April 30, 2008

Sisyphos ja traagiset naiset




Kirjoitettu kommentiksi ikkunaiineksen päreeseen "Silkkaa haircuttia".
(Alkuperäiseen versioon on tehty lisäyksiä)
*
meri, iines ja muut.

Ei Sisyfos etsi mitään. Camus'n tulkinnan mukaan kiven vieritys vuoren huipulle on pelkkä 'ulkopuolelta' määrätty tehtävä, jonka elämä on hänelle syntymässä antanut.
Hänellä itsellään ei ole siihen mitään valtaa - paitsi itsemurha (tässä: lopullinen resignaatio kohtalon edessä, joskin esim. Antogineen kuolema oli itsemurha kunnian ja oikeudenmukaisuuden tähden) tai kapina kohtaloaan vastaan. Camus valitsi jälkimmäisen.

Sisyfos tietää tehtävänsä mutta hän tietää myös sen, että kivi vierii takaisin vuoren juurelle. Loputtomiin. Ei muuta.

Camus halusi kuitenkin ajatella, että Sisyfos on onnellinen, mutta en usko, että Albert oli ihan pilkulleen tosissaan tässä toteamuksessaan.
Kyseessä on kierkegaardilaisittain epätoivon 'glorifiointi' tai ylipäätään jonkinlainen absurdin optimismin osoitus. Tällä tavoin Sisyfos saa tavallaan myös prometheusmaisia piirteitä.

Mutta jos Sisyfoksen kohtalosta (ikuisesta kivenpyörittämisestä) aikoo löytää jotain etsimisen iloa, niin hänelle täytyy keksiä vähintäinkin yksi kohtalotoveri.
Ehkä Sisyfoksella on kaveri tai jopa rakastettu. Näin saadaan heti jännitystä pitkäveteiseen 'duuniin'.

Sillä kuten Nietzsche kirjoitti, heti kun Jumala oli luonut naisen (Jumalan toinen erehdys), jotta Aatamilla ei olisi ollut niin tylsää yksinään, ikävyys katosi tykkänään - eikä se kovin helposti palaa naisen 'läsnäollessa'.
*
Maailmankirjallisuuden klassikkoromaanien päähenkilöt rouvat Bovary ja Anna Karenina olivat älykkäitä, viehättäviä ja radikaaleja naisia, mutta kumpikin tuhoutui halutessaan 'todellista' rakkautta (virallisen avioliiton sijaan).
Vaikka syrjähypyt sallittiinkin porvaris- ja etenkin aatelissäädyssä tiettyyn rajaan asti, niin sen tietyn rajan ylittämisen jälkeen myös kyseessä olevien naisten kunnia oli lopullisesti mennyttä, ja vaihtoehtoina joko yleinen halveksunta tai itsemurha.

Totta kyllä kumpikin romaani on miehen kirjoittama, ja on sanottu (myös Rouva Bovarysta, vaikka kirjan sanomaa pidettiinkin aluksi moraalittomana ja se julkaistiin vasta oikeudenkäynnin jälkeen), että niistä heijastuu oman aikansa eli 1800-luvun puolenvälin porvarillinen moraali, jonka saneli maskuliininen valta säätyhierarkoineen (ks. kuitenkin PS.)

Tolstoi edustaa Flaubertia selvemmin sovinnaista linjaa: Annan tuho seuraa väistämättä, joskin loistavan psykologisen kuvauksen erittelemänä, hänen päättäväisestä halustaan seurata omia tunteitaan, vaikka ne johtavat uskottomuuteen.

Ajan hammas ei näihin teoksiin pure (kuten ei antiikin tragedioihinkaan), mutta on selvää, ettei tällaisia romaaneja ole enää mahdollista kirjoittaa näinä teknologian, demokratian, liberalismin ja emansipaation aikoina, jolloin kaikki on kaupan - jopa kunnia.

Suurta rakkautta ja uskottomuutta toki 'esiintyy' yhä vielä nykyäänkin, mutta psykoterapeutteja sekä mediahyeenoja (mikä perverssi yhteisöllisen moraalin korvike!) lukuunottamatta mikään kunniaan liittyvä kirjoittamaton laki tai kollektiivinen instanssi ei velvoita meitä ihmissuhteissamme enää yhtään mihinkään.

Voimme tehdä omat päätöksemme ihan niinkuin meitä itseämme huvittaa. Kunnian ja moraalin välinen sidos on katkennut. Tästä seuraa, että moraali on menettänyt sisältönsä ja siitä on tullut pelkkä yksityis- ja lakiasia.

Rouva Bovaryn ja Anna Kareninan traagiset kohtalot saavat meidät vielä samastumaan ja kokemaan heissä jotain ylevää, vaikka ihmettelemmekin, että joskus yhteiskunta on voinut olla noin 'taantumuksellinen' ja naisia alistava.

Mutta kolmannen traagisen naisen - Antigonen - motiivi menee ilmeisesti jo yli ymmärryksemme: miten ihmeessä joku voi kuolla veljensä kunnian ja kirjoittamattoman oikeudenmukaisuuden takia?

Tähän kohtaan pitää lisätä, että Antigoneen tragedia on ikäänkuin kreikkalainen versio muutama sata vuotta myöhemmin tapahtuvasta Jeesus Nasaretilaisen kohtalosta.
Toisaalta tragediat ylipäätään ja osaltaan ikäänkuin valmistivat tietä kristilliselle pelastusnäytelmälle, jossa itse Jumala kuolee ihmisen kunnian tähden.

Niinpä me preferenssiutilitarismin ja kapitalismin korruptoimat nykyihmiset, joilla ei enää ole edes ideologioita - uskonnosta nyt puhumattakaan - emme ymmärrä sankaruudesta, kunniasta ja oikeudenmukaisuudesta enää muuta kuin sen, minkä urheilukanavat sekä typerät idols- ja tosi-tv-ohjelmat meille näyttävät (jotkut sotaelokuvat ovat ehkä poikkeuksia (*) eli selkokielellä: emme mitään!
(*) Viihteellinen tekopsykologisointi ja animaatio-action on tuhoamassa elokuvien ja sarjafilmien sisällöllisen tason jotakuinkin 'onnistuneesti' - olkoonkin että esim. Sormusten herran tarinassa vielä yritettiin myyttisesti muistella 'menneen maailman' eli kunnian kulttuurin eetosta.
'Sormusten' kolmas eli viimeinen osa oli juuri intensiivisesti kerrotun/kuvatun - miltei naivin klisheemäisyytensä vuoksi hyvä; - no - olihan ne efektitkin mahtavia, vaikkeivät pelkästään tehosteet voi mitään pelastaa, jos elokuva on oikeasti huono.)
(PS.
'Romaani on malliesimerkki realismista. Flaubert ei kommentoi suoraan Emma Bovaryn moraalia ja välttää tämän aviorikosten tuomitsemista. Tästä jotkut aikalaiset päättelivät Flaubertin ihannoivan aviorikoksia, mikä johti skandaaliin.
Realismin ja romantiikan vastakkainasettelu näkyy romaanissa selvästi, kun Emman idealistiset haaveet asetetaan todellisuutta vasten. Romaani onkin usein nähty romanttisen haihattelun kritiikkinä. Kuitenkin Flaubertin lausuma "Emma Bovary, c'est moi" ("Minä olen Emma Bovary") mutkistaa tätä tulkintaa.

(wikipedia)´

www.indorphyn.com/01/2007/ad-networks-pt-i/.

1 comment:

ninni said...

etsiiko sisygos mitään