April 24, 2008

Matkalla putoamiseen

Kirjoitettu kommentiksi vasarahammerille päreessä "Islamin väärinymmärryksiä".

Motto:

In the final sections of the novel (Camus: The Fall), amid distinctly Christian imagery and symbolism, he declares his crucial insight that, despite our pretensions to righteousness, everyone is guilty. Hence no human being has the right to pass final moral judgment on another.
*
RR kirjoitti:

Kuten kaikkien perimmältään fundamentalististen konservatiivien - myös sinun kanssasi (sama pätee esim. takkirautaan) on aivan turha väitellä.
Olet oikeassa. Ja se siitä. Piste.

vasarhammer kirjoitti:

Anteeksi, jos olen pahoittanut mielesi.
Olen laiska ja minulta loppuu helposti virta väittelyissä, joissa kirjoitetaan pitkiä teksteja laajasta aihepiiristä ja jotka kestävät kauan eivätkä lopulta johda mihinkään.
*
Et sinä ole minun mieltäni pahoittanut, ja vaikka olisitkin, niin älä turhaan pyytele anteeksi, koska se voi viestiä alentuvuudesta, johon saattaa sisältyä toisen piilevää halveksumista...

'...jotka kestävät kauan eivätkä lopulta johda mihinkään.'

'Mihinkäs' muuten olet itse matkalla? Saatan hämärästi arvailla, mutten viitsi sanoa - kohteliaaksi kun heittäydyn.
Joka tapauksessa ne, joilla on kiire 'johonkin', ilmeisesti tietävät, miten asioitten pitäisi olla. Ja sinä kai tiedät.
*
On toki hienoa?, jos joku pystyy perustellusti korottamaan omat 'tieteelliset' ja 'poliittisesti korrektit' ennakkoluulonsa totuuden ja oikeamielisyyden asemaan - ja toisten totuuden sekä oikeamielisyyden ennakkoluuloksi, joka pitää kirota.

Silloin voi joka päivä kävellä pää pystyssä kadulla - vähän samaan tapaan kuin Camus'n Putoamisen Jean-Babtiste Clamence ennen lopullista 'putoamistaan' (jota ei kuvitellun henkilöni tapauksessa tietysti koskaan tapahdu...)

Clamence nimittäin putoaa (ja lujaa) juuri siitä oikeamielisyyden tunteesta, joka antaa jokapäiväiseen elämäämme illuusion omasta totuudellisuudestamme ja moraalisesta ylemmyydestämme: että olemme oikeassa ja jopa oikeamielisiä - olimmepa sitten konservatiiveja, liberaaleja tai mitä tahansa nimikettä nyt halutaankin käyttää.

Mutta yhtäkkiä joku nauraa Clamencen selän takana, ja vaikka selitys onkin yksinkertainen: kukaan ei nauranut nimenomaan hänelle vaan jollekulle toiselle keskustelijoiden joukossa, tuo nauru jää kalvamaan Clamencea, ja tuosta hetkestä lähtien hänen oikeamielinen hybriksensä ja asioiden tilasta varma mielenrauhansa on mennyttä.

'Realistinen ja naturalistinen' selitys olisi kai seuraava: mies kuvittelee liikaa - ehkä harhaisesti, koska kehittää itselleen pakkomielteisesti syyllisyydentunteita. Koko tarina on sepitettä - omituinen fiktio puolihullun asianajajan elämästä.
Clamencen olisi joko pitänyt jatkaa entiseen tapaan tai muuttaa mielipiteitään, mikäli koki ne epäuskottaviksi.
Joka tapauksessa hänen olisi pitänyt mennä eteenpäin eikä jäädä tuon 'äänen' (josta tulee mieleen tulee jo Sokrateen daimon) 'vangiksi'.

Lienee kuitenkin liikaa vaadittu realisti-naturalistilta, joka haluaa, että asiat johtavat vääjäämättä johonkin yksiselitteiseen totuuteen ('fundamentalistinen tarve'), oivaltaa tämän romaanin pointti, koska se uhkaisi kumota - ei niinkään sitä, mihin hän uskoo vaan pikemminkin jo hänen hybrisen varmuudentunteensa (sen konstituution) eettisen perustan.
*
Minä itse en ole matkalla mihinkään. Istun kuuntelemassa Clamencea merimieskahvilassa - Amsterdamissa, jonka samankeskiset kanavat muistuttavat tämän katumuksentekijätuomarin mukaan Danten Helvetin seitsemää piiriä (hänen oman sielunsa tilan metafora)...

Clamencen mieltä riivaa yleisen oikeamielisyyden ja henkilökohtaisen välinpitämättömyyden välinen kuilu - ja ennen muuta hänen oman suvaitsevan välinpitämättömyytensä langettama tuomio omia yleviä periaatteitaan kohtaan.

Tämän niin monien kunnioittaman ja oman itsekunnioituksensa illuusiossa eläneen asianajajan eettinen uskottavuus romahtaa lopulta hänen omissa silmissään kuin korttitalo.
Jäljelle jää vain loputon syyllisyys (joka koskee kaikkia ihmisiä) ja katumus - tai välinpitämättömyys - oikeassaolemisen ja oikeamielisyyden nimissä.
*
'I was happy. The day had been good: a blind man, the reduced sentence I had hoped for, a cordial handclasp from my client, a few generous actions and, in the afternoon, a brilliant improvisation in the company of several friends on the hard-handedness of our governing class and the hypocrisy of our leaders.
... I felt rising within me a vast feeling of power and — I don't know how to express it — of completion, which cheered my heart. I straightened up and was about to light a cigarette, the cigarette of satisfaction, when, at that very moment, a laugh burst out behind me.'

Clamence turns around to discover that the laughter, of course, was not directed at him, but probably originated from a far-off conversation between friends — such is the rational course of his thought.
Nevertheless, he tells us that "I could still hear it distinctly behind me, coming from nowhere unless from the water." The laughter is thus alarming because it immediately reminds him of his obvious failure to do anything whatsoever about the woman who had presumably drowned years before.
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Fall_(novel)
*
Camus’ brilliantly crafted final novel, The Fall, continues his keen interest in the theme of guilt, this time via a narrator who is virtually obsessed with it. The significantly named Jean-Baptiste Clamence (a voice in the wilderness calling for universal clemency and forgiveness) is tortured by guilt in the wake of a seemingly casual incident.

While strolling home one drizzly November evening, he shows little concern and almost no emotional reaction at all to the suicidal plunge of a young woman into the Seine. But afterwards the incident begins to gnaw at him, and eventually he comes to view his inaction as typical of a long pattern of personal vanity and as a colossal failure of human sympathy on his part. Wracked by remorse and self-loathing, he gradually descends into a figurative hell.

Formerly an attorney, he is now a self-described “judge-penitent” (a combination sinner, tempter, prosecutor, and father-confessor), who shows up each night at his local haunt, a sailor’s bar near Amsterdam’s red light district, where, somewhat in the manner of Coleridge’s Ancient Mariner, he recounts his story to whoever will hear it.

In the final sections of the novel, amid distinctly Christian imagery and symbolism, he declares his crucial insight that, despite our pretensions to righteousness, everyone is guilty. Hence no human being has the right to pass final moral judgment on another.

In a final twist, Clamence asserts that his acid self-portrait is also a mirror for his contemporaries. Hence his confession is also an accusation – not only of his nameless companion (who serves as the mute auditor for his monologue) but ultimately of the hypocrite lecteur as well.
http://www.iep.utm.edu/c/camus.htm
*
Though it may be true that, at least in history, values, be they of a nation or of humanity as a whole, do not survive unless we fight for them, neither combat (nor force) can alone suffice to justify them. Rather it must be the other way: the fight must be justified and guided by those values. We must fight for the truth and we must take care not to kill it with the very weapons we use in its defense; it is at this doubled price that we must pay in order that our words assume once more their proper power.

Albert Camus, Chroniques Algériennes in: Essais p. 898
http://harpers.org/archive/2007/10/hbc-90001393

1 comment:

A-K.H said...

Moro

Olen väsynyt kommentoinmaan "sieluani" myöten. On vähän töötti olo, mutta seuraan blogiasi, jonka hyväksi olet uurastanut hämmästyttävän sinnikkäästi. Se pelaa, joka ei pelkää.