Camp, kitsch ja kultti

(Lisäyksiä 18.4 - merkintä löytyy. Juttu kasvaa päivittäin. Se pitänee kirjoittaa joskus kokonaan uusiksi hajanaisuuden ja mahdollisen toiston takia. Aihe on mitä kiinnostavin.)

Onko Räsäsen blogi campia?

Camp-asenne livenä: 'On se niin ihana, kun se on niin mauton!'

Toisin sanoen - kun diggaamme takan päällä olevaa 'typerää' saunatonttu-kipsiveistosta, niin tonttu on silloin kitshiä (kulttuurituote - tai -objekti) ja diggaamisemme eli tapamme suhtautua kulttuuriin tai tehdä sitä campia (kulttuurisubjekti) .

Camp-hengessä tehty tuote ei kuitenkaan välttämättä ole kitsciä. Aki Kaurismäen elokuvat ovat campia mutta eivät kitschiä (ainakaan 'huonoa' kitsciä). Jeff Koons kieltää maalaustensa/taideteostensa? olevan kitsciä, mutta minä olen eri mieltä ;)

Eräs hankala käsitteellinen ongelmana tässä jaottelussa on se, että campiä käytetään usein ilmaisemaan sekä tekemisen tapaa (subjektia) että itse tekemisen tuotetta (objektia).

Toinen ongelma piilee etenkin siinä, minkä esteettisen arvovarauksen (kysymys hyvästä ja huonosta mausta) näille kahdelle käsitteelle annamme, ja miten niiden ajatellaan olevan suhteessa toisiinsa.
Camp-henkisyys on vain yksi tapa tehdä kulttuuria, eivätkä sen 'tuotteet' välttämättä ole kitsciä - ainakaan 'huonoa' kitschiä.

Kolmanneksi: jos arvostamme jotain taiteen tekemisen tapaa (camp), niin miten voimme sanoa, että tämä arvostamisemme/suhtautumisemme (ja tapa(mme) tehdä taidetta: camp) olisi itsessään huonoa? Mehän arvostamme sitä. Eikö suhtaumisemme muutu silloin automaattisesti hyväksi mauksi?

On myös väitetty, että, että nykyaikana kaikki kulttuuri (ajatellaan esim. nykyistä politiikan tekoa medioissa) on campiä, ja että kaikki taide on muuttunut kitcshiksi. Taide on kuollut: tilalle on tullut camp ja kitsch.

Pessimistinen - etenkin populaari-kulttuurin mutta myös Sibeliuksen (tonaalisuuden) kriitikko ja 'neo-marxilainen elitisti ('porvari')-esteetikko' Theodor W. Adorno väittää hieman yllättävästi seuraavaa:

"Kitsch ei ole kuin sivistykseen uskovat haluaisivat, pelkkää taiteen jätettä, joka on syntynyt vilpillisen mukautumisen tuotteena. Kitsch on enemmän. Se uinuu taiteessa itsessään ja on milloin tahansa valmis tulemaan esiin.
Epämääräisenä kuin paholainen kitsch uhmaa kaikenlaista – myös historiallista – määrittelyä. Yksi sinnikäs piirre sillä on: kuvitteellisuus ja ei-läsnäolevien tunteiden neutralisointi.
Kitsch parodioi katarsista."

Kultti puolestaan on palvontaa, joka ilmentäessään camp-asennetta kohdistuu johonkin arvottomaan ja roskana pidettyyn taidetuotokseen.
Tuomas Nevanlinnan mukaan New Yorkissa on ryhmä ihmisiä, joille Pekka ja Pätkä lumimiehinä (muistinko oikein?) on kulttielokuva.

Aki Kaurismäen elokuvat ovat ranskalaisille kulttielokuvia. Kärjistäen sanottuna ne edustavat camp-henkeä/-asennetta äärimmäisen pelkistetyissä dialogeissaan ja ironisen naturalistisessa joskin samalla yhteiskuntakriittisessä kuvauksessaan1970-luvusta, ollen kuitenkin samalla elokuvina kunnianhimoisia ja korkeatasoisia: persoonallisia ja mieleenpainuvia, vaikka joku niitä kitschinä pitäisikin.

Entä onko esim. Kari Peitsamon tapa tehdä musiikkia campia? Ja edelleen: onko hänen musiikkinsa näin ollen kitsciä?

Tässä kohtaa muistutettakoon, että kitsch ja siten myös camp eivät kuitenkaan välttämättä ole (ellei sitten joku vetoa määritelmiin) -Adornoon viitaten- pelkkää potaskaa vaan saattavat sisältää aineksia jopa katharsikseen.
*
Mutta onko todella niin, että kyetäkseen ymmärtämään kulttuuria(?), jossa nykyään elämme meidän pitää ensin oivaltaa sen camp-luonne?
Entä seuraako tuosta ymmärtämisestä automaattisesti ko. kulttuurin hyväksyminen. Tuskin.
*
Antiikki ja keskiaika eivät tunteneet hyvää makua, koska se, mikä oli universaalia ja/tai pyhää oli automaattisesti hyvää ja esimerkkinä taiteilijoille (kristinuskon platoninen perinne). Kirkolla ja hallitsijoilla oli ikäänkuin hyvän maun monopoli uskonpuhdistukseen ja kansallisvaltion syntymiseen asti.

Maun käsite ilmaantuikin kulttuurifilosofiseen keskusteluun vasta 1700-luvulla ja romantiikan aikana, jolloin se tuli merkitsemään aina yksilöllistä makua, jota saattoi ja piti harjaannuttaa. Joillakin ihmisillä tosin ajateltiin olevan jo oman lahjakkuutensa vuoksi hyvä maku, mutta tämä ei poista sitä väistämättömyyttä, että kun yhden ihmisen maku alkaa saada laajempaa kannatusta muuttuen laajaksi trendiksi, se samalla latistuu.

Näin ollen taiteessa ajaudutaan pelkästään jo tämän vuoksi etsimään jatkuvasti jotain uutta - ikäänkuin taide siitä sen paremmaksi muuttuisi; - no - ainakin se muuttuu joko 'omituiseksi' tai banaaliksi ('tunnistamattomaksi' tai parodiseksi) ja siten teoreettiseksi, diskurssia koskevaksi kysymykseksi.

Modernit kuvataideteokset (myös moderni klassinen musiikki sekä moderni jazz) jättävät 'tavalliset ihmiset' ihmiset joko täydellisen hämmennyksen (joka voi toki olla miellyttävä kokemus) valtaan tai saavat heidät nauramaan niinkuin vitsille nauretaan.

18.4

Kitsch on reaktio tähän taiteen jatkuvan uudistumisen ja kriisin tilaan. Kun autenttisuutta ja uskottavuutta ei välttämättä löydykään muodon ja sisällön kokeilevasta pirstomisesta/pirstoutumisesta, taiteen tekijän ja kokijan 'katse' kääntyy takaisin realistiseen ilmaisuun - ironiseen naiviuteen asti. Ja nimenomaan ironia yhdistyneenä naiviuteen on eräs kitschin ja campin perustavia tunnusmerkkejä. Ironisen naiviuden (naivi ironia lienee mahdottomuus?) voi väittää ilmentävän yksilöllisen maun äärimmäisintä subjektiivisuutta jopa siinä määrin ja siinä muodossa, että se muuttuu muodiksi/trendiksi.

Nyt pitää kysyä: entä kitsch/camp - eikö myös se muuttuessaan yleiseksi maun 'kriteeriksi' ole tuomittu latistumaan ja siten muuttumaan 'vanhaksi tyyliksi', joka pitää ylittää? Kysymykseen on vaikea vastata, koska kitsch/camp on jo itsessään banaalia ja 'eilisen päivän' keksintöä - ja että sitä arvostetaan nimenomaan näiden ominaisuuksien takia, ja joita tietoisesti myös pyritään ilmentämään taideteoksessa. Näin ollen kitsch ja camp olisivat ratkaisseet taiteen sisällöllis-tyylillisen kehityksen teoreettisen ongelman. Kitsch ja camp ovat jotain ikuista, jota ei voi enää ylittää - eikä 'alittaa'! Ne ovat kaiken arvostelun 'tuolla puolen'.

Entä mitä esim. valtaisa retrobuumi etenkin rockissa ilmentää? Sitä ei voine pitää vain pelkkänä camp-hengessä tehtynä nostalgisena kitschinä, koska kyseessä ei ole ironinen projekti. Vaikka retroa varmasti tehdäänkin myös kieli poskessa, niin perimmältään tarkoituksena on aikaansaada vakavasti otettava tehovaikutus, joka herättää ensimmäiseksi pikemminkin ylevän romanttisia kuin naivin hymyillyttäviä tuntemuksia.

Silti retronostalgian lähtökohtiin sisältyy erottamattomasti camp ja kitsch, koska se on luonteensa vuoksi - käyttääksemme Platonin taidekritiikkiä - jäljittelyn jäljittelyä. Platonilaisessa mielessä kaikki taide olisi näin ollen kitschiä, koska taide ei pysty muuhun kuin ideoiden epätäydelliseen imitaatioon ja imitaation imitaatioon ad. inf.

Romantiikka ja etenkin moderni taide yrittivät murtaa tämän platonisen 'kirouksen', mutta lopputuloksena oli imitaatioon, identiteettiin ja harmoniaan perustuvan taidekäsityksen (ehkä myös itse taiteen) romahtaminen subjektiivisen impression ja ekspression myllyssä.

Retronostalgia on kyllä tietoista paluuta jäljittelyyn, mutta toisin kuin camp/kitsch retro ei kuten sanottu tavoittele vaikutusta poseraamalla banaalisti ja 'huonoa makua' osoittaen vaan pyrkii herättämään aidosti vastakaikua niin, että kuulijan/katsojan elämys luokittuukin 'hyvän maun' kategoriaan: retro on ikäänkuin autenttista jäljittelyä. Tällä tavoin Platonin 'imitaation kierre' jatkuu edelleen illuusiolla siitä, että taide kykenee ilmaisemaan autenttista totuutta (Platonin ideamaailmaa).

*
Ehkä taide on siis lopullisesti muuttumassa kitschiksi. Taiteen ja koko kulttuurin harjoittamisesta sekä harrastamisesta puolestaan tulee lopullisesti campiä. Taide/kulttuuri on kuollut - eläköön camp!

Siteeraan seuraavassa Tiibetistä löytynyttä, camp-kulttia harjoittavan 'new-age-hare-khrisna-zen-buddhis-zarathustralais-jeesus-tulee-huomenna-korjatulla-moottoripyörällä-klo: 15:00'-lahkolaisen päivänavaus-rukousta: "Korkein Camp-Mestari: anna meille tänä päivänä ikuisesti meidän jokapäiväinen kitschimme, jotta saisimme harjoittaa Camp-kulttia Sinun Camp-hengessäsi ja sinun Camp-pyhätössäsi" (pyhättö? - mikä lie pörssi- huume- ja pornoluola = länsimainen sivilisaatio...)
*
Camp-käsitteen ja ilmiön lanseerasi kulttuuridebattiin ensimmäisenä kirjallisuusteoreetikko, kirjailija, elokuvantekijä sekä poliittinen aktivisti Susan Sontag vuonna 1964.
*
Seuraavasta linkistä löytyy toissapäiväinen (maanantai)Tukevasti ilmassa-'keskustelulähetys', joka käsittelee ja pohtii campia sekä sen sukulaiskäsitteitä ja -ilmiöitä. Taatusti hauska mutta myös informatiivinen aikuisten 'älyviihdeohjelma' (ainakin Nevanlinnalla ja Relanderilla on hauskaa).
*
>>Tukevasti Ilmassa 14.04.2008<<75min,>
Filosofit Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander aiheena camp.

http://www.radiohelsinki.fi/tekijat_tukevasti_ilmassa.phtml

http://en.wikipedia.org/wiki/Susan_Sontag
*
PS. Kiitti Androgyynihullumiehelle Adornon kitschiä koskevasta sitaatista.