Vaihtakaa juutalaisen paikalle islaminuskoinen sekä totalitaarisen ja fasistisen paikalle monokulturalistinen, niin vihjaamani diagnoosin 'koodi' aukeaa islamofoobikkojenkin suuntaan.
.....
Voisimme sanoa, että 'yhteiskunta yhteiskuntaruumiina' on perustava ideologinen fantasia. Kuinka sitten otamme huomioon tämän korporatistisen vision ja antagonististen kamppailujen aiheuttaman tosiasiallisen yhteiskunnallisen repeämän välisen etäisyyden toisistaan? Vastaus on tietenkin juutalainen: ulkopuolinen elementti, vieras ruumis, joka tuo mukanaan terveen sosiaalisen kudoksen korruption.
Lyhyesti sanottuna 'juutalainen' on fetissi, joka samanaikaisesti sekä kieltää että ruumiillistaa 'yhteiskunnan' rakenteellisen mahdottomuuden - ikäänkuin tämä mahdottomuus olisi saanut positiivisen, kouriintuntuvan olemassaolon juutalaisten hahmossa. Tämän takia juutalaisen hahmo merkitsee nautinnon purkautumista sosiaalisella kentällä.
Sosiaalisen fantasian käsite onkin antagonismin käsitteen välttämätön vastinpari: fantasia on nimenomaan se tapa, jolla antagonistinen halkeama naamioidaan. Toisin sanoen fantasia on ideologian keino ottaa etukäteen huomioon sen oma epäonnistuminen.
.......
Fasismille 'juutalainen' on keino ottaa huomioon ja representoida fasismin oma mahdottomuus. Positiivisessa läsnäolossaan 'juutalainen' on vain totalitaarisen projektin lopullisen mahdottomuuden, sen immanentin rajan, ruumiillistuma.
Tämän takia ei riitä, että totalitaarinen projekti osoitetaan mahdottomaksi utopiaksi, joka haluaa perustaa täysin läpinäkyvän ja homogeenisen yhteiskunnan. Ongelmana on se, että tavallaan totalitaarinen ideologia tietää tämän ja tunnustaa sen etukäteen: 'juutalaisen' hahmossa se sulkee tämän tiedon rakennelmansa sisään.
Koko fasistinen ideologia rakentuu taisteluna sitä elementtiä vastaan, joka on itse asiassa fasistisen projektin immanentin mahdottomuuden paikalla: 'juutalainen' on vain tietyn perustavan tukoksen fetisistinen ruumiillistuma.
'Ideologiakritiikin' täytyykin kääntää toisin päin totalitaarisen katseen havaitseman havaitsema kausaaliyhteys: kaikkea muuta kuin että olisi sosiaalisen antagonismin positiivinen 'syy' 'juutalainen' on vain sen tietyn salpauksen ruumiillistuma, nimittäin sen mahdottomuuden, joka estää yhteiskuntaa saavuttamasta täyttä identiteettiään suljettuna, homogeenisenä totaliteettina. Kaikkea muuta kuin, että se olisi sosiaalisen negatiivisuuden syy, 'juutalainen' on kuin piste, jossa sosiaalinen negatiivisuus sellaisenaan omaksuu positiivisen olemassaolon.
Tällä tavoin voimme artikuloida 'ideologiakritiikin' perusmenettelyn toisen muotoilun, joka täydentää yllä esitettyä: jäljittää tietyssä ideologisessa rakennelmassa se elementti, joka representoi siinä sen omaa mahdottomuutta.
Juutalaiset eivät estä yhteiskuntaa saavuttamasta sen täyttä identiteettiä, vaan sitä estää sen oma antagonistinen luonne, sen oma tukkeuma. Yhteiskunta 'projisoi' tämän sisäisen negatiivisuuden juutalaisen hahmoon. Toisin sanoen se, mikä suljetaan ulos symbolisesta (korporatistisen sosio-symbolisen järjestyksen puitteiden ulkopuolelle) palaa reaalisessa 'juutalaisen' paranooisena konstruktiona.
Voimme nyt nähdä senkin, kuinka sosiaalisen fantasian 'lävistäminen' on myös oireen kanssa samastumisen korrelaatti. Juutalaiset ovat selvästi sosiaalinen oire, piste, jossa immanentti sosiaalinen antagonismi omaksuu positiivisen muodon ja purkautuu sosiaalisen kudoksen pinnalle, piste, jossa tulee ilmeiseksi, että yhteiskunta 'ei toimi', että sosiaalinen mekanismi 'narisee'.
Jos katsomme asiaa (korporatistisen) fantasian puitteiden kautta, 'juutalainen' näyttäytyy tunkeilijalta, joka tuo mukanaan ulkopuolelta sosiaalisen rakennelman epäjärjestyksen, hajoamisen ja korruption. Tällöin 'juutalainen' näyttäytyy ulkoisena positiivisena syynä, jonka eliminaatio mahdollistaisi sen, että palautamme järjestyksen, vakauden ja identiteetin.
'Fantasian lävistämisessä' meidän täytyy kuitenkin samassa liikkeessä samastua oireeseen: meidän täytyy tunnistaa niissä ominaisuuksia, joita 'juutalaisella' on katsottu olevan, itse sosiaalisen systeemimme välttämätön tuotos. Meidän täytyy tunnistaa näissä 'liiallisuuksissa', jotka on luettu juutalaisille kuuluviksi, totuus itsestämme.
Juuri tällaisen sosiaalisten 'liiallisuuksien' käsitteen takia Lacan viittasi siihen, että Marx keksi oireen: Marxin suuri saavutus oli osoittaa, kuinka ne ilmiöt, jotka ilmenevät jokapäiväiselle, porvarilliselle tietoisuudelle yksinkertaisesti yhteiskunnan 'normaalin' toiminnan poikkeamisina, satunnaisina epämuodostumina ja taantumina (taloudellisina kriiseinä, sotina ja niin edelleen) ja sellaisina systeemin parantamisen kautta poistettavina, ovatkin systeemin itsensä välttämättömiä tuotoksia. Ne ovat pisteitä, joissa 'totuus' systeemistä, sen immanentti antagonistinen luonne, purkautuu esiin.
'Oireen kanssa samastuminen' tarkoittaa sitä, että tunnistetaan 'liiallisuuksissa' asioiden 'normaalin' tavan häiriöissä, avain, jonka avulla pääsemme kiinni 'normaalin' tavan todelliseen toimintaan. Tämä muistuttaa Freudin näkemystä, jonka mukaan avain ihmismielen toimintaan ovat unet, kielenlipsahdukset ja samankaltaiset 'poikkeavat' ilmiöt.
Slavoj Zizek: Ideologian ylevä objekti, s. 182-185, alaluvusta Sosiaalisen fantasian lävistäminen, s. 179-185, luvusta Identifikaation tuolla puolen.
No comments:
Post a Comment