Kutsumuksen 'kirottu imaginaarinen symbolisuus'

(Kommentti lisätty 10.4)

Kuvassa on ihan oikeasti 'paha opettaja' - vai?

Kirjoitettu kommentiksi iineksen päreeseen "Lullukat vaihtoon!".
*
Katsoin netistä ne mainitsemasi (kuuden) uutiset juuri äsken.

Ei se naisopettaja nyt niin nynny tapaus ollut kuin kuvasit; - kovasti ylidiplomaattinen vain yritti kai olla, mikä ei tietysti kovin hyvin natsaa tehdyn kyselyn ja tutkimuksen kanssa.

Mutta kukas sitä nyt omaan pesäänsä paskantaisi. Siinä lienet oikeassa.

Kuitenkin olen samaa mieltä kanssasi siitä, ettei tuollaisella erilinjaisella hyssyttelyllä opettajien asemaa paranneta. Pitää olla yhtenäinen näkemys ja yhteinen linja - niin palkkavaatimuksissa kuin juridisten oikeuksien ja vastuun suhteen.

Muussa tapauksessa koulutuspolitiikan 'suuri' ratkaisu tapahtuu ammatinvaihdon kautta, ja se merkitsee opetuksen tason selvää laskua pätevien opettajien ja pätevien sijaisten puutteen muodossa.

Tästä seuraa noidankehä, joka lisää entisestään ongelmia kurinpidossa sekä vanhempien narsististen ja projektiivisten ('oirehtivien') yhteydenottojen määrää.

Opettajat joutuvat nykyään yhä enemmän keskittymään opetuksen sijasta kasvatukseen, mikä viestii jotain hyvin pahasta vääristymästä ja avuttomuudesta vanhemmuuden instituutiossa näinä aikoina.
Lapsista on tullut vanhempien omien ongelmien - lähinnä narsistisen avuttomuuden - suoria projektioita, ja oppilaitten reaktiot ovat sen mukaisia.

Kouluista on tätä menoa tulossa juridiikan pelikenttä - ihan niinkuin USA:ssa. Opetus toissijaistuu kasvatuksen kustannuksella ja vieläpä siten, että oikeussalit ottavat kasvattajan paikan!

Tämä kaikki kertoo paljon niistä arvoista, joita 'demokraattinen' uusliberalismi edustaa: neuroottista syyllisyyspakoa ja toisten syyllistämistä sekä yksipuoliseen, materiaaliseen elintasokilpailuun satsaamista, jossa yleissivistyksellä ei ole sijaa.

Koulutuksella - ja myöhemmin nimenomaan erikoistumisella - pyritään pönkittämään ainoastaan omaa kyltymätöntä ja rajatonta narsismia ammatillisen statuksen puitteissa.
Näin ollen tärkeintä koulutuksessa ei ole itse uuden ja uuteen valmistavan oppiminen sinänsä vaan se, miten sillä nostetaan omaa häntää muiden silmissä: - kauteutta ja väärää ylpeyttä siis.

Valitettavasti vain ainakin peruskoulutuksessa tällaisella asenteella varustetulle koululaiselle (ja vanhemmalle) opiskelu jää auttamatta toisarvoiseksi, koska siinä on pahimmillaan omaksuttu opettajia syyllistävä paranoia, jolla tietysti vain sabotoidaan opetusta.

Ei siis tarvitse kunnioittaa opettajia tai ylipäätään ketään, mikä tarkoittaa, ettei lopulta kyetä kunnioittamaan edes omaa itseä, mutta toisaalta ei kyetä myöskään häpeämään mitään.

Tällainen on uusbarbariaa, joka lähenee persoonallista patologiaa: öykkärimäistä menoa ja narsistista paskanjauhantaa: se on epävakaan persoonallisuustyypin (borderline personality) lähes rajatilamainen muoto.

Sivilisaatiostamme on tullut psyykkisen häiriön ja formulakulttuurin (ammattilaisurheilun) 'ristisiitos'.
Tosin menestyjät tällainenkin kuttuuri tietysti palkitsee - nyt vain sellaisilla palkkioilla, jotka eivät ole missään suhteessa menestyjien työpanokseen. Ne ovat vähintäänkin satakertaisesti liian suuria.

Mutta opettajat eivät noihin menestyjiin kuulu. Heistä kuten hoitajistakin on pyritty tekemään yhteiskuntamme hyvin koulutettu mutta orjamainen pohjasakka. Ainoa ylpeyden aihe, joka opettajalle tällöin jää on hänen kutsumuksensa.

Samalla tuosta kutsumuksesta (joka on autenttisen ja epäitsekkään kunniantunteen viimeisimpiä 'saarekkeita' yhteiskunnassamme) on kuitenkin paradoksaalisesti muodostunut opettajalle häneen kohdistuvan halveksunnan 'kirottu imaginaarinen symboli' (joka takaa opettajan fantasmaattisen auktoriteetin (vanhemmuuden) toimien samalla identifikaation (samastumisen) splittinä: - toisin sanoin: kutsumuksen 'uskonnollis-metafyysis-autoritaariseksi' koettu luonne on opettajaan kohdistuvien projektioiden ja kateuden sekä imaginaarisen samastumisen epäonnistumisesta (splittauksesta) johtuvan torjutun alemmuudentunteen perimmäinen syy.

Väittäisinkin, että vaikeat oppilaat ja öykkärimäisimmät vanhemmat ovat imaginaarisella tasolla miltei 'tiedostamaisillaan' sen, miten paljon 'korkeammalla tasolla' opettajat ovat heidän omaan paskanjauhantaansa ja käyttäytymishäiriöihinsä nähden (he tarvitsevat opettajaa!), mutta koska tämän karvaan tosiasian tiedostuminen pitää ehkäistä (koska se aiheuttaa syyllisyydentunnetta), heidän täytyy möykätä vielä enemmän.

Tällainen noidankehä on todella hankala purkaa...Siihen tarvitaan sekä Laki, Usko että Psykiatri - isoilla alkukirjaimilla...

Lisäys

Kutsumus siis koetaan ikäänkuin uskonnollis-metafyysis-mystis-autoritaariksi, persoonallisuuden sisäiseksi ominaisuudeksi.

Se herättää kunnioitusta, jonka puute kalvaa kritisoijan omaa suhdetta itseensä.
Kritisoija yrittää samastua kunnioittamaansa, mutta hänen on kiellettävä tuo yritys, koska ei kykene kohtaamaan omia alemmuuden ja syyllisyydentuntojaan, mitä taas samastumisprosessi (ja tätä kautta kunnioitus) onnistuakseen ehdottomasti edellyttää.

Siten hän tekee opettajasta 'pahan' ja itsestään 'hyvän' (= split) säilyttääkseen valheellisen tasapainon omien ennakkoluulojensa (paranoiansa) ja sisäisen minuutensa heikkouden (onttouden) välisessä näennäisessä ristiriidassa.

'Valheellisen tasapainon ja näennäisen ristiriidan' siksi, että luulosairas ja etenkin psykoottinen paranoidikko kokee, että Toinen vainoaa ja halveksuu hänen Minäänsä tuosta Minästä itsestään käsin (ks. PS.)

Tämän vuoksi splittaus on väistämätön yritys Toisen karkottamiseksi. Valitettavasti vain split ei pitemmän päälle toimi persoonallisen tasapainon ylläpitäjänä, koska Toinen on liian vahva ja ikäänkuin 'kaappaa' heikon, 'onton' Minän.

Paranoidin rakentama rationalisoitu vainoamisen 'järjestys' on ikäänkuin aina uudestaan puhkeava allerginen reaktio, jonka tosin voi yrittää - ei ehkä parantaa mutta 'tehdä tyhjäksi' myöntämällä johdonmukaisesti kaikki paranoidin luulottelut ('jos olet varma että minä tein sen, niin sittenhän minä tein sen') ja jopa tukemalla niitä epäsuorasti kuitenkin niin, ettei paranoidi saa aihetta ryhtyä epäilemään salaliittoa ja leimaamaan toista osapuolta 'agentiksi' tai peräti kaksoisagentiksi.

En väitä, että kyseinen menetelmä toimisi käytännössä kovin hyvin, koska paranoidin luuloharhat ovat usein liian massiivisia, mutta ainakin se mahdollistaa elämisen hänen harhamaailmansa kanssa - hetken aikaa.
Pitemmän päälle 'jotakuinkin tavallinen ihminen' tulee kuitenkin itse hulluksi paranoidikon kanssa - tai ainakin hän saa raivokohtauksen.

Soveltuuko edellä esitetty myöntäminen ad absurdum sitten häirikköoppilaitten ja häirikkövanhempien aggression kanavoimiseen ja 'liennyttämiseen', siitä en liioin mene takuuseen, koska en osaa antaa tapauskohtaisia toimintaohjeita.

Mielisairaalassa tuo saattaisi toimiakin, mutta koulussa ja vanhempien kanssa keskustellessa on olennaisempaa pitää tietoisesti yllä tiettyjä - sekä selkeitä että luovuttamattomia rajoja, joiden puitteissa oppilaitten ja vanhempien on toimittava - ja jos he eivät sitä tee, heihin sovelletaan ääritapauksissa lakimääreisiä sanktioita.

PS.
Siten paranoidi vainoaa lopultakin itse omaa fantasmaattista, vainoavaksi Toiseksi muuttunutta itseään.
Tämä ilmentää persoonallisuuden patologiaa, mutta ei välttämättä oirehdi niin, että kyseinen ihminen toimitettaisiin heti hoitoon: - ajatellaan vaikka Hitlerin, Stalinin - ja jopa George W. Bushin Irakin sodan motiiveja ;/)

Kommentti

catuluxelle

En tarkoita, että opettajalla itsellään olisi välttämättä - ainakaan nykyään - mitään kutsumusta (toki voi olla) vaan sitä, että sellainen 'merkillisyys' häneen usein leimataan ja on leimattu kansakoulujärjestelmän syntyajoista asti.

Kyse on siis vähän samasta asiasta kuin pappeudessa: pappi uskoo Jumalaan, opettaja Sivistyksen, Valistuksen ja Totuuden luonnetta jalostavaan vaikutukseen, joka/jolla oli aikoinaan kansallista identiteettiä integroiva moraalinen missio eli poliittisesti itsenäinen ja yhtenäinen Suomi.
(Yhtenäisyys otti kovemmalle kuin itsenäisyys.)

Termi 'kansankynttilä' kuvaa oivallisesti suhtautumista opettajaan vielä -60-70-luvun vaihteeseen saakka. Sitten 'tasapäistävä'? peruskoulujärjestelmä ja yhteiskunnan lopullinen?

muuttuminen kulutus- ja tuotantokapitalismiksi teki opettajastakin viimein pelkän byrokraatin - etten sanoisi teknokraatin. Vai tekikö? Enpä todellakaan usko moista väitettä, sillä opettaja ei koskaan ole pelkkä byrokraattinen tiedon siirtäjä - hän on aina ja väistämättä myös transferenssien kohde - siis vihattu, rakastettu, halveksittu ja kunnioitettu.

*
Silti on jotenkin ristiriitaista mutta samalla ah niin romanttista ;/ siinä, että tämä kapitalismin kaiken yhdeksi ja samaksi tekevä prosessi salli sentään sellaisen 'hybridin' kuin sinä catulux: miehen joka lukee runoja, äänestää Kokoomusta, on yhtä karismaattinen kuin kuka tahansa historiamme suurista diktaattoreista - ja että hän vielä kaiken lisäksi on opettaja!

*
Melkein luulisi, että catuluxella on kuin onkin Kutsumus.

Joka tapauksessa hän on jotain muutakin kuin pelkkä tiedonsiirtäjäkonsultti. Eikä tämä asiaintila ole catuluxen itsensä päätettävissä...
Opettajan 'Kohtalo' on olla oppilaittensa ja heidän vanhempiensa silmätikkuna ja projektioitten kohteena.

Sillä vaikka opettajalla itsellään ei muka olisikaan mitään Kutsumusta, niin häneen suhtaudutaan ikäänkuin hänellä sellainen olisi.

Lähinnä tätä tarkoitin Kutsumuksella omassa kontekstissani, joskin Kutsumuksen käsite ilmentää minulla spesifimmin tiettyjä psyko-ideologisia projektioita/fantasmoja kuin, mitä siihen on perinteisen aatehistorian puolella yleensä kytketty Suuren Vakaumuksen (esim. juuri Kodin, Uskonnon, Isänmaan ja Kasvatuksen) sisältämän henkis-hengellisen 'energian' nimityksenä [vrt. Pyhä Henki ja/tai Inspiraatio, missä henki (spiritus) tulee ihmisen sisään (in)] .
*
http://www.samianttila.net/tyo/epavakaa_persoonallisuus/
www.forsv.com/blog/?m=200410.