developed and dubbed the talking cure.

It will take many visits to Breuers office from the determined Salome to for the doctor to agree to take on her friends case. It doesnt help that his over zealous, protective secretary, Frau Becker, is determined to obstruct Salome and banish her from her employers life. Nevertheless, Breuer finally succumbs to her power of persuasion, no doubt in some degree due to her considerable charm.

Because the poverty-ridden and proud philosopher will not accept help, Breuer devises a plan along with one of his pupils, the 26 year old intern, Siegmund Freud. Breuer pretends to be Nietzsches patient instead, while he attempts to cure Nietzsche with his talking therapy, without the philosophers knowledge. At the same time, Dr. Breuer, has problems of his own. He, too, lives in despair, plagued by insomnia, nightmares and a destructive obsession with Berthe, a former patient.

Over time, the doctor becomes extremely intrigued by Nietzsche and his ideas, ultimately discovering the only way he is able to treat his patient is to face up to his own personal problems. Breuers home life has become a total burden to him. His loving, alienated wife has become a stranger to him, as have his young son and daughter. More and more, the doctor retreats to his study in the attic of his opulent home where he tends his dove cotes. One of the films central themes relates to his obsession with Berthe, and the nightmares which leave him exhausted and humiliated. These haunting fantasies are beautifully constructed, and expose the doctors troubled soul.

As their mutual therapy continues, Breuers ultimate fantasy begins: freeing his beloved doves, he leaves his wife and children to begin a strange and fantastic journey into despair. Finally, drowning in a lake, he awakens from his worst nightmare yet to find he has jeopardized the things he values most. As their sessions come to an end, having delved into the basic existential concerns: death, sense of purpose, loneliness and freedom, Breuer is reunited with his emotionally estranged family who wholeheartedly welcome him back in their lives.

Nietzsche, too, has been cured of his suicidal tendencies, and weeps as he embraces Breuer in farewell as he leaves Vienna to start work on his great opus, Thus Spoke Zarathustra.

Katsojan pureva arvio:

'When the Audience wept: A grotesque vision of Nietzsche, 1 February 2008

The prerequisite for making such a film is a complete ignorance of Nietzche's work and personality, psychoanalytical techniques and Vienna's history.
Take a well-know genius you have not read, describe him as demented, include crazy physicians to cure him, a couple of somewhat good looking women, have his role played by an actor with an enormous mustache, have every character speak with the strongest accent, show ridiculous dreams, include another prestigious figure who has nothing to do with the first one (Freud), mention a few words used in the genius' works, overdo everything you can, particularly music, and you are done.
Audience, please stay away.'
*
Nietzsche lloró
Aluksi tässä videopätkässä 21-vuotias, aloitteleva mutta erittäin teräväpäinen opiskelija - pietarilaisen kenraalin tytär (perheellä oli muuten kesähuvila Karjalassa!) Lou Salome esittelee Nietzschen salaa (siis ilman tämän lupaa) psykiatri Josef Breuerille, joka lupautuu ottamaan tämän vastaan migreenipotilaana mutta myös epätoivosta 'sairaana' ('Jumala on kuollut, ja me kaikki olemme hänet tappaneet!') filosofina.
Takautuma näyttää, kuinka Nietzsche pitää äänekästä luentoa Jumalan kuolemasta (kuulijoita ei montaa näy) ja tapaa luennon loputtua Loun, joka esittää N:lle pari olennaista kysymystä tämän väitteistä.
Olkoonkin, että sekä kirjassa että siitä tehdyssä elokuvassa on suurelta osin kyse fiktiosta, niin silti on pakko huomauttaa, että Nietzsche ei koskaan luennoinut Wienissä (hän oli filologian professori Baselissa vuoteen 1879) eikä ainakaan tällaista luentoa ja tapasi Loun ensimmäistä kertaa eräässä Rooman kirkoista vuonna 1882!
Sitäpaitsi Nietzschen luennointityyli ei ollut lainkaan näin teatraalista ja äänekkään demagogista vaan hyvin rauhallista ja silti - erään opiskelijan muistiinpanojen mukaan - jopa erittäin vaikuttavaa ja vivahteikasta.
'En koskaan unohda hänen äänensävyään ja puhetapaansa', kirjoitti kyseinen Nietzschen klassisen kirjallisuuden luennoilla käynyt.

When Nietzsche Wept: Eternal Return (Tämä on kieltämättä melko hyvä kohtaus)
My favourite scene from "When Nietzsche Wept". I wouldn't recommend the movie, but I liked this part...
From "The Gay Science", §341:
'What if some day or night a demon were to steal after you in your loneliest loneliness and say to you:
"This life as you now live it and have lived it, you will have to live once more and innumerable times more; and there will be nothing new in it, but every pain and every joy and every thought and sigh and everything unutterably small or great in your life will have to return to you, all in the same succession and sequence—even this spider and this moonlight between the trees, and even this moment and I myself.
The eternal hourglass of existence is turned upside down again and again—and you with it, speck of dust!"
Would you not throw yourself down and gnash your teeth and curse the demon who spoke thus?
Or have you once experienced a tremendous moment when you would have answered him: "You are a god and never have I heard anything more divine!"'

(Nietzsche oli kirjoittanut ko. tekstin 1882 keväällä julkaistun 'Iloisen tieteen' toiseksi viimeiseen lukuun, joten ajoitus natsaa siltä osin varsin hyvin tähän keskusteluun.)

When Nietzsche Wept
Breuer näkee ('painajais-') unta, jossa hän joutuu yllätetyksi muhinoimasta mm. hysteerisistä halvauksista kärsivän naispotilaansa kanssa. Huone, jossa potilas makaa, paljastuu yhtäkkiä suuren näyttämön lavaksi, jossa monet ystävät ja työtoverit (Freud mukaanlukien) ilmestyvät kuin tyhjästä nauramaan tilanteelle. Esitys päättyy ja näyttelijät kumartavat yleisölle - Breuer housujen sepalustaan hämmentyneenä napittaen.

Tämä kohtaus viittaa Breuerin ja Freudin yhteiseen potilaaseen - tapausnimeltään Anna O. (Bertha Pappenheim), johon Breuer rakastui 1880-82, eli tältä osin elokuvan paikka ja ajoitus täsmää hyvin.
*
Jopa Nietzschen suhteen on sanottava, että kesä ja syksyn alku 1882 olisivat olleet juuri se aika, jolloin tutustustuminen Breueriin olisi ollut käytännössä mahdollista, koska silloin Nietzsche tavoistaan poiketen ei mennyt kesäksi Pohjois-Italian/Sveitsin alpeille Sils Mariaan vaan kierteli etenkin Loun kanssa Italiassa, Ranskassa, Preussissa (mm. kotonaan) ja Sveitsissä (Baselissa ja sen lähellä olevalla Wagnerin entisellä loistohuvilalla, jossa N. vieraili nuorena professorina n. 25 kertaa vajaan kolmen vuoden aikana - joskus useita päiviä.)
*
Anna O:n tapauksessa (josta tuli psykoanalyyttisen teorian kehityksen ehkä perustavin case Freudille) näiden yhteistyötä tehneiden lääkärien tiet erosivat, koska Freud alkoi painottaa hysterian hoidossa ennenkaikkea potilaan kuuntelemista ja keskustelua, mutta Breuer sen sijaan neurofysiologisia syitä.
Tämä ero nousee merkittäväksi yhteisessä kirjassa vuodelta 1895: Studies on Hysteria, joka oli Freudille tärkeä askel hänen omien teorioidensa kehityksen kannalta.

Toisaalta - Breuerin uni ei ole pelkkää fiktiivistä liioittelua, joten on syytä (hieman kärjistäen) todeta, että hänen hysteriaselitystensä painottuminen fysiologiaan saattoi osaltaan johtua myös hyvin henkilökohtaisesta syystä.
Nimittäin - maineestaan tarkkana aviomiehenä Breuerin 'hermot' eivät kai tarpeeksi hyvin kestäneet niitä 'paljastuksia' (ja 'houkutuksia'), joita hän mm. Anna O:n ja muiden naispotilaittensa keskusteluanalyysissa joutui kohtaamaan.
On kuitenkin realiteetti (jonka Freud julkisesti tunnusti), että juuri Breuerin vaikutusta psykoanalyysin syntyyn voi pitää ratkaisevana.

Swan Lake & Nietzsche
(When Nietzsche Wept, besides the Wagner scene! Sorry, the video is a bit out of sync - blame it on youtube!...)
Tämä mielenkiintoisen symbolinen pätkä jää minulle hieman arvoitukselliseksi, vaikka alluusiot Wagneriin ovatkin ilmeiset. Enhän ole lukenut kirjaa, eikä elokuvaa ole esitetty Suomessa, mutta tuskinpa (? - kysymysmerkki ihan noin varmuuden vuoksi ;) menisin katsomaan, vaikka se tänne tulisikin - ainakaan näiden näytteiden perusteella.

Overcoming Love-Sickness (When Nietzsche wept)
Friedrich Nietzsche tries to help Josef Breuer to overcome his desire for Bertha Pappenheim. From "When Nietzsche Wept".
(Nietzsche alkaa toimia Breuerin psykoanalyytikkona! Aika mainio asetelmanvaihto(?) Mutta saippuaahan tämä on jos mikä ;)

When Nietzsche Wept (ja tässä kohtauksessa hän todella itkee)
(Tarkennettu 22.4)

Loppukohtaus: Nietzsche, jota Lou Salomé on pettänyt N:n silloisen parhaan ystävän Paul Réen kanssa, hyvästelee - ensin raivostuttuaan ja sitten liikuttuneena Breuerin, joka paljastaa Loun pyytäneen häntä auttamaan Nietzscheä tämän migreenikohtauksien, depression ja itsetuhoistenkin ajatusten takia.

Nietzsche oli todella rakastunut - ehkä ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään, ja sen vuoksi Loun alunperin N:n parhaaksi tarkoitettu käytös järkytti häntä.

Lou ehkä hieman 'pelkäsi' Nietzschen persoonaa ja ajattelua, niin paljolti kuin hän ja N. kokivatkin toisensa sukulaissieluiksi. Sitäpaitsi Nietzsche mm. sävelsi Loun hänestä kirjoittaman runon - (ks. PS.) Myös vuoristoretket kesällä 1882 ovat faktaa.

Mutta totuus on, että Lou ja Ree jättivät Nietzschen salaa, tämän tietämättä asiasta mitään ja matkustivat Pariisiin kaksistaan, vaikka Nietzschen piti sopimuksen mukaan lähteä mukaan.

Nietzsche ei siis jättänyt Louta tämän N:n sisarelle kirjoittaman vastauskirjeen takia, jossa Lou kirjoittaa, ettei välitä Fritzistä Elisabethin väitettyä valheellisesti, että hänen veljensä on Loun kanssa vain omien seksuaalisten pyrkimystensä takia - uskomaton väite sisarelta, joka tiesi veljensä mitä säädyllisimmäksi ihmiseksi.

Sisar Elisabeth ja Nietzschen äiti Fransisca olivat yksinkertaisesti vain äärimmäisen mustasukkaisia siitä, että Fritz TODELLA rakastuisi johonkin naiseen, vaikka samalla toivottiinkin (nimenomaan äiti, ei ehkä niinkään Elisabeth), että hän menisi naimisiin.

Kuitenkin Elisabeth sai monilla ilkeillä juoruillaan (jotka tosin toimivat vain yhtenä syynä) rikotuksi kolmikon keskenään vannoman 'ystävyyssopimuksen': eletään yhdessä ilman seksiä!?
'1882, Andreas-Salome persuaded Nietzsche and his friend Paul Ree to live in a menage a trois without sex, an arrangement that quickly broke apart.'

Nietzsche oli naivin hyväuskoinen. Paul Ree oli aluperin kirjoittanut hänelle Lousta ja halusi ehdottomasti - jopa vaati - esitellä tämän nuoren, uskomattoman fiksun sekä intuitiivisen nuoren opiskelijan Nietzschelle.
Nietzsche rakastui oitis, kosi heti parin päivän kuluttua mutta sai rukkaset. Silti seurustelu jatkui älyllisen ilotulituksen tavoin ja Nietzsche rakastui yhä syvemmin, koska tajusi, että hän ja tämä 'uusi nuori Heloise' olivat yllättävästi samoilla aaltopituuksilla ajattelun ja runouden suhteen.
Nietzsche ei siis hyväuskoisuudessaan tullut (ainakaan aluksi) ajatelleeksi, että Ree oli hänen kilpailijansa Loun suosiosta, eikä Loukaan paljastanut, että Ree oli jo ennen Nietzscheä ehtinyt kosia häntä.

Tämän menage a trois without sex-suunnitelman kariutuminen Loun ja Reen matkustettua Nietzschen tietämättä Ranskaan, on ainakin tähän elokuvaan sijoitettuna luultavasti suurin syy, miksi Nietzsche itkee. Mutta toki kommentaattorikin (ks. alla) on tietyin varauksin osaltaan oikeassa.
Nietzschelle kirjoittaminen ja ajatteleminen oli yhtä aikaa kutsumus, rakkaus ja velvollisuus, jonka hän koki usein suurena, intohimoisena haasteena - ongelmien kolossalisuuden takia jopa samankaltaiseksi kuin Kristukselle sälytetyn taakan (mikäli liioittelu sallitaan).

Elokuvan lopussa Nietzsche siis lähtee (tämä voisi olla totta!) syksyisestä Wienistä Pohjois-Italian rannikolle (esim. Genovaan) kirjoittamaan Zarathustraansa, josta tulee sekä uusien ideoiden että vanhojen teemojen proosarunollinen 'Ilmestyskirja', mutta jossa hän myös terapoi menetetyn rakkauden tuskaa - osoittaen samalla joissain kohdissa (ei kaikissa!) hieman - ei tyylitöntä mutta ehkä jopa naivia sovinismia.

Varsin kokematon rakkausuhteissa kun oli, N. ei - huolimatta siitä, että oli ekspressivisesti lahjakas kirjoittaja - kyennyt tässä asiassa kuten ei monissa muissakaan kirjoittamaan itseään 'ulos' tai ratkaisemaan psykologisia ja filosofisia perustraumojaan.

Varsinkaan kristinuskon kohdalla, johon hänellä myös mitä ilmeisimmin oli viha-rakkaus-suhde (kuten läheisimpiin naisiinsa: äitiin ja sisareen), N. ei kyennyt aina hillitsemään naivia ylisentimentaalisuuttaan (asia, josta Slavoj Zizek ei - osittain oikeutetusti - pidä Nietzschessä; - tästä kirjoitan vielä joskus lisää).

Viimeisen videopätkän (elokuvan loppukohtaus) kommentaattori on kuitenkin oikeassa kritisoidessaan Nietzschen persoonan yliromantisointia ja hänen yliampuvan tahditonta ja temperamenttista käytöstään (kautta koko elokuvan).
Nietzschen kävelytyyliä on kyllä kuvattu hitaaksi 'harppomiseksi' kuten elokuvassakin havaitaan, mutta puhuiko hän hieman 'lespaavasti' kuten tässä - siitä minulla ei ole tietoa. Ehkä puhui.

Nietzsche nimittäin oli toisten ihmisten seurassa pakkomielteisen kohtelias sekä käytöksessään että sanavalinnoissaan (ei niinkään aina teksteissään), mutta tosiaankin - ajallisesti juuri tässä kyseisessä vaiheessa - loppuvuosi 1882 ja alkuvuosi 1883 - syntyivät sekä uudet perusideat (yli-ihminen, vallantahto, ikuinen paluu) että kiteytyivät jo aiemmin työstetyt teemat (perspektivismi), jotka saivat ilmiasunsa Nietzschen kolmannen eli viimeisen kauden tuotannossa.

'nietzsche would never throw paper in someones face! dont tell me this is a romantic interpretation of him... he says that there is nothing romantic about the philosopher. "He avoids 3 glittering and loud things: women, princes, and fame" (lihavointi RR) - he only 'wept' because of the tremendous burden he had to carry for mankind.'

(Myös loppuvirke on suurelta osin totta N:n omien tuntemusten suhteen, joskin aiemmasta kritiikistä huolimatta kirjoittajan itsensä lankeamista ylisentimentaaliseen tulkintaan.)
*
Kirjan/elokuvan päähenkilöistä ovat kirjan tekijän psykiatri, kirjailija Irvin D. Yalomin ohella juutalaisia myös kirjan faktiset henkilöt Breuer, Freud, Paul Ree ja Bertha Pappenheim, joten ei ihme, että elokuva sai ensi-iltansa Israelissa, vaikka ohjaaja on luullakseni ei-juutalainen.

Vaikka Nietzschen maine ei ymmärtääkseni ole juutalaisissa piireissä ollut sillä tavoin huono kuin esimerkiksi angloamerikkalaisten 'utilitaristihumanistien' tai paranoiasta kärsivien, islamofobisten feministien joukossa, niin voidaan kuitenkin päätellä, että nyt tuo maine on virallisesti rehabilitoitu ja puhdistettu natsisyytöksistä Israelissa. Jos ei muuten, niin ainakin tässä mielessä, elokuva on merkityksellinen.

Nietzschellähän oli juutalaisia ystäviä (Wagnerin suureksi mieliharmiksi, ja tämä oli yksi syy Nietzschen luopumiseen ystävyydestä ja kääntymiseen jopa Wagneria vastaan), vaikka hän tunsi edellä mainituista elokuvan juutalaisista vain Paul Reen.
*
http://www.google.fi/search?hl=fi&rlz=1G1GGLQ_FIFI257&q=lou+salome&btnG=Hae&meta= (Lou Salome wikipediassa, http://www.kirjasto.sci.fi/salome.htm)
http://www.google.fi/search?hl=fi&rlz=1G1GGLQ_FIFI257&q=paul+ree&btnG=Hae&meta= (Paul Ree wikipediassa)

PS.
from 'Hymn to Life' by Lou Andreas-Salomé

Nietzsche on tässä lopullisessa versiossa hieman muuttanut Salomen runon sanoja eräissä kohdin - sävellyksensä tarpeita varten.

Gewiß, so liebt ein Freund den Freund,
Wie ich Dich liebe, Rätselleben
–Ob ich in Dir gejauchzt, geweint,
Ob Du mir Glück, ob Schmerz gegeben.

Ich liebe Dich samt Deinem Harme;
Und wenn Du mich vernichten mußt,
Entreiße ich mich Deinem Arme
Wie Freund sich reißt von Freundesbrust.

Mit ganzer Kraft umfaß ich Dich!
Laß Deine Flammen mich entzünden
,Laß noch in Glut des Kampfes mich
Dein Rätsel tiefer nur ergründen.

Jahrtausende zu sein! zu denken!
Schließ mich in beide Arme ein:
Hast Du kein Glück mehr mir zu schenken
Wohlan – noch hast Du Deine Pein.

***
Whether you gave me suffering or pleasure,
I love you with your happiness and harm,
And even if you must destroy me,
I tear myself painfully out of your arms
Like a friend tearing himself away from the breast
of a friend...

If you have no more happiness to give me,
Well, then, you still have your pain.

http://actuspurunen.blogspot.com/2005/07/nietzsche-salome-affair.html

*
(from 'Hymn to Life' by Andreas-Salomé; alkuperäinen viimeinen säkeistö)

Jahrtausende zu denken und zu leben
Wirf deinen Inhalt voll hinein!
Hast du kein Glück mehr übig, mir zu geben,
Wohlan—noch hast du deine Pein.

April 18, 2008

Tositarkoituksella bloggaava

Kiitos Ripsa. Mietiskelen tätä tunnustusta hiljaa sydämeni sopukoissa ja ajattelen yleviä, kaipuunsinisiä ajatuksia.
*
Tule löytämään fiksua deittiseuraa. Maailman suurin deittisaitti. tositarkoituksella.fi

Sitaatteja Zizekiltä 3

Chesterton havaitsi - jälleen kerran - selvästi sen vaaran, jota länsi kehittelee 'sodallaan terrorismia vastaan'. Orthodoxy-kirjassa, joka on katolisen propagandan ääriesimerkki, viimeisillä sivuilla hän levittää näkyviimme uskonnon pseudovallankumouksellisten kriitikkojen umpikujan: he aloittavat hylkäämällä uskonnon sortovoimana, joka uhkaa ihmisvapautta. Taistellessaan uskontoa vastaan heidän on kuitenkin pakko luopua vapaudesta itsestään ja uhrata siten se, mitä he halusivat puolustaa.
Uskonnon ateistisen teoreettisen ja käytännöllisen torjumisen perimmäinen uhri ei ole uskonto (joka jatkaa elämäänsä häiriintymättä) vaan itse se vapaus, jota uskonnon oletettiin uhkaavan. Uskonnollista viitepistettä vailla radikaalisti ateistinen universumi on egalitaarisen terrorin ja tyrannian harmaa vyöhyke.

He, jotka taistelevat Kirkkoa vastaan vapauden ja ihmisyyden tähden, päätyvät sinkoutumaan pois vapaudesta ja ihmisyydestä, jos he vain voivat taistella Kirkkoa vastaan... Tunsin miehen, jolla oli niin kova intohimo todistaa, että hänellä ei ole persoonallista olemassaoloa, kuolemansa jälkeen, että hän vajosi siihen kantaan, ettei hänellä ole persoonallista olemassaoloa nyt... Olen tuntenut ihmisiä, jotka näyttivät, ettei jumalallista tuomiota voisi olla olemassa näyttämällä, ettei inhimillistä tuomiota voisi olla olemassa...
Me emme ihaile, me tuskin edes puolustamme fanaatikko, joka upottaa tämän maailman rakkaudesta toiseen maailmaan. Mutta mitä voimme sanoa fanaatikosta, joka upottaa tämän maailman vihasta toiseen maailmaan? Hän uhraa itse ihmisyyden olemassaolon Jumalan olemassaolemattomuudelle. Hän ei tarjoa uhrejaan alttarille, vaan ainoastaan alttarin joutavuudelle ja valtaistuimen tyhjyydelle...
Itämaisilla persoonallisuuden epäilyksillään he eivät varmista, ettei meillä ole persoonallista elämää täältä lähdettyämme; he vain varmistavat, ettei meillä ole kovin iloista ja täyttä elämää täällä...
Sekularistit eivät ole upottaneet jumalallisia asioita vaan maalliset, jos se nyt heitä yhtään lohduttaa.

Slavoj Zizek: Tervetuloa reaalisen autiomaahan! (s. 120, neljännen esseen Homo suckerista homo saceriin aloitus)

Love me tender

Kirjoitettu kommentiksi Markku Jokisipilän päreeseen "Pornohyökkäys ja sika-apinat".
*
Porno vie miehen katseen 'perversseihin' kohteisiin eikä itse 'naiseen', mutta nainen haluaa, että häntä rakastetaan ihmisenä, persoonana eikä vain 'lihana'.

Totta onkin, että kun kaksi 'lihaa' tulee tarpeeksi lähelle toisiaan, niin erotiikka lentää ikkunasta ulos.
Ongelma on visainen. Edellisen perusteella ei pitäisi sallia edes avioliittoja, mikäli ne perustuvat yksinomaan 'lihanhimoon'.

Harvinaisuutensa vuoksi pelkistä rakkausavioliitoista tulisi tätä menoa 'moraalinen kummajainen', joita mediakin metsästäisi kamerat sojossa.
Enää ei kuitenkaan ihmeteltäisi pornahtavia sextiviestejä ja yökyläilyä vaan ihan oikeata rakkautta - on se niin poikkeavaa...

Siis: Mikäli äärifeminismi ei olisi paranoidisten ja paniikkihäiriöstä kärsivien psykopaattien Al Quaida-verkosto, saattaisin jopa kuvitella, että salaisissa kokouksissaan nämä kapiset lesb öö emansipoidut neidot hyräilevät sukkaa kutoessaan tätä:

Love me tender,
Love me sweet,
Never let me go.
You have made my life complete,
And I love you so.

Love me tender,
Love me true,
All my dreams fulfilled.
For my darlin I love you,
And I always will.

Love me tender,
Love me long,
Take me to your heart.
For its there that I belong,
And well never part.

Love me tender,
Love me dear,
Tell me you are mine.
Ill be yours through all the years,
Till the end of time.

(When at last my dreams come true
Darling this I know
Happiness will follow you
Everywhere you go).

April 17, 2008

Tunne oireena

Kirjoitettu kommentiksi peeär-miehen päreeseen Räntäsadetta.

peeärmies kirjoitti mm:

'Palautuvatko tunteet aivokemiaan?'
*
Mitä tarkoittaa palautuminen tässä yhteydessä? Onko se sama kuin toteaisi, että tunteet ovat aivokemiaa?
Tämä vastaus on kuitenkin paitsi väärä myös harhaanjohtava siinä mielessä, että vaikka aivokemialla voidaankin selittää ja manipuloida tunteita, niitä ei kuitenkaan voi ymmärtää siitä käsin.

Selittäminen on aina manipuloinnin ehto, ymmärtäminen taas on kaiken manipuloinnin ja mystifioinnin purkamisen ehto.

Etenkin tämän vuoksi reduktionistiset naturalistit ovat paitsi tylsiä eli mielivituksettomia ja tosikkomaisia keskustelukumppaneita, heidän piilevänä intentionaan (jota he eivät välttämättä itse tajua) on myös tehdä ihmisestä koneenomainen - siis cyborg, joka toimii toimii ja toimi - l. kuluttaa, kuluttaa ja kuluttaa, kunnes varaosia ei enää pystytä asentamaan.

Tällainen ihmiskäsitys ilmentää kammottavaa yritystä luoda Frankensteinin hirviö, joka alistetaan rotuhygienian ja 'vapaan' markkinatalouden peli'säännöille'. Siis mikä vapaus, mitkä säännöt?
Vapaus huijata ja riistää, vapaus vapautua säännöistä huippukalliiden huippujuristien avulla.
*
Tunteet ovat aina oireita, jotka ilmentävät Reaalista (viettiä, halua, fyysistä 'luontoa') strukturoivaa fantasiaa.
Reaalinen on tyhjyyttä, joka tiedostamisprosessissa ikäänkuin 'pakenee' ilmenemistään fantasiaan, ja jota Symbolinen taso (diskurssi, ajattelujärjestelmä) pyrkii hahamottamaan ja hallitsemaan.

Ihmisen tietoisuus on siis Symbolinen, joka rakentuu fantasialle Toisesta eli Reaalisesta.

Tunteet oireina ovat todellisia siinä merkityksessä, että ne eivät voi palautua Reaaliseen ilman tietoisuuden konsistenssin hajoamisen uhkaa - psykoosia. Tämän vuoksi emme voi elää ilman fantasiaa ('ideologiaa'), vaikka se pyrkiikin peittämään oireen (tunteen) todellisen alkuperän ja kohteen eli Toisen imaginaarisen luonteen Reaalisen 'kuvana'.

Mutta näin tapahtuu kuten sanottu siitä syystä, että Reaalinen on tyhjyyttä, ei-mikään, mahdoton Toinen.

Minä on Toinen. Halu on aina Toisen halua, joka ilmenee puutteena.

Tunne oireena '(oire) ei ole vain salakirjoitettu viesti, vaan se on samaan aikaan tapa, jolla subjekti organisoi nautintoaan.' (Zizek)

Meillä ei siis oikeastaan edes ole tunteita vaan pelkästään oireita, jotka vaativat tulla tulkituiksi, ja joista yritämme vapautua tai pikemminkin korvata ne 'miellyttävämmillä' oireilla.