Avo Heyskanen: Jari Räsänen and the Band

Haluan olla nyt avoimen nepotistinen eli sukua suosiva:

Tässä Avo Heyskanen- yhtyeen single Antakaa avuttomien nauraa(1989).

Yhtyeen laulusolisti, säveltäjä, sanoittaja sekä rytmikitaristi (tarv. bassguitar) on Jari Räsänen! Jihhuu!

http://www.youtube.com/watch?v=chZrpBcW3D4 (Antakaa avuttomien nauraa)
Tarttuvaa suomirockia Kymenlaaksosta/Kotkasta vuodelta -89.

Kolme biisinäytettä kahdelta LP:ltä.

KÖYHÄÄ (4.2Mt)

VETTÄ JA LEIPÄÄ (4.0Mt)

PIKKASEN PIELEEN (5.8Mt)
*
avoheyskanen.com (definetely Heyskanen)

http://www.musakuvat.com/stock/index.php?cat=3&lang=georgian

Puhtaan havainnon kuvottava reaalisuus

Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen Onks tietoo?.
*
Siinähän ne filosofian tärkeimmät ongelmat tulikin mainittua. Eipä juuri mitään uutta auringon alla.

Rationalistit keksivät jotakuinkin samat ajatteluun liittyvät aporiat aina uudestaan - uudessa kontekstissa.

Fakki-idioottimaisimmat empiristit (nuo mystiikan suosta sikisseet matematiikan 'loiset') sen sijaan eivät 'onnekseen' ajattele vaan pelkästään 'havaitsevat' - erittäin objektiivisesti - kuin koneet tai eläimet - tai jumalat...

Tällainen 'varmuus' on mahdollista, koska empiristien 'yhtälöstä' puuttuu jotain: - nimittäin 'peili', josta he näkisivät itsensä.
En tosin ole varma, kenet tai mitä he siellä peilissä lopulta näkisivät - luultavasti kvarkkeja ynnä muuta yhtä 'objektiivista': sanalla sanoen todellisuuden sellaisena kuin se 'todella' on.

Eli mitä muuta luonnontieteellinen empirismi voi olla kuin uusin versio mystiikasta..?

Mutta.

Empiristien pitäisi nähdä siellä peilissä hirviö: Tyfon eli Gaian (äiti maa) ja jumala Tartaroksen (Kuolema) lapsi - viimeinen titaani, joka jo oikeastaan on ihminen - 'subjekti', tuo 'maan ja taivaan' väliin asetettu nuorallatanssija.

Tosin tämän jälkeen em. skientikot olisivat kai vielä vähemmän kiinnostuneita ihmisestä kuin aikaisemmin...

Minua ihminen tai pikemminkin ihmisen fantasiat (mahdotonta reaalista samanaikaisesti peittävät että ilmentävät) sen sijaan alkavat kiinnostaa yhä enemmän - paljon enemmän kuin havaintojen loputon virta = mahdoton reaalinen = ei mikään = tyhjyys, joka aiheuttaa kuvotuksen tunteen (vrt. Sartren Inhon päähenkilön kuvotus 'puhtaan, aistittavan olemisen edessä', joka on hänelle yhtä kuin ei-mikään.)
*
Mutta Kant on 'jumalainen' kuten Schopenhauer sanoi.

Jos reflektiivisellä filosofialla ylipäätään on enää mitään vakavasti otettavaa paikkaa maailmassa, niin sen paikan 'jumala' on varmasti Kant (ja Kantin kautta Hegel).
Kaikki muu 'filosofointi' menee joko 'tyhjän' retoriikan tai 'mystisen' luonnontieteen piikkin.

Viimeinen (toivottavasti) kommentti takkiraudalle

Kirjoittettu takkiraudan kommenttiin päreessäni "Tieteen metaperspektiivi ja ajattelun 'parallaksiset' näkökulmat".
(Tässä on lähinnä 'valikoituja paloja'. En haaskaa enää aikaani vastaamalla kaikkiin matruunan faktasofismeihin. Ne eivät muuta antagonistista asetelmaa välillämme miksikään.)

Ironmistress said...
'Luonnontieteissä on objektiivisuuden vaatimus, emmekä voi luoda maailmankuvaamme toiveiden tai halujemme varaan - emme voi nähdä maailmaa sellaisena kuin haluaisimme sen olevan, vaan meidän tulee nähdä se sellaisena kuin se on.'

Ja sinä näet sen niinkuin se on. Muut ovat väärässä. Onneksi olkoon. Tuomas Nevanlinnaa vapaasti siteeraten: luonnontieteilijät ovat aikakautemme todellisia fundamentalisteja.

Yksi tämän fundamentalismin (metodisen ja ontologisen monismin/materialismin/reduktionismin) mahdollistavia perustavia sekaannuksia on, että siinä sekoitetaan karkeasti keskenään ja toisiinsa mm. käsitteet totuus ja objektiivisuus, tieto ja informaatio, tietoisuus ja aivot, selittäminen ja kuvaaminen (deskriptio), ymmärtäminen ja selittäminen, merkitys ja muoto (semantiikka ja syntaksi), olemus ja ilmiö, substanssi ja yksilöolio/subjekti jne. jne.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
*
'Tuo Catch-22 ei ole kehäpäätelmä, vaan noidankehä, ja sellaisia esiintyy reaalimaailmassa runsaasti.'

Noidankehä mikä noidankehä - et sinä pääse pakoon sitä tosiasiaa, että pyörit kehää argumentaatiosi kanssa (en tietysti minäkään).
*
'Mikä on kerran osoitettu empiirisesti ja matemaattisesti oikeaksi, sitä on mahdotonta enää osoittaa vääräksi. Sitä voi enää vain täsmentää.'

Hyvä on - mitataan sitten ihmisen sydämen tuskan ja autuuden kvantiteetti ja määritetään hänet niiden perusteella. Vain eläintä tai konetta kohdellaan tuolla tavoin...

Käsityksesi todellisuudesta on metaforisesti sanottuna 'autistinen': aavemaisen tyhjä ja reifikoitunut. Siitä on 'henki' paennut...
Ja tätä väitettä minun ei tarvitse todistaa. Minun ei tarvitse todistaa tai kumota yhtään mitään - ei ainakaan sinun takiasi!
*
'Ei, vaan arvot pohjautuvat memetiikkaan, funktionaalisuuteen. Ne ovat kulttuurievoluution objektiivinen, eivät subjektiivinen, tuote.'

Okei - perusarvot saattavat hyvinkin olla ns. gut-reactions, joskaan se ei ole minun pointtini tässä keskustelussa.
Olen kiinnostunut pikemminkin siitä, mihin ihmiset todella uskovat (mitä heidän fantasiansa kätkee), kun he väittävät uskovansa johonkin tai tietävänsä jotain ehdottomasti: olivatpa sitten kyseessä kvarkit, kvantit, geenit, jumalat, arvot, merkitykset tai muut vastaavat 'omituisuudet'.

Islamin täytyy olla sinulle todella hirviömäinen poikkeus säännöstä(si), koska se sotii avoimen fundamentalistista näkemystäsi vastaan olemalla avoimen fundamentalistinen uskonto - mutta ei sinun mieleisesi.

Miten tällainen asetelma ylipäätään voi olla mahdollinen memeettis-deterministis-funktionalististen tautologioittesi perusteella?

Miksi nuo surkeat muslimit ovat menneet mokaamaan fakki-idioottimaisen luonnontieteilijän yksinkertaisen selkeästi toimivan maailmankuvan? Hävetköön! Tai pikemminkin: Hävitköön! Tieteellisen edistyksen, länsimaisen demokratian ja sen oikeassa olevan hegemonian nimissä! Amen.
*
'Perustele. Kerrro, miksi näin olisi ja miksi humanistiset tieteet - joissa ei käytetä tieteellistä metodia, vaan jotka perustuvat lähinnä auktoriteetin sanalle - tämän kertoisivat.'

Minä en väitä, että mikään tiede ylipäätään voisi kertoa meille totuuden merkityksistä - enkä väitä, että sen voisi tehdä uskonto tai edes filosofia.

Väitän vain, että luonnontieteen perusontologia on oikea maailman suhteen mutta ihmisen kannalta se toimii yksipuolisesti ja rajoitetusti.

Tämä ontologinen antagonismi/'dualismi' on ihmisen tietoisuuteen ja olemassaoloon liittyvä 'perushalkeama' tai trauma, jota ei voi enää korjata mitenkään (ulkoinen ja sisäinen ovat eronneet lopullisesti toisistaan/Heidegger/ - paitsi ehkä unissa).
Sen voi vain ymmärtää ja kestää, tai siihen voi yrittää samastua kuin oireeseen, jota ei voi muuttaa miksikään.

Käsitykseni siitä, mitä rationaalisuus merkitsee, eroaa edellisestä johtuen radikaalisti sinun käsityksestäsi, jossa rationaalisuus ymmärretään jonain annettuna, ikäänkuin deduktiivis-hierarkisena jatkumona ja funktionaalisena tarkoituksenmukaisuutena.

Minulle järki sen sijaan on jotain parallaksista (peruuttamattomasti näkökulmasidonnaista), inversiivistä (nurinkääntävää) ja kiasmaattista (lopun ja alun erottamattomuutta, jatkumojen ja katkosten yhteenkietoutumista).
*
Asenteeni on - kuten lienet varmasti huomannut - puhtaasti negatiivinen - sekä reflektion että motivaation tasolla: vähän niinkuin Panulla suhteessa feministeihin. Pidä siis hyvänäsi.

Mitä kommenttisi eräisiin muihin 'faktoihin' (muunlaisia käsityksiähän sinulla ei olekaan ;/) tulee, niin ne eivät muuta varsinaista asetelmaa välillämme miksikään. Se on jo alunperin ollut antagonistinen ja tulee sellaisena pysymään.

Toivon, että keskustelu loppuu tähän. Sitä on nyt käyty sekä sinun että minun blogissani useita kertoja, eikä asetelma ole muuttunut miksikään - pikemminkin jyrkentynyt.

Minulla ei ole mitään lisättävää sinun narsistiseen oikeassaolemiseesi - paitsi oma 'oikeassaolemiseni'. Ja piste.

Mihin filosofia/a tarvitaan? Mihin luonnontiede pyrkii?

Kommentti ripsalle Hotasen päreessä Kulje kanssani.
*
ripsa kirjoitti:
'Ajattelet että substanssi-juttu toimii jumaluuteen, minä olen eri mieltä, minusta se toimii esimerkiksi pimeään aineeseen tähtien välillä. Tässä saattaa olla pelkkä nimitystero, kuule! Ei sen kummempaa. En tietenkään usko pimeään aineeseen. TIEDÄN että se löydettiin vastikään ja sillä voidaaan selittää maailmankaikkeuden (siis tuntemamme) puuttuva massa. Substanssi siis.'

RR
'Kiistaamme' voisi tietysti kutsua semanttiseksi, eli mihin merkityksiin me lopulta viittaamme puhuessamme esim. substanssista, mutta löytyy tästä aineksia paljon suurempaankin 'antagonismiin', koska semanttiset erimielisyydet koskevat yleensä samalla myös ontologisia valintoja.

Tällaista se nimittäin aina on, kun filosofi yrittää keskustella luonnontieteellisen maailmakatsomuksen omaavan ihmisen kanssa (tai päinvastoin) - olipa tämä sitten realisti (Niiniluoto esimerkiksi on realisti todellisuuden mutta ei moraalin suhteen) tai empiristi (eli tiedemiehet yleensä, joille todellisuus on nykyään: - niin - mitä? - sitä pimeää ainettako? - jotain joka on olemassa ei-olemisessaan - hehheh - onks tämä nyt luonnontiedettä? Ai niin - se aine on 'liian' pimeää, jotta sen voisi havaita paljain silmin: se pitää päätellä mittalaitteilla...).

Heti kun aletaan puhua esimerkiksi tyhjyydestä ja substanssista, niin luonnontieteilijä tahtoo ensin etsiä/löytää konkreettisen havaintonäytön siitä, onko tyhjyyttä olemassa vai ei. Jos ei ole, niin siitä ei sitten voi puhua mitään nuoren Wittgenstein (Tractatuksen) ehdottomuudella vaadittuna.
Ja koskapa tyhjyyttä ei empiirisesti ole olemassa, se on ilman muuta filosofien huuhaata.

(Kummallista kyllä - edes Wittgensteinin mielestä tyhjyys/mahdottomuus ei kuitenkaan hävinnyt mihinkään, vaikkei sitä kyetty todistamaan: siitä piti vain vaieta: - aijai - Ludwig oli saanut insinöörikoulutuksensa ja logiikan opintojensa ohella 'pahoja' Schopenhauer- ja Kant-vaikutteita tuohon aikaan!).

Tästä assosioituu käsitteelliselle filosofille väistämättä mieleen keskustelu naisen ja miehen logiikasta - niin ovat kaukana ainakin mannermaisen filosofin ja luonnontieteilijän maailmankuvat toisistaan vaikka 'yhteisistä' asioista puhutaankin (filosofit Dennet, Churchland ja kump. sen sijaan ovat luonnontieteen apupoikia, joiden maailmakuvasta et ihmistä mielellisenä oliona löydä).

Onko siis koko Platonista alkanut käsiteanalyyttis-argumentatiivinen filosofointi ja sitä kautta suuri osa humanismin perintöä ollut pelkkä erehdys - pelkkää huuhaata?

Sanon tähän kuten hiukan myöhempi Wittgenstein uskonnosta: 'For a mistake, that's too big.' Erehdykseksi länsimainen filosofiakin on ollut aivan liian massiivinen operaatio, vaikka suurta osaa siitä voidaan kritisoida armottomasti käsiterunoutena.
Tälla käsiterunoudella on tosin parhaimmillaan täysin perusteltu funktionsa ajattelun mahdollistajana.

Filosofia ei ole huuhaata, koska luonnontiede ja teknologia (jos suhtaudumme niihin suopeasti) on kehittynyt pitkälti juuri loogis-käsitteellisestä ajattelusta (alunperin luostareissa!), jonka jo Aristoteles yhdisti luonnon tutkimukseen ja johon moderni luonnontiede kehitti kontrolloidun kokeen yrittäen samalla karkottaa tutkimuksesta kaikki teologiset ja teleologiset implikaatiot - missä se onnistui joskin maksamalla kovan hinnan: ryhtymällä muuttamaan ihmistä täydelliseksi koneeksi - eli luonnontieteen Jumalaksi.
*
Ripsa - ei ajattelu toimi niin, että ensin selvitetään, onko jokin asia olemassa ja vasta sitten keskustellaan siitä. Niin ei toimi edes luonnontiede.

Wittgenstein pyysi kerran empirismiin taipuvaa oppilastaan osoittamaan pelkän puhtaan aistihavainnon pohjalta - ilman mitään teorioita ja mittalaitteita, että maa kiertää aurinkoa eikä päinvastoin. Tyyppi ei kyennyt osoittamaan, että näin tapahtuu. Mitään puhdasta aistihavaintoa ei ole olemassakaan.

Jokainen havaintomme suodattuu aina jonkun tunnustetun teoreettisen paradigman tai foucault'laisittain itsestään selvästi (jopa tiedostamattomasti) vallitsevan epistemen (tai epistemien) kontekstissa, mikä vie pohdinnan tieteen historia- ja kulttuurisidonnaisuudesta jopa huomattavasti pitemmälle kuin kuhnilainen paradigma-oletus.

Tarvitaan aina loogis-matemaattista päättelyä, jotta havaittavuudella olisi mieltä. Pelkkä havainto ei vielä riitä, tarvitaan symbolista ja dialektista ajattelua, jotta kykenisimme hahmottamaan paikkaamme maailmankaikkeudessa ja jotta kykenisimme ymmärtämään itseämme ihmisinä.

Esimerkiksi seksuaalisuuden ja vallan ymmärtäminen ihmisen kannalta ei onnistu, jos ne yritetään sovittaa ikäänkuin eläinten käyttäytymisen imitaatioksi tai toisinnoksi. Näin voidaan toki tehdä, jos seksuaalisuus ja valta redusoidaan pelkästään reaktiivisiksi käyttäytymismuodoiksi vailla mitään niihin liittyviä symbolisaatioita, 'järjenvastaisia' ahdistuksia, eroottista lumousta (jota eläimillä ei vaisto-olentoina taatusti voi olla) jne.

Sen vuoksi pelkkä monotoninen luonnontieteellinen paatos, joka painottaa vain havaittavista tosiasioista johdettavan maailmakuvan pätevyyttä, ei nimenomaan ole pätevä eli validi.

Luotettava se varmasti voi olla, mutta kuka tietää, mitä varten se on olemassa, ja mihin se johtaa - puhumattakaan siitä, että siirtyessämme pohtimaan edellä mainitsemiani seksuaalisuuden, vallan, moraalin ja estetiikan ongelmia ihmisen näkökulmasta, luonnontiede joutuu omien ennakkoehtojensa mukaisesti vaikenemaan - ellei se kuten sanottu trivialisoi ihmistä eläimeksi ja/tai koneeksi ja ala käyttää hyötykalkyyliä tämän niin perin vajavaisen eläimen/koneen saattamiseksi 'pelastettavaan' kuntoon.

Havaitaan, että Valistukseenkin on sisäänkirjoitettu eräänlainen syntiinlankeemusteoria. Luonnontieteen pitää parantaa tämä 'surkea' eläin, joka niin pitkään on elänyt paitsi valheessa (Jumalausko, humanistiset hömpötykset) on myös fysiologisesti vajavainen.

Mutta juuri tässä kohtaa hyötykalkyyli kohtaa lankeemusopin: ihmisellä on päämäärä: onni, joka ikäänkuin alunperin menetettiin ihmiseksi tulemisessa, voidaan saavuttaa uudelleen kumoamalla ihmisluonnon vajavaisuus - sekä fysiologinen että henkinen.

Tämä kaikenkattava, kaikenvoittava ja kaikkivoiva onni voidaan saavuttaa jo tässä elämässä - elämällä se mahdollisimman pitkään ja mahdollisimman vetreästi - Niken lenkkareissa ja 'kaveeramalla' geenien sekä 'pimeän aineen' kanssa.
*
Substanssi ja tyhjyys eivät siis ole analogisia pimeälle aineelle. Ne ovat ajattelun apuvälineitä, joita ilman todellisuus on pelkkä itseensä palautuva trivialiteetti vailla mitään merkitystä.

Okei - olkoon sitten ilman mitään merkitystä, mutta toivon, että te siellä luonnontieteen laboratoriossa olisitte paljon varovaisemopia yleistyksissänne maailmankaikkeuden luonteesta ja ihmisen roolista siinä. Ehkä on parempi, että pitäisitte suunne visusti kiinni näistä asioista ja yksinomaan tutkisitte havaintokohdettanne määrätietoisesti ja täsmällisesti.

Antaa sitten vapaan karkkinatalouden, jonka apupoikana politiikka nykyään länsimaissa toimii, päättää, mitä tieteen saavutuksilla tehdään ja - niinpä niin - antaa filosofien spekuloida siitä, mitä tämä kaikki ei-merkityksellinen (merkityksetön) lopulta oikein merkitsee.

Toistettakoon yhä vielä lopuksi - kehäpäättelyn 'suomin valtuuksin': luonnontiedehän ei voi tutkia sitä, mitä ei ole olemassa - ja jokin, jolla ei ole merkitystä ei mitä ilmeisimmin ole olemassa ainakaan luonnontieteen kriteerein.

Kyse on ihmisen ajattelun erityisluonteesta. Filosofiaa siis tarvitaan hahmottamaan nimenomaan sellaisia asioita, joita luonnontiede ei luonteestaan johtuen voi havaita - ymmärtämisestä puhumattakaan.

Muutoinhan kaikki intellektuaalinen keskustelumme 'taantuisi' pelkkien tutkimuskäytäntöjen luetteloinniksi, joista jäljelle jää kosmologisesti lopulta tuo kuuluisa 'pimeä aine' - jolla ei siis ole mitään tekemistä esimerkiksi Jumalan, substanssin, tyhjyyden tai ei-minkään kanssa - ylipäätään minkään sellaisen kanssa, joilla käsitteellinen ja dialektinen ajattelu operoi.

Tutkimuksen, hyödyn ja ajattelun ristiriita

Kirjoitettu kommentiksi Hotasen päreeseen Kulje kanssani.
*
ripsa kirjoitti:
‘Mutta siitä en siirry enkä luovu, että kommunikaatio jumalan kanssa kuulostaa mahdottomalta, kaiken kaikkiaan. En tarkoita edes järkeä tässä.’

RR
En minäkään ymmärrä, mitä kommunikaatio Jumalan kanssa merkitsee, mutta ymmärrän luullakseni jotakuinkin tyydyttävästi, mitä Jumalan käyttö symbolisena, substanssiin verrattavana käsitteenä merkitsee.

Filosofointi ei ole tiedettä eikä varsinkaan luonnontiedettä. Tiede tutkii maailmaa, se ei ajattele sitä. Filosofia ei tutki maailmaa vaan nimenomaan ajattelee sitä, ja tämän vuoksi filosofia tarvitsee käsitteitä ja symboleita. Kääntäen: juuri tämän vuoksi luonnontieteellinen ‘filosofia’ on mahdottomuus: itsensä kumoavaa ja semanttisesti triviaalia.

Jos tiede ryhtyisi ajattelemaan filosofian tavoin esimerkiksi Olemista, se epäonnistuisi surkeasti varsinaisessa tehtävässään, ja jos filosofia ryhtyisi tutkimaan maailmaa omien käsiteapparaattiensa avulla, se ei saisi selville kuin tutkimisen mahdollisuuden ontologis-argumentatiivisia edellytyksiä/ehtoja - ei itse tutkittavia havaintosisältöjä.

Mutta yhdessä asiassa filosofia ylittää tieteen aina: se pystyy esittämään tieteelle kysymyksen sen oman mielekkyyden luonteesta. Jos tiede asettaisi tämän kysymyksen itselleen, se menisi tyystin ymmälleen tai antaisi triviaaleja vastauksia: 'no kun on tärkeää tutkia, jotta saataisiin selville, miten asiat todella ovat ja pystyttäisiin kehittämään ihmistä palvelevaa teknologiaa.'

Miksi? Eikö nyt hemmetti soikoon kukaan pysty kyseenalaistamaan tätä utilitaristista kalkyylia, joka sanoo, että tiede hyödyttää ihmiskuntaa, vaikka se samanaikaisesti mitä ilmeisimmin on ajamassa sen totaaliin tuhoon jo pelkästään teknologisen orjuutemme/riippuvuutemme takia.

Sillä mitä kehittyneemmäksi teknologiamme tulee, sitä haavoittuvampaa se samalla on. Miettikää vaikka Checuanin maanjäristyksen aiheuttamia tuhoja - sekä yleensä ekologisia että suoraan atomivoimaan liittyviä.
*
Ja yhä silti: tiedemiehelle hyöty=tieto/totuus=onni. Mutta kuten Nietzsche kirjoittaa:

‘Meillä ei kerta kaikkiaan ole mitään tiedon, ‘totuuden’ elintä: me ‘tiedämme’ (tai uskomme tai luulottelemme) juuri niin paljon kuin ihmis-lauman, lajin edun kannalta saattaa olla hyödyllistä: ja sekin, mitä tässä sanotaan ‘hyödyllisyydeksi’, on lopulta vain uskoa, luulottelua ja kenties juuri se kohtalokas tyhmyys, jonka vuoksi me kerran tuhoudumme.
(Iloinen tiede § 354)
*
Joku voisi nyt kysyä, että eivätkö juuri tällaiset hyötyyn liittyvät pohdinnat ole filosofialle - jos se ymmärretään kuten edellä on tehty - mahdoton tehtävä, koska filosofia ei tutki todellisuutta millään havaintomittareilla, eli ei pysty esittämään luotettavia havaintoarvioita teknologiasta.

Tähän kysymykseen voi vastata suoralta kädeltä, että kuka sen kritiikin sitten esittää, ellei sitä tee filosofi. Eihän tiedemies ole kiinnostunut siitä, minkälainen maailma on hyvä vaan siitä, minkälainen maailma toimii tekokkaimmin - eikä se maailma totisesti ole välttämättä ihmisen maailma vaan mahdollisesti jonkinlainen Matrix, jossa bitit ovat lopullisesti korvanneet käsitteet ja symbolit - ja siten alistaneet itse ihmisen.

Tiedän kyllä, että kirjoitan tämän teknologiakritiikin huipputeknologisella välineellä, mutta yhtä hyvin voisin kirjoittaa sen liitutaululle: itse asia ei siitä miksikään muutu - ei ole muuttunut moneen tuhanteen vuoteen.

I said to Hank Williams: how lonely does it get? Hank Williams hasn't answered yet

Tämä on ehkä jopa sielukkaampaa kuin perinteinen blues: Leonard Cohen – Tower of Song.
(Kiitti merille linkkivinkistä)
*
http://www.youtube.com/watch?v=qQDNdl103v8

Tower of song

Well my friends are gone and my hair is grey
I ache in the places where I used to play
And Im crazy for love but Im not coming on
Im just paying my rent every day
Oh in the tower of song

I said to Hank Williams: how lonely does it get?
Hank Williams hasnt answered yet
But I hear him coughing all night long
A hundred floors above me
In the tower of song

I was born like this, I had no choice
I was born with the gift of a golden voice
And twenty-seven angels from the great beyond
They tied me to this table right here
In the tower of song

So you can stick your little pins in that voodoo doll
Im very sorry, baby, doesnt look like me at all
Im standing by the window where the light is strong
Ah they dont let a woman kill you
Not in the tower of song

Now you can say that Ive grown bitter but of this you may be sure
The rich have got their channels in the bedrooms of the poor
And theres a mighty judgement coming, but I may be wrong
You see, you hear these funny voices
In the tower of song

I see you standing on the other side
I dont know how the river got so wide
I loved you baby, way back when
And all the bridges are burning that we might have crossed
But I feel so close to everything that we lost
Well never have to lose it again

Now I bid you farewell, I dont know when Ill be back
There moving us tomorrow to that tower down the track
But youll be hearing from me baby, long after Im gone
Ill be speaking to you sweetly
From a window in the tower of song

Yeah my friends are gone and my hair is grey
I ache in the places where I used to play
And Im crazy for love but Im not coming on
Im just paying my rent every day
Oh in the tower of song

praxeology.net/unblog.htm.

Sitaatteja Zizekiltä 12 - subjektin ja substanssin suhde

Ote Ernesto Laclaun esipuheesta Ideologian ylevään objektiin.

"Toinen avainkohta [Zizekin kirjassa] viittaa substanssin ja subjektin väliseen suhteeseen, jota käsitellään tämän kirjan viimeisessä luvussa. Subjektin redusoiminen substanssiin on Spinozan filosofian keskeinen propositio.
Sellaiset marxilaiset suuntaukset kuin althusserilaisuus [sekä reduktionistinen naturalismi ja oleellisin varauksin Nietzsche + poststrukturalistit] ovat omaksuneet tämän tunnuksekseen ('historia on prosessi ilman subjektia').

Mitään radikaalia objektivismia ei voi vahvistaa ilman tätä reduktiota. On tärkeää huomata, että tämä substanssin essentialismi esitetään tavallisesti ainoana vaihtoehtona subjektin essentialismille, joka vahvistaa subjektin täyteyden ja positiivisuuden (muistakaamme, kuinka kartesiolainen cogito suo muokkaamattoman subjektin kategorian subjektille itselleen).

Kun Zizek ottaa subjektin kategorian uudelleen käyttöön, siltä puuttuu kuitenkin kaikki substantiaalisuus:
'Jos olemusta ei itsessään halkaista, jos se ei havaitse itseään äärimmäisen vieraantumisen liikkeessä vieraana entiteettinä, niin silloin itse olemuksen ja ilmiön välinen ero ei voi establisoida itseään.
Tämä olemuksen itsehalkeama tarkoittaa, että olemus on 'subjekti' eikä vain 'substanssi'.

Yksinkertaistetusti tämän voi ilmaista toteamalla, että 'substanssi on olemus siinä määrin kuin se reflektoi itseään ilmiöiden maailmassa, fenomenaalisessa objektiivisuudessa, ja 'subjekti' on substanssi siinä määrin kuin se itse halkaistaan ja se kokee itsensä jonain vieraana, positiivisesti annettuna entiteettinä.

Voisimme sanoa paradoksaalisesti, että subjekti on substanssi nimenomaan siinä määrin kuin se kokee itsensä substanssina (jonain vieraana, annettuna, ulkoisena, positiivisena, itsessään olemassaolevana entiteettinä).
'Subjekti' on vain nimi tälle 'substanssin' sisäiselle etäisyydelle itsestään, tälle tyhjälle paikalle, josta substanssi voi havaita itsensä jonain vieraana."

Slavoj Zizek: Ideologian ylevä objekti, s. 12-13 (hakasulut RR)

Kirjallisuudesta ja filosofiasta: Nietzsche ja Zizek suvaitsevan kyynisyyden paljastajina

Kommentti Kalevi Hotasen päreeseen Kulje kanssani (16.5).
*
Hauskoja nuo teidän määritelmänne ihmisistä 'ismeinä'.

Mitä Pentti Linkolan Toisinajattelijan päiväkirjaan tulee, niin se totisesti järkytti minuakin. Kyseessä on yksi parhaimmista - ellei paras - Suomessa koskaan kirjoitetuista esseekoelmista varsinkin, kun sen ansiot eivät ole pelkästään kaunokirjallisia.
Tuskin kukaan on kirjoittanut ekologis-maailmankatsomuksellisesta ahdistuksestaan niin sydäntä riipaisevalla tavalla kuin Linkola tässä kirjassaan.
*
En oikein pärjää teidän kanssanne näissä 'mitä luin eilen ja tänään'-listabileissä ainakaan, mitä kirjallisuuteen ja runouteen tulee.

Minun kaunokirjallinen vaiheeni oli voimissaan etenkin 1970-luvulla ja 'päättyi' Kriittisen korkeakoulun 'loppukirin' jälkeen jonnekin -93/-94 vaihteeseen, jolloin päättyi myös pari vuotta kestänyt hyvin amatöörimäinen päätoimittajuuteni erään hoitoalan ammattikunnan pienlehdessä.

Kriittisen korkeakoulun aikoina luin Matti Paavilaisen suosituksesta mm. Bellowia, Doctorowia, Canettia ja Tabucchia, joista Bellowilta tunsin aiemmin ainakin Herzogin.

Suomalaisista mm. Juha Mannerkorpi, Matti Hyry ja Juhani Peltonen (nimenomaan Iloisin suru) tekivät yllättävän suuren vaikutuksen. Hyryn jo tunsin, mutta Mannerkorpi (Päivänsinet ym.) oli erinomaisen positiivinen yllätys.

Runoilijoita tuli myös käytyä läpi, mutta onko Suomessa nykyään todella kovan luokan (eläviä ;) runoilijoita? (-90-luvun alussa oli tietysti Melleri). Enpä usko. Sirkka Turkkakin on kirjoittamisensa jo kirjoittanut.

Esimerkiksi Heli Laaksonen on kyllä taitava ja viihdyttävä, mutta eipä paljon muuta. Entä Arno Kotro? Onks hän 'oikea' runoilija vai pikemminkin kirjallisesti lahjakas ja verbaalisesti mainio älykkö?

Kuten Kotron nuoruuden ystävä Kata Kärkkäinen eräässä keskustelussa totesi: Arnolla on 'hyvä läppä' (on siis hyvä puhumaan..;?) Ja kun jollain on nykyään hyvä läppä, niin media kiinnostuu sellaisesta tyypistä oitis...(tosin Kotro on fiksu - ihan oikeasti - ainakin minun mielestäni).

Mutta kuten sanottu - en juurikaan tunne nykyrunoutta kuten en nykykirjallisuuttakaan.

Todettakoon vielä 'selvyyden' (hah;) vuoksi, että suuri kokeilija ja ultra-avantgardisti Leevi Lehto tulkitsee runoudeksi melkein kaiken, minkä monitori näyttää ja (t)ulostin sisuksistaan päästää, mutta onko tällä tavoin onnistuttu tekemään muuta kuin 'liuottamaan' runous tunnistamattomaksi osaksi kirjallisuuden vai pitäisikö sanoa' sanasaasteen' yhä massiivisemmaksi muuttuvaa mappi Ö:tä?!
*
Heti Kriittisen korkeakoulun jälkeen minulle tapahtui kaksi paradoksaalisella tavalla sekä toisiaan täydentävää että toistensa kanssa ristiriidassa olevaa asiaa: rakastuin uudelleen erääseen ihmiseen ;) (en esim. kissaan, johon ehkä nyt saattaisin rakastua) ja aloin silti ;) tai juuri sen vuoksi opiskella tosissani eli systemaattisesti filosofiaa, teologiaa ja historiaa. Niin sanottu kaunokirjallisuus sai jäädä paljon vähemmälle.

Mutta samapa tuo. Lukemista kyllä riittää liian kanssa. Suorastaan raivostuttavan paljon. Se on jyrkässä ristiriidassa perimmäisen laiskuuteni kanssa..;/

Tätä nykyä rajaan oman peruskiinnostukseni mieluummin vain yhteen tai kahteen filosofiin (Nietzsche, Schopenhauer eli 'ns. tahto-filosofia' ja nihilismi) sekä edelleen heitä ikäänkuin kontrastoiviin että 'täydentäviin' pariin kolmeen filosofiin (Kant, Hegel) eli tiettyyn filosofian suuntaukseen, jonka perspektiivistä voin arvioda kriittisesti ja uudella tavalla noita yhtä/kahta filosofia - jotka muuten aikoinaan kritisoivat jyrkästikin mainittua suuntausta eli saksalaista idealismia.
(Jaques Lacan on suurelta osin Freudin oppilas, mutta on muokannut psykoanalyyttistä teoriaa ratkaisevasti etenkin Hegelin ja Kantin antamien käsitteellis-dialektisten välineitten avulla.)

Huolimatta erimielisyyksistä moraalifilosofian ja estetiikankin suhteen Kant oli Schopenhauerille melkein puolijumala, mutta Hegeliä hän piti mielisairaalatapauksena ;/.
Nietzschen kytkökset Kantiin ja Hegeliin ovat sen sijaan paljon monimutkaisempia, joskin Heideggerin mielestä Nietzsche sai ainakin Kantin suhteen perin yksipuolisia vaikutteita Schopenhauerin tulkintojen kautta.

Yleisesti määritellen: antiikin Kreikan ja Rooman kirjallisuus (etenkin Kreikan mytologia) sekä väistämättä - jo kasvatuksen kautta - (radikaali-) pietistinen kristillisyys (VT ja UT tietysti perustanaan), olivat Nietzschen ajattelun tärkeimmät alkuperäiset lähtökohdat.

Nietzschen intellektuaalis-taiteellisia sukulaissieluja ovat mm. esisokraattiset luonnonfilosofit (Herakleitos, Anaksimandros jne., noin 600-500 ekr.), aristokraatti kreikkalainen runoilija Theognis (n. 500 ekr. - ks. PS.) ja filosofien elämänkertojen kirjoittaja (joko kreikkalaista tai roomalaista sukua) Diogenes Laertios (200 jkr.), joista molemmista Nietzsche teki ylistetyt opinnäytteensä Leipzigin yliopistossa, poliittisen vallan analyytikko Macchiavelli (1400-1500), skeptikko, kulttuurirelativisti, esseisti Montaigne (1500-luvun loppupuoli) ja 1600-luvun ranskalaiset moralistit, aforistikot ja esseistit ylipäätään (esim. Rochefoucauld) - tietyin varauksin ilman muuta myös Blaise Pascal (1600-luku) , panteisti Baruch Spinoza (1600-luku), runoilija Heinrich Heine (1800-luvun ensimmäinen puolisko) ja hänen kriittinen ironiansa sekä tietenkin Arthur Schopenhauer (1788-1860) - jne.
*
Mainitsemani kriittinen arviointipiste näyttää nyt asettuneen (olin jo merkillisellä tavalla ennakoinut asiaa sekä tarkoituksellisesti että myös varsin tahattomasti) Slavoj Zizekin hahmoon ja hänen kauttaan Hegeliin, Kantiin ja Lacaniin: siis Zizekin/Lacanin uudelleen visioimaan/tulkitsemaan saksalaiseen idealismiin.

Zizek on yllättävän ehdoton teoreettisessa 'sitoutumisessaan', vaikka häntä voi samalla melko perustellusti pitää teoriansa sovellutuksissa 1950-luvun jälkeisen kulttuurifilosofian kaikkein monipuolisimpana, luovimpana ja yllätyksellisimpänä vaikuttajana - ennenkaikkea siksi, että hän todella on vakavasti otettava filosofi eikä pelkästään joku akateemisen statuksen hankkinut pekkahimanen tai esasaarinen, jonka ainut intressi näyttäisi olevan/olleen raha ja julkisuuden kipeys - tai sitten yksi tyhjän postmodernin sanahelinän tuuliviirejä.

Tietty naivius filosofisen tiedon kulttuurisen merkittävyyden suhteen + akateeminen status + julkisuushakuisuus + rahallinen tuotto. Siinä eräitten julkkisfilosofien ja myös innovaatioyliopistojen menestyksen kaava hyvin pelkistetysti esitettynä.

Tavallaan voimme sijoittaa myös Zizekin tähän kaavaan, mutta sillä täysin luovuttamattomalla erotuksella!, että hän on edellä mainittuihin elämänhallinnan 'innovatiivisiin?' sofisteihin verrattuna kuin toiselta planeetalta, mitä tulee luovaan kapasiteettiin ja kykyyn 'avata' (eksplikoida) sekä analysoida kätkettyjen ('salattujen') ideologioiden että ideologisen kätkeytyneisyyden maailmaa.

Sama pätee tiettyä tarkoitusta varten joskin alkuperäänsä nähden tunnistamattomaksi manipuloituun, psykologisesti ohjailtuun ja mainosideologian keinoin mystifioituun merkkien ja merkitysten 'psyko-maailmaan' (vrt. Hitchcock).

Zizekillä on kyky purkaa ja paljastaa nuo mystifikaatiot soveltamalla teoriaansa perusteellisen yksinkertaisilta vaikuttavien joskin 'sisäisesti' umpisolmuisten esimerkkiensä kautta - ja vieläpä siten, että jos yksi esimerkkisovellutus ei riitä, hän esittää yleensä pyytämättä toisen ja jopa kolmannenkin sovellutuksen.

Zizek ymmärtää, että nämä hänen pohtimansa ilmiöt, vaikka ne siis vaikuttaisivatkin näennäisen yksinkertaisilta ja olisivat siten myös muka vain yhden yksinkertaisen - ikäänkuin Rubikin kuution - ratkaisun puitteissa selviä, ne eivät silti välttämättä ole lähelläkään itse perusoivallukseen tarvittavaa ahaa-elämystä.

Sekä ihmisten ideologiset (ja ideologia on kaikkialla/tulee kaikkialta, ajattelee Zizek - aivan samoin väittää Foucault nietzscheläisittäin vallasta) tavat ajatella että heidän tapansa ajatella ideologisesti ovat - jälleen kerran Ronald Laingin mainiota esimerkkiä soveltaakseni - kuin kaulaamme kiinnitetyn hirttosilmukan solmu, joka vaikuttaisi olevan perin yksinkertaisesti solmittu. Mutta - jatkaa Laing - tuo solmu on kyllä yksinkertainen; se vain on sidottu niin äärimmäisen tiukkaan, ettei sen avaamiseksi välttämättä ihmiskäden voima riitä.

Zizekillä on tavallaan kaksi ylitsepääsemätöntä ongelmaa ratkaistavanaan: sekä edellä kuvattu näennäisesti yksinkertaisen, ideologisen solmun avaamisen vaikeus: itse pohdittavan 'trauman oireen' purkamisen vaikeus sekä itse hänen teoriansa 'common sense-intuiton vastaisuuteen' eli sen paradoksaaliseen 'katseeseen' tai perspektiiviin liittyvä ongelma.

Zizekin on siten luennoitava yleisölleen kuin peruskoulun ala-asteen oppilaille. Yksinkertaisesti, perusteellisesti ja toisiaan tukevien esimerkkien kautta koko ajan kerraten ja toistaen, jotta oppi menisi meidän 'kovakalloisten kaaliin' ja mikä taas kerran tärkeintä: niin että ikäänkuin me itse olisimme kyenneet oivaltaessamme ratkaisemaan sen, mihin Zizek itse pyrkii: ikäänkuin me olisimme se Platonin Menon-dialogin orjapoika, joka Sokrateen oikean ja sopivan ohjauksen turvin oppii melko nopeasti jo aika vaativankin geometrisen ongelman ratkaisun.
*
Mitä tulee Esa Saarisen radikaalisuuteen, niin tuskin se oli paljon muuta kuin murrosikään jämähtäneen, logiikkaa oivallisesti tajuavan nuoren miehen lapsellisen pseudoanarkistista uhoa, jossa esimerkiksi Nietzschen eetos ymmärrettiin jotakuinkin (tavanomaisella tavalla) pieleen.

Yliopisto-Saarinen kai piti Nietzscheä lähestulkoon 'nuorpreussilaisena' kulttuuri- ja taideaktivistina, jota sitten sopivan paikan ja hetken tullen imitoitiin omissa fantasioissa ja kielenkäytössä. Tällöin Nietzsche-sitaattien käyttöä saattoi hyvinkin pitää niin sanotun käsitteellisen ilmakitaran soittona (nyt taisi osua pilkka omaankin nilkkaan ;).

Friedrich Wilhelmiä hypetettiin yhtä paatoksellisesti ja samassa hengessä kuin naapurin sankarillisena pidettyä uusnatsistista punk-poikaa, joka uskalsi ottaa lävityksiä genitaaleihinsa, ja joka sai levytyssopimuksen jonkun pienemmän underground-levy-yhtiön kanssa - taisi olla nimeltään 'Schlechtgefesselte Prometheus und Agonie'.
Levyn nimeksi annettiin kuulemma sairaan hyvä 'Fuck the Bismarck!, Fuck the Prussia!' Rrrankkaa!

Uskokaa tai älkää mutta tällä tavoin Nietzsche sitten kesytettiin - asia, johon Zizek aivan oikein viittaa (ei tosin edellä kerrotulla tavalla;).

Nietzscheä palvotaan viihteellisessä tosi-tv-kulttuurissamme rankkana individualistisena julistajana - oman uuden tyylinsä luojana (muodikkaat identiteetti- eli imagotekniikat), vaikka hänen henkilökohtaista sitoutumista korostava radikaali kulttuurinen aktivisminsa on paradoksaalista kyllä luonteeltaan konservatiivista (seikka, jonka Zizek myönteisessä mielessä huomioi kritisoidessaan Sloterdijkin tavoin liberaalista mutta kyynisen välinpitämätöntä suvaitsevuuttamme).

Tämä radikaalin mutta konservatiivisen kulttuurikritiikin paradoksi (joka on eräs hyvin yksinkertainen tapa yleistää Nietzschen filosofian tavallaan yhteensovittamattomat ääripäät) on ollut sekä filosofian popularisoijille että akateemisille tutkijoille eräs Nietzschen ajattelun, tekstien ja persoonan suurimpia arvoituksia - arvoitus, joka saattaa jopa ahdistaa, ellei sitä tutkita pois kuleksimasta Nietzschelle sukua olevien 'kulttuuristen monadien=muukalaisten' tavoin (vrt. Deleuze), jotka ikävästi muistuttavat, että meillä on keskuudessamme paitsi köyhät, hullut mutta myös aidot, alkuperäiset - Diogenes Sinopelaisen 'perintöä' vaalivat kyynikot (ks. PPS.), jotka sanoutuvat jyrkästi irti edellä mainitusta liberaalidemokraattisesta suvaitsevaisuudesta, joka siis on itse asiassa kyynistä, välinpitämätöntä ja siten suvaitsematonta suhdetta toisiin ihmisiin: - sanalla sanoen kyseessä on rasismin sosiaalipsykologinen kasvualusta!

Tällaisen kyynisyyden kanssa sekä Nietzsche että Zizek eivät halua olla missään tekemisissä. He saattavat halveksua, pilkata ja kertoa vitsejä toisten kustannuksella, mutta missään tapauksessa he eivät halveksu - lue siis: suvaitse ihmisiä välinpitämättömän kyynisesti, sillä kulttuurimme poliittiset ja moraaliset koodit velvoittavat meitä demokratian, liberalismin ja relativistisen monikulturalismin nimissä suvaitsemaan kaikkia ihmisiä, koska kyseessä on omien etnisten ennakkoluulojen valheellisen tekopyhä peittely ja salaaminen.

Mutta tämän saman logiikan voimme suunnata kääntäen myös niihin, joille esimerkiksi muslimeista on tullut vihollinen numero 1.

Mainittuun psykologiseen ja argumentatiiviseen 'kehäpäättelyyn' sen enempää puuttumatta, totean, että islamofoobiset monokulturalistit tarvitsevat juuri tämän 'oireen' - ja jos jostain käsityskyvyn ylittävästä syystä sattuisi käymään - mikä ei tietenkään ole kovin todennäköistä pitkiin aikoihin, että islam menettäisi 'toimivan viholliskuvan statuksensa', ei taatusti kestäisi kauaa, kun ihmiset, joiden yksilölliset traumat oirehtivat loputtomiin tilastollisiin todistuksiin vedoten, että tässä maailmassa on varmasti! olemassa tietty, aivan erityinen ihmisryhmänsä, jonka uskonto, aatteet, käytännöt ja politiikka uhkaavat länsimaista, suvaitsevaa vapautta tavalla, joka edellyttää aseellista varustautumista heitä vastaan, jotta emme jonain päivänä joutuisi puolestamme heidän alistamikseen.
*
Lähes teolliset mittasuhteet saanut Nietzsche-tutkimus oli siis vuosituhannen vaihteessa jo miltei onnistunut tekemään Nietzschestä akateemisen 'perheen' kiltin pojan - mitä hän ei kirjoituksissaan alunperin ollut eikä ole vielä nykyäänkään - ei ainoankaan tunnetun ja merkittävän filosofisen opin, uskonnollisen tai poliittisen aatteen kannalta asiaa tarkastellen.

Lopuksi
Zizekin teoreettisesta ehdottomuudesta minun piti vielä kirjoittaa lisäys: Zizek nimittäin totesi varsin poleemisesti erään luentonsa lopussa, ollessaan juuri poistumassa, että hänelle filosofia on yhtä kuin Kant ja Hegel. Sitä, mitä ennen heitä on ollut tai mitä heidän jälkeensä on tullut, hän ei pidä lopulta niin kovin tärkeänä.

Kyseessä oli siis aika lailla lonkalta heitetty poleeminen tokaisu, mutta siinä piilee varmasti aika paljon totuutta, mitä tulee Zizekin tekstien teoreettiseen yhtenäisyyteen ja pysyvyyteen 20-vuoden aikana. Varman vastauksen tähän voi antaa vain se, joka on tutustunut koko Zizekin tuotantoon.

PS.
Nietzsche and Theognis of Megara

Theognis is referenced in Nietzsche's Zur Genealogie Der Moral ("On The Genealogy Of Morality") in which he describes Theognis' apparent disdain for the "deceitful, common man" and the general decline of the nobility in his day.
Nietzsche, as a professor of philology, was also influenced by Theognis' writings concerning the shift and change in the meaning of words.

We struggle onward, ignorant and blind,
For a result unknown and undesign’d;
Avoiding seeming ills, misunderstood,
Embracing evil as a seeming good.

PPS.

Diogenes Sinopelainen oli sen 'oikean' ja filosofisesti arvostettavan - meidän aikamme suvaitsevaiselle, välinpitämättömälle ja vallanhimoisen hedonistiselle kyynisyydelle vastakkaisen - kyynisyyden kuuluisin edustaja.

Diogenes of Sinope

Kyynikot
Cynic
Cynics [Internet Encyclopedia of Philosophy]
Cynicism

Tieteen metaperspektiivi ja ajattelun 'parallaksiset' näkökulmat

Kirjoitettu kommentiksi takkiraudan kommenttiin päreessäni Rasismiefekti ja osittain myös mikasipuran kommenttiin päreessään Ohi (20.5).
*
Käsite-erottelu:

Maailmakuva ja maailmakatsomus ovat hiukan eri asioita, mutta kun puhun luonnontieteellisestä ja/tai humanistisesta maailmakatsomuksesta, samaistan maailmankatsomuksen tietyin varauksin maailmankuvaan.
Tiedän, että ollaksemme tarkkoja termien semantiikan ja etymologian suhteen, sorrun joittenkin mielestä jopa kategoriseen virheeseen, mutta juuri siksi haluan huomauttaa ('varoittaa') asiasta.

Toinen syy on se, että kun esimerkiksi takkirauta kirjoittaa luonnontieteellisestä maailmankuvasta, oletan hänen tarkoittavan itse asiassa juuri maailmakatsomusta - mitä siihen sitten arvo-eettisesti sisältyykään.

Ajattelen myös yksioikoisesti, että humanistin maailmakuva sopii yhteen humanistisen maailmankatsomuksen ja teologinen maailmankuva telogisen maailmankatsomuksen kanssa, vaikka samalla on täysin selvää, että mikään ihmistieteellinen maailmakuva ei voi maailmankatsomuksen tasolla olla ottamatta huomioon luonnontieteellistä maailmankuvaa - samoin kuin todella syvällinen ja laaja-alainen luonnontieteellinen maailmankatsomus ei voi olla huomioimatta teologis-humanistista maailmankuvaa.

Kyse on kuitenkin lähinnä ihanteellisesta tilanteesta, joka edellyttää ensisijaisesti oletusta metaperspektiivin tai metaparadigman olemassaolosta.
*
Kysyn sitä, kumpi on toivottavampi, oikeampi ja ehkä jopa totuudenmukaisempi asiaintila: sekö että ihmisellä on yksi paradigmaattinen perspektiivi todellisuuteen vai se, että hänellä on useita perspektiivejä, joita yhdistää eräänlainen metaperspektiivi, jonka puitteissa pyritään löytämään sekä kytköksiä ja yhteyksiä toisten paradigmojen välillä että analysoimaan perimmäisimpiä eroja näiden paradigmojen välillä.

Kyse ei ole varsinaisesti poikkitieteellisyydestä, mutta onnistuakseen ja toimiakseen poikkitieteellinen tutkimus tarvitsee metaperspektiiviä/-paradigmaa, joka ei siis itsessään ole tiedettä vaan tavallaan tieteen 'itsereflektiota'.

Kyseessä on tiedeyhteisön sisäinen katse, joka tarkastelee tiedettä/tieteitä yleensä niiden 'ulkopuolelta' käsin. Tämä katse ei kuitenkaan voi olla empiirinen, koska silloin katsojana olisi Jumala (ks. I).

Mitä se sitten on? En tiedä. Minulla ei ole sille toistaiseksi muuta nimeä kuin 'transsendentaalinen katse', joskaan en haluaisi sitoa tuota katsetta Kantin ajattelun ehkä liian tiukkaan 'käsite- ja relaatio-ekonomiaan' (vrt. Zizek).
Mutta en voi myöskään kieltää, etteikö metaperspektiivi olisi sukua kantilaiselle projektille, joka kysyy: miten/millä edellytyksillä/ehdoilla ajattelemisen on mahdollista?
Houkutteleva joskin uhkarohkea rationaalinen siirto olisi yrittää jäljittää sitä Hegelin logiikasta ja Lacanin radikaalisti uudistamasta psykoanalyyttisesta teoriasta.
*
By the way - todistettuaan vakuuttavasti, että ns. postmodernin, tieteelliseksi nimitetyn keskustelun piirissä voitiin julkaista myös aidosti täyttä humpuukia, josta kirjoittajat eivät itsekään ymmärtäneet mitään (esim. käyttämistään fysiikan termeistä), Alan Sokal joutui kuitenkin jälkeenpäin myöntämään, että hän puolestaan ei tiennyt - ymmärtämisestä nyt puhumattakaan - mm. rankimmin kritisoimastaan Lacanista mitään.

Onko tästä vedettävä se johtopäätös, että suurin osa koko 1900-luvun lopun ranskalaisesta filosofiasta (ja ylipäätään ns. postmodernista filosofiasta) on ollut aidosti humpuukia - vaikka siis Sokalilla itsellään ei ollut kompetenssia arvioida sitä?
Toisin sanoen Sokal päättelee, että koska humpuukissa ei ole mitään järkeä, sitä ei näin ollen voi myöskään ymmärtää.
Mutta koska tämä on kehäpäätelmä, siitä ei seuraa loogisesti, että humpuuki voitaisiin vielä näillä perusteilla osoittaa humpuukiksi...(hahhah!)
*
Metaperspektiivi/-paradigma ei siis ole sidottu eikä sitä voi johtaa suoraan yksittäisten paradigmojen sisällöistä. Ja jos jonkun tieteen tai tieteen perustavamman linjan edustajat (luonnontieteellinen, ihmistieteellinen tai teologinen) haluavat', että metaperspektiivi ymmärretään vain heidän oman suuntauksensa edustamaksi maailmakuvaksi, niin silloin tiedeyhteisön sisällä ollaan ajautumassa fundamentalistiseen maailmakatsomukseen.

Mutta metaperspektiivillä/-paradigmalla ole mitään tekemistä tällaisen, totalitaristis-fasistisen tulkinnan kanssa, jossa joku tieteenala pyrkii legitimoimaan oman monopolinsa todellisuuden eri tasojen selittämisessä.
*
Takkirauta kirjoittaa, että hänelle luonnotieteellinen maailmakuva on ainoa oikea.

Luultavasti tämä pätee myös luonnontieteelliseen maailmakatsomukseen, mitä hän sillä sitten tarkoittaneekin.

Etiikan alueella ilmeisesti konstruktivismia ja utilitarismia, uskonnon tasolla (takkirauta on ateisti mutta maltillisesti uskontomyönteinen) pragmaattista uskontokäsitystä, jonka mukaan uskontojen funktio on (tai sen pitäisi olla) lähinnä 'viihteellis-rauhoittava'.
Arvot eivät kuitenkaan pohjaudu uskontoon ja Jumalan käskyihin, koska ne ovat siis ihmisten välisiä, väliaikaisia sopimuksia, joiden tarkoitus on hyödyttää tieteellis-kulttuurista kehitystä ja turvata yhteiskuntarauha.

Uskontokin on perimmältään konstruktivistista etiikkaa, johon voidaan uskoa vain 'leikisti', mutta johon toki saa uskoa myös 'oikeasti', kunhan ei ryhdy uskonnon nimissä vastustamaan luonnontieteen saavutuksia, koska luonnontieteen faktat kumoavat uskonnon perimmäiset oletukset - sikäli kuin uskonnon väittämiä on ylipäätään relevanttia pitää esimerkiksi maantieteellisiin kuvauksiin verrattavina tosiasioina.
*
'Mitä taas maailmankuvaan tulee, ruukinmatruunalla se on luonnontieteellinen, ja luonnontieteellinen maailmankuva puolestaan pohjautuu faktoille ja objektiivisille tosiasioille, joiden oletetaan jo a priori olevan totta ja valideja, eikä niiden kyseenalaistamisesta ole mitään hyötyä. Siksi yritykset kyseenalaistaa luonnontieteitä ja luonnontieteellistä maailmankuvaa ovat yhtä tyhjän kanssa,...'

Matruuna tekee päätelmän luonnontieteellisen maailmankuvan apriorisuudesta faktojen ja objektiivisten tosiasioitten pohjalta, samalla kun hän Humen giljotiinin periaatteella painokkaasti kieltää arvolauseitten johtamisen tosiasioista.

Muistutan alussa esittämääni vedoten, että maailmakuva merkitsee tässä yhtä kuin maailmankatsomus ja että maailmankatsomus on aina enemmän kuin deskriptiivisten kuvausten/tosiasioitten summa.
Jos siis luonnontieteellinen maailmakatsomus sisältää apriorisen arvo-oletuksen luonnontieteen ontologisesta statuksesta, niin väkisinkin herää kysymys: Miksi matruunan giljotiini ei toimi, kun hän soveltaa sitä omaan maailmankatsomukseensa?
*
Mitä taas Ockhamin partaveitseen tulee, niin todellisuutta voidaan toki selittää erittäin hyvin juuri yhden eli takkiraudan tapauksessa luonnontieteellisen maailmankatsomuksen puitteissa, kunhan samalla ollaan valmiita katkaisemaan todellisuudelta jalat, jotta se mahtuisi yhden paradigman Prokrusteen vuoteeseen...

Tällaisesta asenteesta ei löydä edes tahatonta viittausta metaperspektiiviseen/-paradgmaattiseen tasoon. Tieteiden välinen yhteistyö perustuu vain ja ainoastaan hyödyn kaikkivaltiaaseen periaatteeseen.

Sokrateen omalla tavallaan kyseenalainen mutta länsimaisen etiikan, latinalaisen teologian ja aristoteelisen tieteen historiassa erittäin vaikutusvaltainen ajatusmalli: hyve=tieto=onni kääntyy takkiraudalla Valistuksesta alkunsa saaneeseen muotoon hyöty=totuus/tieto=onni - ps. II)
Kyseinen Valistuksen kaava taitaa toimia myös ainakin teknokraattisimpien innovaatioyliopiston fanittajien perimmäisenä imperatiivina.
*
Koska luonnontieteilijät ovat yleensä sitä mieltä, että humanistien (ihmistieteilijöiden) tutkimukset raapaisevat vain todellisuuden pintaa (teologien väitteet Jumalasta ovat heidän mukaansa jo täyttä huuhaata), kun taas humanistien mielestä luonnontieteilijöiden tutkima todellisuus ei yksipuolisimmillaan kerro juuri mitään ihmisen todellisuudesta (intentionaalisuudesta ja merkityksistä: yleisesti ottaen kulttuurista) - nämä kategorisesti kahteen erilaiseen, tekisi mieleni sanoa kahteen parallaksiseen/Parallax/- subjekti-objekti-asetelmaan tai -kulmaan - rakentuvaa tieteen peruslinjaa kohtaavat harvoin toisiaan tai pääsevät hedelmälliseen yhteistyöhön - ps. III).

Innovaatioyliopisto on yritys ratkaista paitsi julkisten yliopistojen kasvava rahoituksellinen umpikuja myös yliopistojen tehtävän eräänlainen sisäinen epäkoherenssi: fysiikka-analogiaa käyttääkseni: parallaksisuus tai keskipakoisuus, joka tässä tarkoittaa hyödyllisyysintressin vääjäämätöntä irtaantumista totuusintressistä tai kuten em. mallissa: totuuden ja hyödyllisyyden täydellistä samaistamista.

Tällöin joudutaan pohtimaan perusteellisesti uudestaan myös sitä, mikä on perustutkimuksen ja erityistutkimuksen suhde ja tärkeysjärjestys. Ei nimittäin ole ns. kirkossa kuulutettu, että vain erityistutkimuksen tuloksena syntyisi teorioita ja keksintöjä, jotka tai joiden sovellutukset mullistavat maailmaa.
Pikemminkin tutkimuksen historia luonnontieteissä osoittaa päinvastaista. Perustavimmat erityistutkimusta ruokkivat innovaatiot ovat olleet usein perustutkimuksen tuloksia tai jopa sivutuotteita, joihin ei ole nimenomaan pyritty, ja joiden mullistavuus on huomattu vasta jälkeenpäin.

I
Väitän poleemisesti, että luonnontieteilijät sekoittavat keskenään maailmankuvansa/-katsomuksensa apriorisuudesta puhuessaan 'Jumalan empiirisen' ja oman tieteellisen katseensa olematta argumentatiivisesti lainkaan tietoisia tästä samaistuksesta ('sopiva?' esimerkki on jälleen Richard Dawkins).

II
Huomataan, että 'metafyysinen' käsite hyve on muuttunut laskennalliseksi termiksi hyöty.

Hyvehän on samantyyppinen, olemusta määrittävä ominaisuus kuin Platonin idea(t). Se on jotain synnynnäistä (vrt. Platonin nativismi) joskin kasvatuksen, opetuksen ja harjoittelun vaikutuksesta kehitettävissä olevaa.

Tietty hyve ja hyveellisyys voidaan siis kyllä päätellä ihmisen teoista, mutta perimmältään eli olemukseltaan, se voidaan määritellä vain rationaalisesti. Sitä ei voi mitata kuin ehkä Aristoteleen 'keskivälin metafysiikan' (Nietzschen ironinen määritelmä) eli kohtuuden oppeja soveltamalla, mutta hyöty sen sijaan voidaan jo arvioida ja määritellä esimerkiksi todennäköisyysmatematiikan, funktiolaskennan ja derivoinnin keinoin.

Ja koska luonnontieteellinen, matemaattisen eksakti maailmamme, ottaa todesta vain kalkyloitavissa olevat määreet ja suureet, hyveen oli epätieteellisenä väistyttävä hyödyn tieltä. Nykyään ei puhuta hyveellisestä ihmisestä vaan tehokkaasta, lainkuuliaisesta ja normaalista mutta myös lahjakkaasta, taitavasta ja osaavasta ihmisestä.

III
Žižek, Slavoj

The Parallax View

Synopsis

In Zizek's long-awaited magnum opus, he theorises the "parallax gap" in the ontological, the scientific, and the political - and rehabilitates dialectical materialism. "The Parallax View" is Slavoj Zizek's most substantial theoretical work to appear in many years; Zizek himself describes it as his magnum opus. Parallax can be defined as the apparent displacement of an object, caused by a change in observational position.
Zizek is interested in the "parallax gap" separating two points between which no synthesis or mediation is possible, linked by an "impossible short circuit" of levels that can never meet. From this consideration of parallax, Zizek begins a rehabilitation of dialectical materialism. Modes of parallax can be seen in different domains of today's theory, from the wave-particle duality in quantum physics to the parallax of the unconscious in Freudian psychoanalysis between interpretations of the formation of the unconscious and theories of drives.

In "The Parallax View", Zizek with his usual astonishing erudition, focuses on three main modes of parallax: the ontological difference, the ultimate parallax that conditions our very access to reality; the scientific parallax, the irreducible gap between the phenomenal experience of reality and its scientific explanation, which reaches its apogee in today's brain sciences (according to which "nobody is home" in the skull, just stacks of brain meat - a condition Zizek calls "the unbearable lightness of being no one"); and the political parallax, the social antagonism that allows for no common ground.
Between his discussions of these three modes, Zizek offers interludes that deal with more specific topics - including an ethical act in a novel by Henry James and anti-anti-Semitism. "The Parallax View" not only expands Zizek's Lacanian-Hegelian approach to new domains (notably cognitive brain sciences) but also provides the systematic exposition of the conceptual framework that underlies his entire work. Philosophical and theological analysis, detailed readings of literature, cinema, and music coexist with lively anecdotes and obscene jokes.
*
The Parallax View - film

Sivistyksestä aforistisesti

Sivistyksen luonnetta pohtiva aforistinen kommentti, joka ei liity välittömästi ja suoraan merin lähettämän linkin asiasisältöön.
*
Juha Suorannan blogiteksti kannattaa lukea. Se nimittäin ‘hyödyttää’ ymmärrystä, vaikka mahdollisesti aiheuttaakin tuskaa sielussa. Tällainen kaksoisvaikutus on eräs todellisen sivistyksen paradokseista.

Aidon sivistyksen hyötyä ei nimittäin voi arvioida yksinomaan plus ja miinus-pisteinä – pikemminkin siinä on kyse asioitten katarttisesta avautumisesta: kokemuksesta ja tietoisuudesta, joka on onnellisuuden ’tuolla puolen’.
Tällaisessa tietoisuudessa hyödyllistä, kaunista, ylevää ja vastenmielistä on oikeastaan mahdotonta erottaa toisistaan, koska ’totuus’ elämästä ei voi näyttäytyä vain ’kauhistuttavana tai ihastuttavana’ – se on aina molempia:
– ’The numinous is a mystery (Latin: mysterium) that is both terrifying (tremendum) and fascinating (fascinans) at the same time’ (Rudolf Otto).

Ja se, joka sisimmässään ymmärtää elämää - ainoa asia, johon todellisen sivistyksen voi sanoa pyrkivän - oivaltaa myös, että itsekkyys ilman nöyryyttä ei ole vapautta vaan halujen orjuuttama mielentila, ja nöyryys vailla ylpeyttä on vain pysähtynyttä resignaatiota, jossa tarpeeton kärsimys yritetään perverssillä tavalla korottaa marttyyriudeksi.
*
Juha Suoranta mm. Zizekistä:
suoranta.wordpress.com/2008/05/20/juhlien-jalkeen/

http://www.helsinki.fi/ajankohtaista/uutisarkisto/5-2006/12-14-01-45.

Dostojevski ja Thomas Mann - romaaneista elokuviin ja tv-sarjoihin

Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen kommentiin päreessään "Kirjasensuurini".
*
Kemppinen kirjoitti kommentissaan:

'Karamazov on minulle yksi kolmesta tai viidestä kaikkein hurjimmasta kirjasta.
Kun luin sen viimeksi, useita vuosia sitten, vaimoni pyysi, että jättäisin toistaiseksi Dostojevskin rauhaan.
Lukiessani olin vuoroon isä, vuoroon Ivan, joskus Smerdjakov, mutta en koskaan Aljosha.'

RR

Tietysti etenkin Ivan teki minuun henkeäsalpaavan vaikutuksen, mutta näin jälkeen päin ihmetyttää yhä edelleen, miten rajusti Dmitrin ja Grusjenkan öinen 'troikka-ajo' kolahti kaiken ja kaikesta 'irtiottavassa' vapaudessaan sekä maailmoja syleilevässä intohimossaan.
Muistan sen tunteen kuin eilisen päivän. Sellaiset elämykset painuvat sieluun kuin syvimmät tatuoinnit ihoon.

Dostojevskin 'pahat ihmiset' ovat pahuudessaan kirjallisuuden historian 'uskottavimpia' hahmoja.
Ovatko asiat taas jotenkin niin merkillisen paradoksaalisesti, että vain hurskas, nöyrä ortodoksi (mitä Tolstoi ei ollut, kertoi luostarin igumeni, joka tapasi kumpaakin kirjailijaa) pystyy kirjoittamaan suoraan ja 'syvään' niin helvetillisistä (ukko Karamazov, Riivaajien Stavrogin ja Kirillov - miksei myös Kellariloukon mies) tai niin merkillisistä luonteista kuin Idiootti eli ruhtinas Myskin, tuo 'jurodivyi', houkka?

Nietzsche toivoi 1888 'Epäjumalten hämärässä' ja 'Antikristuksessa', että Dostojevski, joka oli ainut, jolta hänellä oli mitään opittavaa ihmisen psykologiasta, olisi elänyt Jeesuksen läheisyydessä - jotta olisi tietysti voinut kuvata meille oman lahjomattoman huomiokykynsä 'pensselillä' hieman eri perspektiivistä nähdyn ja koetun Jeesuksen kuin, minkä evankeliumit tarjosivat.
Nietzschehän ei arvostanut Uutta Testamenttia läheskään niin korkealle kuin VT:n. VT:ssä kun ihmiset tekivät jopa syntiä, eli käyttäytyivät ylipäätään kuten ihmiset käyttäytyvät joka puolella maailmaa.

Luulenpa että Dostojevski itse taisi joskus toivoa aivan samaa...tosin hän saattoi mielestään ja ainakin mielessään olla jo tavannutkin Jeesuksen kaltaisia. Aljosha tosin kaikessa sympaattisuudessaan on hiukan liian 'pliisu' ja klisheinen - ei siis vakuuttava. Isä Zosima sen sijaan ilmentää paikka paikoin sellaista karismaa, että hän kohoaa hetkeksi - mutta vain hetkeksi - päähenkilöjen rinnalle.

Smerdjakov taitaa olla koko henkilöpaletin kaikkein yllättävin, kaikkein vastenmielisin (vaikka ukko Karamazovia on todella vaikea 'voittaa' tässä lajissa) ja samalla - uskomatonta kyllä - jopa myös vilpitöntä sääliä herättävä hahmo.

Luettuani Karamazovit kaksi kertaa nuoruudessani en ole sen jälkeen 'uskaltanut' kajota kyseiseen kirjaan.

Luen paraikaa Thomas Mannin Tohtori Faustusta uusiksi. Eka kerta oli about 25 vuotta sitten.
Ei ole helppo kirja sekään. Ihmisen päänsisäisestä elämästä on vaikea tehdä toimivaa eli todella hyvätasoista saippuasarjaa (1982).

*
Mannin Buddenbrookeista olikin luonnolliseti paljon jo helpompaa tehdä 11-osainen tv-sarja, jossa katsojan mielenkiintoa ylläpitää lyypekkiläisen kauppiassuvun historia 1830-luvulta 1870-luvun lopulle.

Vuoden 1848 kapinavuosi (mm. Dresden, jossa Wagner lymysi samoissa barrikaadeissa sosialisti-anarkisti Nikolai Bakunin kanssa ja pelastui erittäin täpärästi melko varmalta kuolemanrangaistukselta päästessään livahtamaan ulos Dresdenistä) sekä 1870 Preussin- Ranskan sota, joka yhdisti Preussin ja sinetöi Bismarckin ehdottoman poliittisen vallan.

Toisaalta myös 1873 alkanut taloudellinen lama vei osaltaan Boddenbrookien suvun taloudellisen tilan ja tilanteen lähes romahduksen partaalle - myös ihmissuhteiden alueella.

Paljon romaanihenkilöitä, erilaisia luonteita ja dramaattisia kohtauksia. Schopenhauer ja Wagner taustalla eräänlaisina filosofis-esteettisinä johtomotiiveina - ikäänkun koko romaanin kulkua tematisoivana kontrapunktina.
Tällaiset elementit ovat sopivia aineksia tv-elokuvallisella kerronnalle.
*
Sen sijaan Tohtori Faustuksen 'kompositio' on monella tapaa hankala sekä kertoja Zeitblomin tarkoin harkitun, hieman itseironisen mutta myös monitasoisen kertojanroolin vuoksi - toisaalta myös Adrianin musiikkiteoreettis-filosofisiin (lähes numeromaagisiin) analyyseihin liittyvien pohdiskelujen takia (musiikin teorian neuvonantajana on toiminut itse Theodor Adorno).

Tv-sarja ei yllä lähellekään kirjan tasoa. Mutta eihän Karamazoveistakaan ole tehty kirjan veroista elokuvaa. Ei myöskään Anna Kareninasta (jonka Dostojevski mimitti taideteoksi vailla säröäkään) eikä niin monista muista kirjallisuuden klassikoista.

Huipputason romaanit ja elokuvallinen ilmaisu ovat ilmeisesti niin erilaisen ilmaisullisen fantasian 'myllystä' syntyviä/syntyneitä, etteivät parhaimpien romaanien eetos ja paatos luonne- ja tilannekuvauksineen ole ilmaistavissa elokuvakerronnallisesti 'nappiin' kuin ehkä vain hyvällä säkällä.

Hitchcock ja Bergman olivat loistavia käsikirjoittajia - miltei romaanikirjailijoita - mutta aina nimenomaan elokuvallisen liikkeen ehdoilla - siis ei ilman kuvattujen kohtausten leikkauksia, mikä onkin elokuvanteon teknisen toteutuksen ehkä kaikkein luovin prosessi.
*
Jos sinulla Kemppinen on mitä tahansa sanottavaa Tohtori Faustuksesta ja/tai ylipäätään Faustista, niin olispa mukava kuulla.

Itsensä uhraamisesta

Kirjoitettu kommenttiin päreessäni "Laki jälkeheni syntynyt myös perässäni pysyy".
*
Anonymous said...
Pätevää tekstiä. Itse en tosin aivan kyennyt seuraamaan ajatuskulkua, joka johtaa siihen, että itsensä uhraamisessa ilmenee myös kaikkein egoistisin moraali.

RR

Huomaa, että uhrautuminen on aina vapaaehtoista - eihän se muuten uhrautumista olisikaan vaan pikemnminkin onnettomuus.
Mutta juuri tämä vapaaehtoisuus on samalla myös itsekäs valinta, joskin hyvin erikoisella tavalla.

En sano, että kyseessä olisi itsekkyys samassa mielessä kuin, jos joku yrittää esimerkiksi etuilla jonossa, mutta eipä hän myöskään liioin uhraudu, mikäli vain odottaa kiltisti omaa vuoroaan kuten pitääkin.

Itsensä uhraaminen on teko, jota kukaan ei voi toiselta vaatia, ei mihinkään lakiin vedoten - eikä edes oman itsensä takia.

Laissa säädetyt kaikkia koskevat auttamisvelvollisuussäännöt ovat asia erikseen. Lakimääreisen velvollisuutensa tekevä ei uhraudu vaan yksinomaan noudattaa lain käskyä.
Tietysti tulee aina olemaan tapauksia, joissa on vaikea arvioida, milloin riski toisen ihmisen auttamisen suhteen jossain onnettomuustilanteessa on liian vaarallista itselle ja milloin taas auttamisen vältteleminen on perusteltua luokitella jopa rangaistavaksi välinpitämättömyydeksi ja laiminlyönniksi.

Tällöin tekemättä jättämisen (omissio) on täytynyt aiheuttaa vakavia seuraamuksia sille, jota lain mukaan olisi pitänyt auttaa, koska mahdollinen auttaja olisi omaa henkeään vaarantamatta voinut häntä auttaa.
*
Itsensä uhraamisessa on siten kyseessä lain ylittävä - joskus jopa lakia rikkova ja sillä tavoin (siis lain kannalta) egoistinen teko, joka kuitenkin sisältää jonkun moraalisesti arvostettavan intention ja sisällön.

Hyvä esimerkki on Antigone, joka Sofokleen tragediassa kieltäytyy tottelemasta kuninkaan käskyä olla hautaamatta (muka) kansanpetturiveljeään ja valitsee siten tietoisesti kuolemanrangaistuksen.
Oleellista on, että Antigone uhrautuu, koska hän tajuaa, että veljen säädyllinen hautaaminen on moraalisesti oikein: se on kirjoittamaton velvollisuus, vaikka itse hautaamista tässä tapauksessa pidetäänkin rikoksena Lakia vastaan.

Antigone on kuitenkin moraaliselta integriteetiltään syvällisempi kuin Kuningas Kreon, ja sen takia hänen uhrauksensa opettaa myös tragedian katselijoille tai lukijoille jotain hyvin syvällistä siitä, mitä moraalinen integriteetti merkitsee.

Kyseessä kun ei ole mikään itsestään selvä asia. Moraalisen integriteetin voisi sanoa olevan siinä mielessä sukua rakkaudelle, että se ylittää aina lain ja tapojen kirjaimelliset vaatimukset ja kriteerit.

Kuuluisin ja klassisin esimerkki itsensä uhraamisesta moraalisen integriteetin (jota siis ei voi kirjoittaa lakiin!) ylläpitämisen ja velvoittavuuden takia lienee Sokrates, joskin Antigoneen tapaus on selkeämpi ja ehkä siksi sopivampi esimerkki - joka tapauksessa vähintäin yhtä vaikuttava.

Sokrateellakin olisi ollut mahdollisuus välttää kuolemanrangaistus, mutta tuo valinta olisi välittömästi murtanut hänen itselleen (ja myös muille) asettamansa eettiset periaatteet ja horjuttanut hänen moraalisen eheytensä uskottavuutta.

Sokrates ajattelee, että jos ihminen tietää toimivansa/-neensa oikeamielisesti ja oikeudenmukaisesti, kuolema ei voi satuttaa ketään muuta kuin hänen tuomitsijoitaan.
Kääntäen: jos Sokrates nyt pakenee (mitä hänen tuomitsijansakin odottavat) hän tavallaan osoittaa syyllistyneensä juuri siihen, mistä häntä syytetään - epämoraalisiin ja halventaviin puheisiin sekä tekoihin.
*
Uhrautuneet ihmiset (olivatpa he tekonsa jälkeen elossa tai ei) palkitaan usein jollain kunnianosoituksella ja heidän käytöstään pidetään sankarillisena - ehkä jopa esimerkillisenä, vaikkei sitä voidakaan suositella noudatettavaksi, koska se on yleensä tapahtunut poikkeuksellisessa ja yllättävässä tilanteessa.

Sitäpaitsi jos ihminen tietoisesti ryhtyisi etsimään tilaisuutta uhrautua, hänestä tulisi lähinnä koominen ja ehkä mieletön hahmo.

Sankaruutta on tietenkin monelaista. Edellä tarkoitin sankaruudella nimenomaan sellaisia henkilöitä, jotka asettavat peliin oman henkensä pelastaakseen jonkun tai joidenkuin muiden hengen. Mutta on olemassa urheilusankareita, iskelmäsankareita, julkkiksia ja ties mitä lähes sankaripalvontaa osakseen saavia ihmisiä.

Nämä ihmiset eivät uhraudu kenekään puolesta, vaikka he saattavat satsata paljonkin energiaansa ja lahjakkuuttaan esim. oman maansa puolesta kilpaillessaan.
Siten he myös ovat lähempänä sitä egoismia, josta ei ole hyötyä kenellekään muille kuin heille itselleen, kun taas Antigonen, Sokrateen ja miksei myös toisen ihmisen oman henkensä uhalla hukkumasta pelastaneen itsekkyydestä on hyötyä yhdelle tai useammille ihmisille.

Antigoneen ja Sokrateen esimerkkien voidaan jopa yleistää 'hyödyttävän' koko ihmiskunnan moraalitajua.

Silti en nimittäisi Sokratesta ja Antigonea altruisteiksi kuten moraalitunteitten teoriaa kannattavat psykologit ja biologit ehkä tekisivät. Eiväthän he oikeastaan pelastaneet kenekään henkeä uhraamalla itsensä. Pikemminkin päinvastoin - saattoivatpa toimia jopa esikuvina esimerkiksi monille varhaiskristityille, jotka pitivät marttyyrikuolemaa suorana pääsynä paratiisiin/taivaaseen...
*
Tästä voisi jatkaa eteenpäin ja pohtia jälleen kunnian kulttuurin sekä pelkkään eloonjäämiseen ja onnellisuuteen pyrkivän sivilisaation välisiä eroavuuksia ihmisen itseymmärryksen tasolla. Tällöin täytyisi keskittyä etenkin filosofisen antropologian, uskontojen, ideologioiden ja ylipäätään henkisen ja hengellisen eetoksen kovin eri tyyppisesti korostuneeseen problematiikkaan näissä yhteiskunnissa.

'Toisenlaisen teologisen perspektiivin' alkuluonnostelua

Kommentti ruukinmatruunalle ja idalle päreessäni "Rasismiefekti".
(LIITE 19.5)

Alan jo yllättyä itsekin. Olenko todella saamassa Slavoj Zizekin kautta 'välineet', joilla umpikujaan ajatunut nietzscheläinen nihilismini voisi saada 'teologisesti relevantit kasvot'?
*
RR kirjoitti kommentissaan

"tarkoituksenanihan on nimenomaan saada aikaan kontrolloimaton reaktio islamofobiansa rationalisoineissa monokulturalisteissa!"
*
matruuna

Kiitos. Sinä teit sen, 'minkä halusinkin'.

Jokaisella on taas mahdollisuus nähdä, miten johdonmukaisesti kommenttisi ilmaisee oman rasismi luonteen ja syvyyden. Se on suorastaan verraton perustelu sille.
Minulle ei nimittäin nouse islamista lainkaan noin synkkiä fiiliksiä kuin sinulle - huolimatta siitä (myönnän kyllä edelleen), että olemme tietyistä islamia koskevista 'empiirisiksi tosiasioiksi kutsutuista ennakkoluulojen muodoista' samaa mieltä.

Minulle ei niistä siis kuitenkaan 'seuraa' samanalaisia ('tosiasia-'?) affekteja kuin sinulle.

Onkin selvää, että paradigmoissa, joilla kumpikin ymmärrämme, tulkitsemme ja selitämme rasismin perusteita, ei vaikuttaisi olevan juuri mitään yhteistä.
*
Eräs paradigmojemme erilaisuutta ilmentävä piirre löytyy siitä, että minä en pidä Humen giljotiinia enää muuna kuin loogisena välineenä, jonka 'käytön' ehtona on, että väitelauseet kyetään jakamaan 'sopivan' pieniin osiin - ei siis liian yleisiin eikä liian atomisoituihin.

Tästä seuraa implikaatio, jonka mukaan giljotiinia voi käyttää pätevästi vain etukäteen tietyillä semanttisilla kriteereillä 'toimivissa' lauseissa ('syntakteissa').
Muissa tapauksissa giljotiini ei kykene ottamaan huomioon esim. joko lauseitten praktis-ideologisia implikaatioita tai niiden spesifistä käyttöä esim. fysiikassa.

Humen giljotiini edustaa tiettyä tapaa ymmärtää maailma: siten se muuttuu välineestä päämääräksi ja ilmentää aina tiettyä ontologiaa.

Tässä ei sinällään ole mitään kummallista ja 'pahaa', koska ontologiaa me emme voi välttää - ei edes Hume.
Näin ollen onkin olennaista ymmärtää alla olevaan contradictio-määritelmään (toistan sen eri tavoin tässä tekstissä) sisältyvän implikaation vaheellisuus, jonka mukaan metodi sellaisenaan voisi toimia ontologiana (kyllä se voikin, mutta ei sillä tavoin kuin empiristi olettaa).

Koko luonnotieteellinen maailma ilmeisesti elää tässä ennakko-oletuksessa, jonka se siis olettaessaan pyrkii samanaikaisesti kieltämään, koska väittää etsivänsä jotain 'ratkaisua' olemisen ja elämisen ongelmaan - ikäänkuin ratkaisu olisi 'löydettävissä', ikäänkuin ratkaisu olisi ponnistelujemme positiivinen tulos? Ikäänkuin theosis, jumaloitumisen mahdollisuus olisi totta teknologisena konkretisaationa?

Mutta mikään metodi ei ole vailla sitä määräävää ontologiaa, jota se tietoisesti tai tietämättään noudattaa. Jokainen menetelmä sisältää aina jo ontologisen valinnan.

'Pyyhkiessään pois horisontista' ontologisten oletusten sinne 'maalaamat kuvat', luonnontieteellisen skeptisismin metodi ei edes voi löytää muuta kuin tyhjyyden, egoismin ja kadotuksen.

Vielä kerran: miksi se sitten ylipäätään enää etsii mitään? Ikäänkuin voisi löytää jotain? Onko sittenkin niin, että luonnontieteen metodi perustuukin mitä fundamentalistisimpaan uskoon oman metodinsa ontologisesta 'hyödyllisyydestä', ikäänkuin messiaaniseen uskoon pelastuksesta, jonka tämä metodi vielä joskus meille tuo tullessaan? Uskoon Täydelliseen jumalaan Koneena, jonka osiksi me olemme joskus muuttuva ja siten saavuttava ikuisen elämän?

Näin se täytyy olla. Muutoin en voi ymmärtää ihmisten (etenkin insinöörien) liki naivia innostusta teknologian perään.

Mutta he sekä rakentavat että tuhoavat maailman leikeissään - nuo Herakleitoksen (vrt. Nietzsche, Deleuze) hiekkakakkujaan muovailevat, jumalten tavoin noppaa heittävät lapset (tiedemiehet). Sellainen on ihminen - tahtoen ja tahtomattaan.
*
Joka tapauksessa - vielä kerran: verrattuna Zizekin hegeliläiseen paradoksilogiikkaa hyödyntävään ontologiseen 'myllyyn' Humen giljotiini on rajoittunut ellei peräti alkeellinen päättelyn väline.

Jos Humen nominalismille sukua oleva empiristinen skeptisimi lähentyy metodinsa puitteissa tyhjyyttä reaalisena etsiessään maailmalle pätevää perustaa (tämä pyrkimys on metodistaan johtuen contradictio in adjecto), niin Zizekin 'Lacan-Hegel-sekoitus' lähtee jo alunperin tyhjyydestä=reaalisesta käsin, mikä merkitsee, että reaalisen voi löytää vain fantasioina, oireina ja 'ideologioina' - jälkikäteen.

Reaalinen tyhjyytenä ei ole mitään ilman fantasiaa, oiretta. Se on olemassa vasta 'vieraantumisen kautta'.

Ontologisen päättelyn kannalta tärkeintä tässä kuitenkin on tajuta, että paikka (eli reaalinen ikäänkuin se olisi paikka) edeltää aina loogisesti objekteja, jotka täyttävät sen.

Empiristin ristiriita on (taas kerran) siinä, että vaikka hän muka tietää, ettei löydä (ontologian sulkeistaminen), hän silti etsii - koska uskoo metodinsa kaikkivoipuuteen - yhä kiivaammin (messiaaninen tekno-optimismi).

Zizekin rationalistinen päättely sen sijaan lähtee jo alunperin tyhjyydestä, joka konstituoi kaikkea 'sen jälkeen' ja sitä selittämään rakennettua.
Tyhjyys siis on se, mistä kaikki lähtee ja myös se, mihin kaikki palaa takaisin: eräänlainen apokatastasis, rekapitulaatio eli kaikki pelastuvat-oppi.

IDA

Ainut muutos tai lisäys, jonka teen käyttämääsi sitaattiin on: '...kontrolloimaton ja kontrolloitu reaktio...'

Ei voi mitään, jos ymmärrys ei riitä. Tällaista tapahtuu niin alemman ÄO:n kuin ylemmän ÄO:n piirissä ;)

Eroavuudet ajattelun perustavimmissa rakenteissa eli lähinnä tavassa ymmärtää oleminen, eroavat joskus niin totaalisti, että mitään 'lähentä/y/vää' kommunikaatiota niiden välillä ei voi tapahtua.

Jäljelle jää vain 'antagonistinen tila: 'tyhjän mutta traumaattisen reaalisen oire subjektissa' (oire ilmaisee reaalisen fantasiana aina jälkikäteen) käyttääkseni vapaasti muotoillen Zizekin lacanilaista tapaa määritellä oleminen.

Hyvin lyhyesti ja yksinkertaisesti sanottuna: jäljelle jää konflikti.

*
Lisäys (keskeneräinen)

Metodis-empiristis-välineellinen projekti on rinnastettavissa (tiettyihin) pelastusopillisiin teemoihin: 1) etenkin 'nominalistinen', tahdonvarainen pelagiolaisuus ja 2) ortodoksisesta, synergistisestä kontekstista irrotettu theosis.

Näistä linjoista voi esittää kaksi muotoa: 1 a) kalvinistinen predestinaatio, jossa vapaat teot/ansiot (= 'naamioitu' pelagiolaisuus) toimivat ir-rationaalisesti/epä-loogisesti (paradoksaalisesti on minulle liian 'hyväksyvä' termi) merkkeinä pelastettujen joukkoon kuulumisesta/ennaltamääräytymisestä, 2 a) pietistinen uudistisyntyminen ja itsepyhitys, jolle taas Nietzschen yli-ihminen ja vallantahto ovat analogisia.

Näiden periaatteiden noudattamisella pyritään saavuttamaan lopullinen messiaanisen odotuksen ja etsimisen tuottama tai niiden kautta 'saatu' rauhantila, mikä ilmaisee tähän malliin sisältyvän syvän itsepetoksen, koska se on lopulta tuomittu aina ajautumaan pelkkiin konflikteihin.

*
Rationaalis-ontologinen projekti on rinnastettavissa oppeihin Jumalasta ja Jeesuksesta (kolminaisuusoppi, oppi Jeesuksen jumalallisesta ja inhimillisestä luonnosta, inkarnaatio-oppi). Sille tärkeitä aiheita ovat Jumalan olemuksen ja hänen vaikutustensa (ousia-energeia-, filosofisesti: olemus-ilmiö-jaottelu) erottaminen toisistaan sekä kenosis eli Jumalan tyhjentyminen jumalallisista ominaisuuksistaan inkarnaatiossa.

Jumala ilmenee siis vain vaikutuksissaan, ilmenemisissään - 'hänen' olemuksestaan emme tiedä mitään - se on pikemminkin tyhjyyttä, jonka voimme ilmaista vain a) negatiivisesti (mitä Jumala ei ole) ja/tai b) apofaattisesti (Jumala on enemmän kuin sitä tai tätä).

Jumalan tyhjentäessä itsensä jumalallisista ominaisuuksistaan inkarnaatiossa hän siirsi samalla/siten jumalallisen vapautensa ja kaikkivaltiutensa ihmisiin. Jumala ei ole enää mikään mystinen olio, jolta rukoillaan pelastusta vaan Jumalasta tuli - kuten tavallaan Jobin kirjassa - 'ateisti', joka on sitoutunut luomaansa maailmaan niin suuresti että sekularisoituu erottamattomaksi osaksi sitä.

'LIITE' (Kesken - jatkuu...)

I
Mutta - itse asiassa juuri kenosis on todellista monergismia - ei niinkään luterilainen - perinteisesti äärimonergismin paradigmaattisena esimerkkinä pidetty vanhurskauttamisoppi, jossa yksin ihmisen usko ja yksin Jumalan armo pelastavat.

Mitään yhteistyötä ei tässä perinteisessä 'sloganissa/maksiimissa' "luterilaisen pelastuksen" mahdollisuudesta tai toisin ilmaistuna pelastuksen äärimonergistisessa 'opus moderandissa' ihmisen ja jumalan välillä kuitenkaan oleteta tapahtuvaksi, koska Jumalan Kutsu (vrt. Althusserin interpellaatio) muuttuu välittömästi ja radikaalisti jo heti sillä hetkellä, jolloin ihminen vastaa kutsuun ja ilmaisee siten yksilöllisessä uskossaan tuntevansa häntä kutsuvan Jumalan ja sen, että Jumala kutsuu juuri häntä.

Kyse on siis aina ja välittömästi kutsuun vastaamisen performaatiosta, joka väistämättä sisältää sekä aktion (tahdon vapauden=teon) että re-aktion (pelkän mekaanis-mimeettisen liikkeen=uskon) momentin.

Tämän affektiivisen ja intentionaalisuutta etsivän (ei siis vielä intentoivan tai johonkin pyrkivän) momentin looginen luonne aktualisoi vanhurskauttamisoppiin sisältyvän kaksoissidoksen eli sen ytimessä vaikuttavan dialektisen paradoksin, joka ilmenee Kutsuun vastaamaan lähteneelle matkaajallemme siten, että hän - ehkä jo hyvinkin nopeasti huomaa, että silmänkantamattoman suoran valtatien varrelle on tien oikealle ja vasemmalle puolelle pystytetty suhteettoman kookas liikennemerkki, alaspäin osoittava, niin sanottu kärkikolmio, johon on maalattu avoin kämmen harottavine sormineen. Kämmenen alla lukee suurin, selkein kirjaimin: SEIS! Pakollinen pysähtyminen!

Varmaa lienee, että koemme itsemme erittäin hämmentyneiksi tällaisen Käskyn kohdatessamme.
Lähdettyämme juuri äsken matkalle 'kutsuttuina' (kutsu on siis lähtömme primaari - ei-tietoinen eikä siten omassa ratkaisuvallassamme oleva syy vaan 'laukaiseva impulssi', josta välttämättä seuraa liikkeelle lähtö) ja päästyämme jo mukavasti liikkeelle joudummekin melkein heti pysähtymään.

Yllättynyt hämmennyksemme kuitenkin vain lisääntyy, koska edessämme olevaan 'pakollisen pysähtymisen' merkkiin - kuten edellä kuvattiin - on maalattu avoin kämmen ja kirjoitettu käsky Seis!
Mutta mikä ehkä epämukavinta ja jopa sietämätöntä - mitään selitystä pysähtymiseen ei tässä Interpellaatiota/Kutsua seuraavassa 'liikennemerkissä' anneta - puhumattakaan siitä, että löytäisimme merkin alta mitään aikamäärää, jonka verran pysähtymisemme tulee kestää ennenkuin voimme jatkaa matkaa kohti Kutsun - Interpellaation - esittäjää: Jumalaa.

Jo heti tässä kohdassa matkaa seisomme kuin Oidipus Sfinksin edessä. Kuitenkin kaikkein oleellisin ero omamme ja Oidipuksen Sfinksin välillä on se, että meidän 'Sfinksimme' ei kysy meiltä mitään arvoituksia, joiden ratkaiseminen vasta antaisi meille luvan jatkaa matkaamme.
Meidän Sfinksimme on täysin vaiti lukuunottamatta siis tuota pysähtymiskäskyä - ja - vasta nyt maltamme lukea liikennemerkissä alimpana olevaan pikku kilpeen merkityn lisäyksen: tämä tie on yksisuuntainen.

Toisin sanoen: Kutsuun vastaamisen tielle lähdettyään ihmisen a) ei ole enää mahdollista palata takaisin mutta b) hänen ei myöskään ole mahdollista enää edetä eli jatkaa matkaansa pakollisen pysähtymisen merkin kohdalle tultuaan.

Ihmiselle on siten tavallaan julistettu yhtä aikaa sekä lähestymis- että poistumiskielto!

Tällaiseksi minä oletan ja kuvittelen äärimonergistisen aseman/situaation tai position, jossa Jumala jää ihmiselle väistämättä paitsi absurdin kaukaiseksi, mielettömällä tavalla käsittämättömäksi ja tarkoitusperiltään ahdistavaksi.

Äärimonergistinen Jumala kutsuu ihmistä niinkuin Kafkan Linnan herra kutsuu alamaistaan tai samaan tapaan kuin Kafkan oikeusjutun syyttäjä haastaa K:n tuomittavaksi syystä, joita ei koskaan kerrota.

Kun alamainen ja/eli K. etsii anonyymiä herraansa tai kuuntelee anonyymiä syyttäjäänsä, samaan tapaan äärimonergistista vanhurskauttamisoppia julistettavalle ei milloinkaan käy selväksi edes häivähdys omasta statuksestaan Jumalan edessä, puhumattakaan, että edes 'sokea usko' voisi konstituoida Jumalan statuksen ihmiselle edes aavistuksenomaisesti.

(Kesken...jatkuu)

II
Ääärimonergistisessa soteriologiassa äärimmäisen kaikkivaltias, äärimmäisen riippumaton ja ihmisen kannalta ehkä olennaisimmin ja 'kohtalokkaimmin' koettuna: äärimmäisen kaukainen Jumala - uhkaa kuitenkin muuttua 'peruuttamattomaksi olemattomuudeksi', johon suhtaudutaan yleensä kahden, joko vastakkaisiksi tai (uskomatonta kyllä!) toisiaan täydentäviksi käsitetyn paradigman perspektiivistä, vai pitäisikö sanoa zizekiläisittäin: kahden eri parallaksisen näkökulman 'vinkkelistä' :

1) Joko Jumala ikäänkuin raukeaa ja katoaa itseymmärryksestämme, tietoisuudestamme ja kokemuksestamme tyystin jälkeäkään jättämättä=sekulaari agnostisimi/ateismi

2) Jumala mystifioituu tai on ehkä oikeampaa sanoa tässä ja nyt: Jumala reifikoituu eli esineellistyy/'jähmettyy' ikäänkuin pakanalliseksi palvontaesineeksi vielä kerran (tai pikemminkin jälleen kerran) saaden näennäisestä monoteistisesta luonteestaan huolimatta (Jumala ei ole kuvattavissa eikä edes nimettävissä) viimeiseksi ilmiasukseen verhon, kaavun ja/tai muun naamiomaisen 'kulissin', jota voisi nimittää 'väärien'
mystikkojen perverssiksi Idoliksi eli epäjumalaksi.

(Kesken - jatkuu...)

###

Sillä miten kukaan, jota Jumala kutsuu (vrt. Althusserin/Zizekin interpellaatio) 'valtakuntaansa' voi kestää tällaisen Jumalan edessä, joka lähes 'hylkää' ihmisen kieltäessään tältä kutsun jälkeen omaehtoisen valinnanvapauden lähestyä häntä?
Pidän forenssista (pelastuksen ulkoapäin tuomiona julistavaa) vanhurskauttamisoppia edelleen taikauskoisena kristillisyytenä, joka ruokkii totalitarismia, fasismia ja rasismia.

Inkarnaation jälkeen ei ole mitään Jumalaa, jota ihminen voisi enää palvoa Idolina - mystisenä kuvana (contradictio, sillä mystistä ei voi kuvata eikä edes nimetä), koska inkarnaatiossa Jumala tuli ihmiseksi - lopullisesti ja 'omasta tahdostaan' - toisin sanoen tämä 'omasta tahdostaan' merkitsee kehitystä, joka on Jumalan historian looginen ja väistämätön seuraus, jos pidämme nimenomaan luomista Jumalan sitoutumisena luotuunsa=ihmiseen.

'Siinä missä kaksi teistä on keskustelemassa näistä asioista (Jumala, teologia), siinä minä olen kolmantena teidän kanssanne.'
Eikä minään ihmeenomaisena 'ufo-hahmona' vaan Pyhänä henkenä - innoituksena ja inspiraationa. Jumala ON Pyhä Henki.

(aihe kesken - kirjoitan myöhemmin lisää)

Laki jälkeheni syntynyt myös perässäni pysyy

Kirjoitettu kommentiksi Markku Jokisipilän päreeseen"Kenen leipää syöt jne".
(Lisäyksiä - PS. 17.5, viimeksi klo: 15.00)
*
Markku Jokisipilä kirjoittaa mm.

Kuten Kemppinenkin omassa blogissaan toteaa, on aika lailla erikoista, että lainsäädäntötyötä tekevä henkilö toteaa pokkana julkisuudessa, että koska rangaistusseuraamuksia ei ole, lakia ei tarvitse myöskään noudattaa.
*
Miksi lakeja sitten ylipäätään noudatetaan?

1) Siksikö, että Lait yksinkertaisesti vain ovat lähes kyseenalaistamattomia normeja/käskyjä vai 2) siksi, että lakien/normien/käskyjen rikkomisesta rangaistaan?

Nämä kaksi määritelmää eivät tarkkaan ottaen mene ainakaan käytännössä yksi yhteen. Teoria on sitten asia erikseen.

Jos lakia noudatetaan - niinkuin kai pitäisi? - sen itsensä takia, niin kaikkien kansanedustajien olisi pitänyt ilmoittaa vaalirahoituksensa mitä tarkimmin.
Jos taas lakia noudatetaan pelkän rangaistuksen pelon takia, niin sitä tietenkin? pyritään kiertämään, jos kiertämisestä ei ole odotettavissa mitään rangaistusta.

Suurin osa kansanedustajista lienee toiminut vaalirahoitukseen liittyvän ilmoitusvelvollisuuden suhteen jälkimmäisellä tavalla.

En ota suoraa kantaa siihen, oliko Kalli typerä vai ei ilmoittaessaan, ettei aio tuoda julki rahoittajiaan, koska joka tapauksessa hänen toimintansa paljasti sen, miten jopa lainsäädäntötyötä tekevät ihmiset (voi herranen aika sentään!) suhtautuvat lakiin pelkästään sillä periaatteella, millä todennäköisyydellä sen noudattamatta jättämisestä saattaa rapsahtaa sakot tai muu rangaistus.

Lailla itsellään ei siten ole mitään itseisarvoa - kunnes sen noudattaminen tehdään 'kannattamattomaksi' - ks. PS.

Tätä määritelmää vasten poliitikko-pankkiiri-puhemies-viihdetaiteilija Sauli Niinistön toteamus siitä, että Kalli teki ajatusvirheen, jonka mukaan on olemassa 'rehtiä vilppiä', särähti minun korvaani todella pahasti. En tiennyt itkeäkö vai nauraa.

Niinistö - mies, joka taatusti tietää (minkä tiedon hän tietysti kieltää 'maailmankatsomuksellisista' syistä - ks. PPS.), että suurin osa suurliikemiehistä on väistämättä talousrikollisia pörssi- ja markkinataloussysteemin toiminnan edellyttämissä ellei suorastaan 'vaatimissa' puitteissa, tulee ja väittää kirkkain silmin, ettei ole olemassa 'rehtiä vilppiä'.

Helvetti - koko markkinatalousjärjestelmä ja itse asiassa lopulta koko lainsäädäntöjärjestelmän perimmäinen etiikka (systeemistä riippumatta) perustuu - kuten halusin edellä vihjata - lakiin pelkästään pragmaattisena sääntönä - ei minään itse itsensä itsessään takaavana 'aprioris-jumalallisena' normina tai käskynä, jonka rikkomisesta ei ainoastaan rangaista, vaan jonka rikkominen aiheuttaa ihmiselle jopa elinikäisen Raskolnikov-syndrooman, joka raastaa häntä niin kauan kunnes hän (ainakin puolittain) oma-aloitteisesti menee tunnustamaan tekonsa poliisiylijohtajalle, joka ajaa ilmaiseksi virka-autollaan yksityisiä kotimatkojaan, koska tietää, että vaikka hänellä ei ole siihen lupaa, hän voi tehdä niin, koska ei jää koskaan kiinni rötöksestään (eläkepäivät ovat nimittäin tarpeeksi lähellä pelastaakseen hänet rangaistukselta).

Kuka siis uskoo, luulee tai ainakin toivoo, että lakia noudatetaan Raskolnikovin tavoin, jos myös poliisit ja isommatkin inkvisiittorit ovat yhtä pahasti korruptoitunutta porukkaa kuin vaikkapa kuka tahansa Stora Enson 'kummisetä'?

Siinä arvuuteltavaa ja pohdiskeltavaa itse kullekin. Mutta älkää ryhtykö miettimään tätä asiaa ainakaan nukkumaan käydessänne. Menee yöunet.

Teenpä tässä myös omalta kohdaltani Kallit ja tunnustan julkisesti, että en enää noudata lakia lain itsensä vuoksi, koska päätin tämän kuun alusta ryhtyä äänestämään Kokoomusta, Demareita ja Kepua.

Niin - tiedän kyllä, etten voi äänestää kuin yhtä puoluetta kerrallaan, mutta eihän siitä rangaista. Äänestyslippu vain hylätään. Oleellisinta nimittäin on päästä noudattamaan maan tapaa eli rikkomaan lakia jäämättä kiinni - ja kaiken lisäksi toimiessani samalla perustuslain kansalaiselle suomien oikeuksien ja valtuuksien mukaisesti.

Toki minun(kaan) kohdallani ei lain rikkomista ylipäätään voisi tässäkään tapauksessa pitää ensimmäisenä kertana, mikä asiaintila kuitenkin kertoo, että hyvinpä siis olen sisäistänyt moraaliltaan innovaatioyliopiston tasoa olevan huippulainsäätäjän 'sisäisen logiikan': tarkoitan nyt tietysti hänen henkilökohtaisen rehellisyytensä uskottavuutta...
*
PS.
Jos siis lakia noudatetaan vain hyötylähtökohdista käsin, se tarkoittaa, että myös lain kiertäminen siitä kiinni jäämättä on lain noudattamista. Näin ollen lailla ei ole itseisarvoa kunnes lain kiertäminen sen noudattamisena ja päinvastoin tehdään kannattamattomaksi, sillä rangaistuksen välttämisen lähtökohdistahan laki on aina spekuloinnin väline - ei itseisarvo.

Onko sitten mahdollista laatia lakia, jolla ei keinoteltaisi? Joka olisi ehdottoman itseisarvoinen? Jota ei voisi rikkoa kuin 'vahingossa' - ehkä tietämättään?
Entä olisiko sellainen laki enää mikään 'Korkeimmalta taholta' annettu Käsky vaan pikemminkin 'Johdatusta' - eräänlaista determinaatiota, jonka voisi kuitenkin samalla rinnastaa evankeliumissa saarnattuun rakkauteen, joka tuli täyttämään lain?

Mutta eikö juuri tällainen asiaintila, jossa Jumalan/Suvereenin tahto annetaan alunperin profeettojen kautta kirjoitettuna lakina, mutta joka lopulta sisäistyy yksilötasolla täydellisesti Rakkautena, merkitse kaiken 'ulkopuolisen' lain loppua?
Siten itseisarvoinen laki kumoaisi itse itsensä?
*
Koska tällainen lain kumoutuminen vaikuttaa kuitenkin olevan pelkkä ideologinen utopia, meille jää vain rangaistuksen pelon varaan rakentuva laki - utilitaristinen laki, jolla voidaan spekuloida mielin määrin.

Miksi lakia sitten pitäisi 'saarnata' jonain ehdottomana, kantilaisena imperatiivina, jos kerran vallitseva käytäntö on kaikkea muuta?
Kenen etua palvelee se, että lakia pitäisi noudattaa kirjaimellisesti, vaikka kukaan - eivät ainakaan juristit - siihen pyri?

Mieleen tuleen ensijaisesti yhteiskuntarauhan säilyttämisen takaaminen.
*
Yksilön moraalinen integriteetti (ns. Raskolnikov-syndrooma) sen sijaan on tässä yhteydessä tietysti ylevä periaate, mutta ollakseen pätevä sen pitäisi koskea kaikkia - aivan kaikkia, mikä lienee jälleen kerran utooppinen maksiimi.

Muussa tapauksessa pyrkimyksestä moraaliseen integriteettiin tulee supererogatorinen - uhrautumista vaativa tai siihen johtava - vakaumus (vrt. Sokrates, Jeesus ja monet muut marttyyrit/itsensä uhraajat).

Emme vain voi välttyä päätelmältä, jonka mukaan itsensä uhraamisessa yhdistyvät sekä kaikkein altruistisin että kaikkein egoistisin moraali.

Tosin länsimainen ihminen ei enää elä kunnian kulttuurissa, jossa itsensä uhraaminen oli hyveellistä ja jopa 'pelastavaa' toimintaa sekä yhteisön että henkilön itsensä kannalta - lukuunottamatta esim. ääri-islamilaisia 'itsemurhapommittajia'.
Eloonjäämisen ja pelkän onnellisuuden kulttuurissa uhrautuminen kunnian ja moraalisen integriteetin takia nimittäin vaikuttaa joltain hyvin vakavalta 'hulluuden muodolta'.
*
Lopulta on pakko kysyä: Vaatiiko lain uskottavuus ja kunnioitettavuus (myös pelottavuus), joihin yhteiskuntarauha viime kädessä perustuu aina lain alkuperän ja oikeutuksen mystifiointia?

Ja silti - vielä kerran sanottuna - juuri tämän ehdottoman laillisuuden periaatteen nimissä harjoitetaan lain kiertämistä, koska a) laissa on joko 'porsaanreikiä' (esim. tapaus Kalli: rikkomuksista ei välttämättä seuraa rangaistusta) tai b) laki itsessään sallii rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden yhteiskunnan vapaan tai kontrolloidun kehityksen nimissä.

PPS.

Tiedättekö muuten, mitä aatteellista eroa on Kokoomuksella, Sosiaalidemokraateilla ja Keskustalla?

Kokoomuspuolueella ei ole Aatteita lainkaan, koska sillä on ainoastaan vapauksia turvaavia lakeja, eikä vapaus ole kokoomuslaiselle Aate tai edes aate vaan pelkkä vallan - anteeksi yrittämisen - väline.

Surullisen kuuluisa Sosiaalidemokraatit on puolue, jolla OLI Aate.

Keskustapuolue sen sijaan on (lahko-) liike, jolla on erittäin paljon monenlaisia aatteita...