Kirjoitettu kommentiksi vasarahammerin päreeseen "Maltillista islamia ei ole olemassa".
(Lisäys klo: 19.00)
*
Ihminen on traumaattinen olento, eivätkä siltä uhkakuvat lopu koskaan. Se rakentaa ne itse, mikäli ei löydä niitä heti lähipiiristään.
Olennaista olisi kuitenkin tunnustaa, että meidän suvaitsevuutemme sisältää aina ilmiselvää rasismia, jonka kuitenkin kiellämme (jopa torjumme tietoisuudestamme) esimerkiksi liberaalidemokratian nimissä.
Tällainen mystifiointi ilmentää sitä, että toimimme jatkuvasti sietämättömän trauman vallassa, jonka motiivina ei toimi alunperin vain pelkkä pelko vierasta 'valloittajaa' kohtaan vaan jotain sellaista kohtaan, joka on 'vierautena' aina jo läsnä meissä itsessämme.
(Kysessä on imaginaarinen samastumiskohde: a) peilikuva, b) vanhempi, joka konstituoi lapsen identiteettiä, mutta ei takaa sen yhtenäisyyttä tai vakautta, koska on siis a) 'valmiiksi' oletettu kuva itsestä, b) itse samanlaisen jakautumisprosessin ('puutteen') 'synnyttämä'.
Subjektia ei kuitenkaan ole edes olemassa ilman imaginaarista, kaksijakoista konstituutioprosessia.)
Toki nyt löytyy näitä teräväpäisiä ja kriittisiä kulturisteja, jotka kehittelevät taktiikoita, joilla vihollinen pitää eliminoida, ennenkuin se pääsee niskan päälle. He ovat selkeästi valinneet rintamalinjansa eivätkä haihattele olevansa suvaitsevaisia vihollisen suhteen, vaikka kyllä muuten pitävät suvaitsevaisuutta hyvin tärkeänä 'arvona' ihmisten välisessä kanssakäymisessä.
Tämä on sellainen sodankäynnin muoto, jota kyllä kannatan, mutta yhä silti pitää muistaa, että silloin ollaan totaalisti siirrytty universaalista suvaitsevaisuuden periaatteesta lähes avoimeen sorto- ja sotatilaan. Kyse ei ole poikkeuksesta, joka vahvistaa suvaitsevaissuussäännön vaan vallitsevan ja pysyvän antagonismin legitiminoinnista.
Asioita ja mielipiteitä pitäisi nimittäin ihan vain selvyydenkin vuoksi kutsua niiden oikeilla nimillä tai pikemminkin huomata, että nimityksillä ja käsitteillä on aina yhtä aikaa kaksi vastakkaista merkitystä, joista jompaa kumpaa haluamme korostaa - toisen kustannuksella.
Haluamme tietenkin kuvitella olevamme järkeviä ja ristiriidattomia ihmisiä, mutta kyseisen ajatteluumme perustavasti sisältyvän ristiriidan muuttuminen positiiviseksi synteesiksi näyttäisi olevan perinteisessä mielessä utooppinen ajatus/projekti, joka synnyttää pikemminkin fasismia ja totalitarismia eli uusia illuusioita - sanalla sanoen itsepetoksia - huom! - myös liberaalidemokratian nimikkeen alla.
Ihmisen pää on sellainen antagonismien pesäke, että ollakseen täysin rehellinen ihminen voi vain tunnistaa/tunnustaa oman ristiriitaisuutensa eli välinerationaalisen ajattelunsa mahdottoman/irrationaalisen luonteen (koska välineellisyyden oletetaan ikäänkuin kohtalonomaisesti eli fantasian tasolla implikoivan myös päämäärän) ja yrittää sitten elää sen tosiasian kanssa 'säällisesti'.
Mutta mitään lopullista strategiaa tai ratkaisua ei ole. Ei itsereflektion, ei islamin eikä minkään muunkaan suhteen. On vain konflikti, joka lähtee liikkeelle jo minuuden kehittymisen ensi vaiheista.
Sillä jos ihmisen subjektiivisuus itsessään voi syntyä vain splittauksen - oman itsen kahtiajakautumisen (imaginaarinen vaihe) - seurauksena, niin miten ihmeessä me voimme olettaa, että konfliktit kahden ihmisen välillä - miljoonista nyt puhumattakaan - olisivat koskaan sovitettavissa/ratkaistavissa?
Toistan lopuksi, että niin 'vapaamielisten' kuin fundamentalististen liberaalidemokraattien pitäisi edes filosofisen rehellisyyden nimissä pystyä sanomaan ääneen se oman ajattelunsa käytännön tosiasia, että he kyllä suvaitsevat erilaisuutta, mutta vain niin kauan kuin se ei häiritse heitä (jopa pelkällä olemassaolollaan).
Ai mikä suvaitsevaisuus? Silkkaa ideologista rasismiahan tuo on. Miksi sitä ei sitten kutsuta rasismiksi?
On siis vähintäinkin tekopyhää haukkua pelkästään islaminuskoa rasistiseksi. Eikä tätä haukkumista voi oikeuttaa yksinomaan sillä, että islam on reaalinen uhka länsimaille.
Ensinnäkin (kuten todettiin): Uhka tulee kaikkialta - ja ensimmäisenä omasta splittaavasta minuudestamme.
Toiseksi: Pikemminkin on niin, että länsimaat - tarkoitan siis maailmalaajuista, jatkuvan kasvun myytistä elävää modernismia ylipäätään - ovat itse suurin uhka itselleen ja lopulta koko maailmalle.
*
Tässä taidetaan tarvita taas vaihteeksi Slavoj Zizekiä - jos ei muuten niin nauramaan ääneen koko länsimaisen 'kulttuuriprotokollan' piilevälle ja kielletylle ideologisuudelle.
Zizek on länsimaiselle kulttuurille ja etenkin USA:lle vähän samaa kuin Sokrates Ateenalle. Vielä häntä ei kuitenkaan ole tapettu...
8 comments:
Olisi kiinnostavaa kuulla, mitä Rauno pitää Eckhart Tollen - A New Earth kirjasta...
Ei o tietoo.
Väite "ei ole olemassa maltillista islamia" tuo mieleeni version "ei ole olemassa maltillista/suvaitsevaista tms kristinuskoa". Molemmissa väitteissä oletetaan, että vain "alkuperäinen", kirjaimellisesti ymmärretty naiivin atavistinen aavikkousko on aitoa uskontoa. Uskonnolla on muuttumaton olemus (eri ihmisten mukaan tosin vaihtelee, mikä se on). Tätä uskoa vastaan on sitten erittäin helppo hyökätä. Siksi juuri uskontojen viholliset/viholliskuvien rakentajat vaalivat mielellään kuvaa olemuksellisesta uskonnollisuudesta. Se sopii heidän tarkoituksiinsa paremmin.
Tällä en halua vähätellä olemassaolevan islamin ja kristinuskon niiden suuntausten vaaroja, jotka todella elävät heimokulttuurin mukaisen moraalin mukaan, jos se sallitaan. Koulutus, yhteiskunnallisten olojen kohtuullinen oikeudenmukaisuus ja tieto muista uskonnoista on paras lääke tähän.
Jos on rasismia olla suvaitsematta ja hyväksymättä totalitaristisia aatejärjestelmiä, olen mielelläni rasisti.
ma-riikka
Aivan oikein. Ollaan mieluummin vaan rehellisesti 'rasisteja' kaikki.
Siitä lähtökohdasta tarkastellen viholliskuvamme on paljon selkeämpi ja rehellisempi kuin epämääräisestä ja itsensäkumoavasta suvaitsevaisuudesta käsin.
Sitäpaitsi ihmiset ovat monissa asioissa ihan oikeasti rasisteja, joten mitäpä sitä kieltämään.
Toisaalta - tällaiset, todella aidon rasistiset ja fundamentalistiset ihmiset ärsyttävät minua suuresti.
Pitää kuitenkin tajuta, että olla ei-suvaitsevainen aitoa rasismia kohtaan ei merkitse samaa kuin olla itse rasisti.
Joten ollaankin kaikki mieluummin ei-suvaitsevaisia suvaitsevaisia.
Sopiiko?
ma-riikka
Tässä kommenttini vasarhammerille. Se sisältää täydennetyn version edellisestä.
vasarahammer
1) Päädytkö jakamaan suvaitsevuuden niin moniksi alakäsitteiksi, ettei mikään niistä enää yksinään voi sisältää tarpeeksi vahvaa merkitystä ollakseen uskottava ja toimiva?
2) Vai yritätkö selittää yhdellä ja samalla ('oikealla') käsitteellä - realistinen suvaitsevaisuus - koko ongelman?
Kuitenkin juuri näin (joko 1) semantiikan inflaatio tai 2) deflaatio) käy aina kun yritämme olla 'tosi suvaitsevaisia'.
Suvaitsevuus ei merkitse silloin enää oikeastaan mitään ja palvelee kätevästi mitä tahasa tarkoitusta.
Kopioin tähän täydennetyn vastaukseni ma-riikalle omassa blogissani.
Ehkä sen 'logiikka' hieman 'tiivistää' sinänsä tärkeää mutta loputonta käsiteanalyyttista 'tautologiaa' - ja ylipäätään 'johdonmukaisesti jotain mieltä olemisen' vaikeutta.
*
ma-rikka kirjoitti lopuksi:
'Jos on rasismia olla suvaitsematta ja hyväksymättä totalitaristisia aatejärjestelmiä, olen mielelläni rasisti.'
*
Aivan oikein. Ollaan mieluummin vaan rehellisesti 'rasisteja' kaikki.
Siitä lähtökohdasta tarkastellen viholliskuvamme on joka tapauksessa selkeämpi ja rehellisempi kuin epämääräisestä ja itsensäkumoavasta suvaitsevaisuudesta käsin.
Sitäpaitsi ihmiset ovat monissa asioissa ihan oikeasti rasisteja, joten mitäpä sitä kieltämään.
Toisaalta - tällaiset, todella aidon rasistiset ja fundamentalistiset ihmiset ärsyttävät minua suuresti.
Pitää kuitenkin tajuta, että olla ei-suvaitsevainen aitoa rasismia kohtaan ei merkitse samaa kuin olla itse rasisti.
Joten ollaankin kaikki mieluummin ei-suvaitsevaisia suvaitsevaisia kaikkia rasisteja kohtaan.
Tämä on osaltaan 'käytännön hegeliläisyyttä' ;)
*
Olla vakaumuksellisesti jotain 'mieltä' näyttäytyisikin Zizekin lacanilais-hegeliläisessä analyysissa samanaikaisesti sekä vahvana asenteena että loogis-filosofisena paradoksina - ikäänkuin vitsinä, jota ei ole (vielä?) tajuttu vitsiksi.
*
Vakaumus ja usko (Laki) eivät viime kädessä synny kausaalisesti perusteluistaan vaan pikemminkin 'fundamentaaliset' perustelut vakaumukselle seuraavat uskoa (Lakia) siihen tukeutuen.
Muussa tapauksessa jokaista ihmistä voisi pitää Lain yläpuolella olevana Suvereenina.
Paradoksaalisesti parlamentaarisen demokratian juridinen legitimaatio ja psykologinen houkuttelevuus perustuu juuri siihen, että vaaleissa jokaiselle kansalaiselle annetaan ikäänkuin Suvereenin oikeudet.
...eli siis äänestäessäni kapinoin Isää vastaan????
ma-riikka
Ehkä on oikeampaa sanoa, että äänestäessäsi kuvittelet olevasi Isän (Lain, Toisen) yläpuolella tai hänestä täysin riippumaton.
Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, koska ilman Lakia/Toista, sosiaalinen sfääri ei toimi.
Me olemme vääjäämättömästi sidottuja ideologisten fantasioitten - siten myös Lain/Toisen - verkkoon, koska famtasiat ovat Reaalisen symboleita, joita ilman mitään ei ole - paitsi tuo lausumaton ja kuvaamaton ei-mikään eli Reaalinen.
Reaalinen voi ilmetä vain kätketysti - itsensä peittäen. Jokainen symboli, joka sitä kuvaa, itse asiassa kätkee sen.
Reaalinen 'itsessään' tai sinänsä on tyhjyys (ja/tai ero).
Vapauden illuusio on toki 'hyödyllinen', koska silloin voimme toimia mielekkäällä tavalla.
Mutta jos haikaillaan 'todellisen' vapauden perään, niin on oltava valmis sisäistämään/omaksumaan Zizekin hegeliläis-lacanilainen, symbolisen (diskurssien, ideologioitten) tason sekä absoluuttinen että jatkuva nurinkääntämisen paradoksinen logiikka.
Se merkitsee todellisuuden kohtaamista ideologisten/psyykkisten fantasmojen läpi, jatkuvan epävarmuuden ja ristiriidan tilassa.
Tällainen maailmankuva vaikuttaa mahdottomalta käsittää ja elää positiivisesti (= jonain valmiina, varmana ja jopa annettuna: identiteetin logiikkaan pohjaavana), ja sitä se tavallaan onkin: eräänlainen päättymätön vitsi, jonka 'pointti' - kun se tiedostuu - paljastaa meille traumaattisuutta peittämään rakentuneet fantasmamme.
Mitä jää jäljelle? Ehkä juuri syvä mutta hämmentynyt vapautumisen kokemus/tietoisuus (kuten aina vitsin tajuamisen jälkeen), joka ei jämähdä uuteen fantasmaan mutta pystyy silti avoimesti tunnustamaan riippuvaisuutensa fantasmojen välttämättömyydestä psyykelle ja ajattelulle.
Kiitos. Selvensi. Lacan-lukeneisuuteni on sen verran muinaista ja epämääräistä, etten hahmota olennaisi eroja. Mieleeni vaan tuli isänmurhan kaltaisia konstruktioita tekstistäsi.
Ehkä nyt vähän paremmin (joskin varmaan edelleen aika vaillinnaisesti) ymmärrän tämän kommentin perusteella myös pohjan, johon perustat antirealismisi; yksinkertaistaen huikeasti että meillä on psyykkisesti välttämättömiä ajatusrakenteita, joiden varassa ajattelemme, mutta jotka eivät ole "tosia" ja että kielen ilmauksien paradoksaalisuus johtaa myös näkemään kaiken totuuskohkaamisen perimmäisen koomisuuden?
Post a Comment