Sitaatteja Zizekiltä 4

'Marxin analyysissa on keskeistä kuitenkin se, että asiat (kauppatavarat) uskovat heidän [ihmisten] puolestaan, subjektien sijaan, ikäänkuin kaikki heidän uskomuksensa, taikauskonsa ja metafyysiset mystifikaationsa, jotka rationaalinen, utilitaristinen persoonallisuus oletetusti voitti, olisivat ruumiillistuneina 'esineiden välisissä suhteissa'. He eivät enää usko, mutta esineet uskovat heidän puolestaan.'
...
...] meidän pitäisi ymmärtää perustava lacanilainen väite, jonka mukaan psykoanalyysi ei ole psykologiaa. Kaikkein intiimeimmät uskomukset, jopa kaikkein intiimeimät tunteet, kuten myötätunto, itku, suru ja nauru, voidaan siirtää tai uskoa toisen tehtäväksi ilman, että ne menettäisivät vilpittömyyttään.

Seminaarissaan L éthique de la psychoanalyse Lacan puhuu kuoron roolista klassisessa tragediassa. Me, katsojat, tulimme teatteriin huolten täyttämänä, täynnä arkipäivän ongelmia, kykenemättöminä sopeutumaan varauksetta näytelmän ongelmiin, toisin sanoen tuntemaan sen edellyttämiä pelkoja ja myötätuntoa, mutta ei hätää, on olemassa kuoro, joka tuntee surun ja myötätunnon meidän puolestamme, tai tarkemmin sanottuna me tunnemme edellytetyt tunteet kuoron välityksellä:
'Teidät on näin vapautettu kaikista huolistanne; vaikka ette tuntisikaan mitään, kuoro tekee niin teidän puolestanne.'

Vaikka me katsojina katselemme esitystä puolinukuksissa, objektiivisesti - käyttääkseni vanhaa stalinistista ilmausta - me suoritamme myötätunnon velvollisuuttamme sankareita kohtaan.
Niin sanotuissa primitiivisissä yhteiskunnissa löydämme vastaavan ilmiön 'itkijöiden', naisten, jotka on palkattu itkemään puolestamme, muodossa. Näin suoritamme suremisen velvollisuutemme toisen välityksellä ja voimme käyttää oman aikamme hyödyllisempiin puuhiin - kuten esimerkiksi edesmenneen perinnön jakamiseen.

Välttääksemme kuitenkin sen vaikutelman, että tämä ulkoistaminen, tämä intiimimpien tunteidemme siirto, olisi pelkästään niin sanottujen primitiivisten kehitysvaiheiden piirre, muistuttakaamme itseämme ilmiöstä, joka on varsin tavallinen suosituissa televisio-ohjelmissa ja -sarjoissa: 'purkitetty nauru'. Jonkun hauskaksi tai vitsikkääksi oletetun huomautuksen jälkeen voitte kuulla naurua ja taputuksia, jotka on sisällytetty itse esityksen ääninauhalle.
Meillä on tässä klassisen tragedian kuoron täydellinen vastine. Siitä meidän tulee etsiä 'elävää antiikin aikaa'. Toisin sanoen miksi tämä nauru?

Ensimmäinen mahdollinen vastaus on, että se muistuttaa meitä siitä, milloin pitää nauraa. Tämä vastaus on tietenkin kiinnostava, koska se implikoi, että nauru on velvollisuus eikä mikään spontaani tunne. Tämä vastaus ei kuitenkaan ole riittävä, koska tavallisesti emme naura. Ainoa oikea vastaus on, että televisiossa ruumiillistuva toinen vapauttaa meidät jopa meidän velvollisuudestamme nauraa, koska se nauraa meidän puolestamme.
Vaikka väsyneenä päivän typerästä työstä emme siis tekisi muuta kuin tuijottaisimme puolinukuksissa televisioruutua koko illan, voimme jälkikäteen sanoa, että objektiivisesti, toisen välityksellä, meillä oli todella hauskaa.

Jos emme ota huomioon tätä uskomuksen objektiivista asemaa, meille voi käydä kuin tunnetun vitsin hullulle, joka luuli olevansa maissinjyvä. Vietettyään jonkin aikaa mielisairaalassa hän parantui lopulta. Nyt hän tiesi olevansa mies eikä jyvä, joten hänet päästettiin ulos.
Heti kohta hän kuitenkin tuli juosten takaisin sanoen: 'Tapasin kanan ja pelkäsin, että se söisi minut'. Tohtorit yrittivät rauhoittaa häntä ja sanoivat: 'Mutta mitä sinä oikein pelkäät? Sinähän tiedät nyt, että olet mies etkä jyvä' Hullu vastasi: 'Niin, minä tietenkin tiedän sen, mutta tietääkö kana, etten enää ole jyvä?'

Slavoj Zizek: Ideologian ylevä objekti (1989, suom. 2005, josta s. 57, 58-59.)