Hän eli toiveikkaasti kohti kuolemaa

Kirjoitettu kommentiksi HG:lle Hotasen päreessä kahleitten laki.
*
Kaikki tässä elämässä on lopulta äärimmäisen yksinkertaista, kunhan vain pystyy pitämään kirkkaasti mielessään, että se päättyy lopullisesti jossain määrätyssä hetkessä, ja että jo tämän vuoksi kaikki tarrautuminen johonkin muka pysyvämpään kuin kuolema on suurin mahdollinen kuviteltavissa oleva itsepetos.

Mutta kuten hyvin tiedetään: vähintäin kerran elämässä ja useamminkin - koska emme näissä asioissa ole ihmisinä kovin oppivaisia - valitsemme osaksemme kaikkein viettelevimmän itsepetoksen, jonka elämä tarjoaa, koska se näyttäisi aina lupaavan jotain enemmän kuin, mihin kuolema harmaassa illuusiottomuudessaan koskaan kykenee.

Kauneimmalla itsepetoksella tarkoitan tietenkin eros-rakkautta, täydellistymisen tarvetta toisessa, mitä pidän kuoleman ovelimpana ihmiselle viritettynä ansana täällä elämän puolella.

Sen sijaan agape: rakkaus, joka ei pyydä mitään eikä sen vuoksi myöskään voi katua mitään, on kokonaan asia erikseen. Se on sukua stoalaiselle ajattelulle, joka rationaalisessa apathiassaan on onnistunut päätymään halun ja himon ulkopuolelle - kuoleman kaltaiseen tunteettomuuden tilaan, jossa kaikki ihmiset ovat lähimmäisiä mutta eivät rakastettuja.
*
On kuitenkin erehdys luulla, että itse preferoisin elämässäni agapeta. Olen päinvastoin ensimmäisten joukossa taipuvainen lankeamaan eroksen pauloihin, ja jos mielipidettäni kysytään, niin pidän stoalaista ajattelua eräänlaisena länsimaisen 'zombie-rationalismin' ensimmäisenä ilmentymänä - järjen, joka yrittää tappaa itsestään sen, mikä sitä perimmältään liikuttaa - rakkauden.

Stoalaiset, nuo jo elävältä tunteensa kuolettaneet, puhuvat muka viisaita niille, joiden intohimoja he kuitenkin sisimmältään syvästi ja ressentimenttisesti samalla jopa kadehtivat.

Sitäpaitsi - eikö 'oikeaoppisin' stoalainen ole kuin se antiikin tarinan sika, joka ei muiden laivamatkustajien - eräs kuuluisa stoalainen mukaan lukien - tavoin tuntenut myrskyävällä merellä pelonsekaisen kauhun häivääkään vaan hörppi kaikessa rauhassa apetta kaukalostaan.

Toisin sanoen - tunteitaan ei voi paeta tai pimittää, ellei sattunut syntymään joko eläimeksi tai jumalaksi. Eläin kun ei reflektoi emootioitaan vaan toimii pitkälti vaistonvaraisesti. Jumala taas on kuulemma tykkänään pelkkää ylimaallista rakkautta täynnä.

Mutta ihmisen osa on tässäkin asiassa toinen: hänessä vaikuttaa yhtä aikaa eläimellinen himo ja jumalaisen rakkauden tunne (vrt. Danten sielua ja ruumista hivuttava kaipuu saavuttamatonta Beatricea kohtaan).
*
Entä miten sitten tulisi ymmärtää Paavalin toteamus: parempi naida kuin palaa tai Nietzschen dionyysinen libertinismi, kun muistamme, että nämä molemmat herrat elivät elämänsä - jos ei nyt sentään askeesissa niin ainakin selibaatissa - vastoin tahtoaan ja periaatteitaan?

Tuota kysymystä jään pohtimaan tänne kuolin-kaksiooni ja odottelen toiveikkaasti, jospa vaikka salainen sanansaattaja - tuo inspiraationi androgyyni Hermes - toisi minulle siihen vastauksen joku päivä - tai yö. Ehkä olen liian toiveikas, mutta kuten sanottu: toivossa on hyvä elää - myös kohti kuolemaa (hymiö tai sitten ei).