Mihin filosofia/a tarvitaan? Mihin luonnontiede pyrkii?

Kommentti ripsalle Hotasen päreessä Kulje kanssani.
*
ripsa kirjoitti:
'Ajattelet että substanssi-juttu toimii jumaluuteen, minä olen eri mieltä, minusta se toimii esimerkiksi pimeään aineeseen tähtien välillä. Tässä saattaa olla pelkkä nimitystero, kuule! Ei sen kummempaa. En tietenkään usko pimeään aineeseen. TIEDÄN että se löydettiin vastikään ja sillä voidaaan selittää maailmankaikkeuden (siis tuntemamme) puuttuva massa. Substanssi siis.'

RR
'Kiistaamme' voisi tietysti kutsua semanttiseksi, eli mihin merkityksiin me lopulta viittaamme puhuessamme esim. substanssista, mutta löytyy tästä aineksia paljon suurempaankin 'antagonismiin', koska semanttiset erimielisyydet koskevat yleensä samalla myös ontologisia valintoja.

Tällaista se nimittäin aina on, kun filosofi yrittää keskustella luonnontieteellisen maailmakatsomuksen omaavan ihmisen kanssa (tai päinvastoin) - olipa tämä sitten realisti (Niiniluoto esimerkiksi on realisti todellisuuden mutta ei moraalin suhteen) tai empiristi (eli tiedemiehet yleensä, joille todellisuus on nykyään: - niin - mitä? - sitä pimeää ainettako? - jotain joka on olemassa ei-olemisessaan - hehheh - onks tämä nyt luonnontiedettä? Ai niin - se aine on 'liian' pimeää, jotta sen voisi havaita paljain silmin: se pitää päätellä mittalaitteilla...).

Heti kun aletaan puhua esimerkiksi tyhjyydestä ja substanssista, niin luonnontieteilijä tahtoo ensin etsiä/löytää konkreettisen havaintonäytön siitä, onko tyhjyyttä olemassa vai ei. Jos ei ole, niin siitä ei sitten voi puhua mitään nuoren Wittgenstein (Tractatuksen) ehdottomuudella vaadittuna.
Ja koskapa tyhjyyttä ei empiirisesti ole olemassa, se on ilman muuta filosofien huuhaata.

(Kummallista kyllä - edes Wittgensteinin mielestä tyhjyys/mahdottomuus ei kuitenkaan hävinnyt mihinkään, vaikkei sitä kyetty todistamaan: siitä piti vain vaieta: - aijai - Ludwig oli saanut insinöörikoulutuksensa ja logiikan opintojensa ohella 'pahoja' Schopenhauer- ja Kant-vaikutteita tuohon aikaan!).

Tästä assosioituu käsitteelliselle filosofille väistämättä mieleen keskustelu naisen ja miehen logiikasta - niin ovat kaukana ainakin mannermaisen filosofin ja luonnontieteilijän maailmankuvat toisistaan vaikka 'yhteisistä' asioista puhutaankin (filosofit Dennet, Churchland ja kump. sen sijaan ovat luonnontieteen apupoikia, joiden maailmakuvasta et ihmistä mielellisenä oliona löydä).

Onko siis koko Platonista alkanut käsiteanalyyttis-argumentatiivinen filosofointi ja sitä kautta suuri osa humanismin perintöä ollut pelkkä erehdys - pelkkää huuhaata?

Sanon tähän kuten hiukan myöhempi Wittgenstein uskonnosta: 'For a mistake, that's too big.' Erehdykseksi länsimainen filosofiakin on ollut aivan liian massiivinen operaatio, vaikka suurta osaa siitä voidaan kritisoida armottomasti käsiterunoutena.
Tälla käsiterunoudella on tosin parhaimmillaan täysin perusteltu funktionsa ajattelun mahdollistajana.

Filosofia ei ole huuhaata, koska luonnontiede ja teknologia (jos suhtaudumme niihin suopeasti) on kehittynyt pitkälti juuri loogis-käsitteellisestä ajattelusta (alunperin luostareissa!), jonka jo Aristoteles yhdisti luonnon tutkimukseen ja johon moderni luonnontiede kehitti kontrolloidun kokeen yrittäen samalla karkottaa tutkimuksesta kaikki teologiset ja teleologiset implikaatiot - missä se onnistui joskin maksamalla kovan hinnan: ryhtymällä muuttamaan ihmistä täydelliseksi koneeksi - eli luonnontieteen Jumalaksi.
*
Ripsa - ei ajattelu toimi niin, että ensin selvitetään, onko jokin asia olemassa ja vasta sitten keskustellaan siitä. Niin ei toimi edes luonnontiede.

Wittgenstein pyysi kerran empirismiin taipuvaa oppilastaan osoittamaan pelkän puhtaan aistihavainnon pohjalta - ilman mitään teorioita ja mittalaitteita, että maa kiertää aurinkoa eikä päinvastoin. Tyyppi ei kyennyt osoittamaan, että näin tapahtuu. Mitään puhdasta aistihavaintoa ei ole olemassakaan.

Jokainen havaintomme suodattuu aina jonkun tunnustetun teoreettisen paradigman tai foucault'laisittain itsestään selvästi (jopa tiedostamattomasti) vallitsevan epistemen (tai epistemien) kontekstissa, mikä vie pohdinnan tieteen historia- ja kulttuurisidonnaisuudesta jopa huomattavasti pitemmälle kuin kuhnilainen paradigma-oletus.

Tarvitaan aina loogis-matemaattista päättelyä, jotta havaittavuudella olisi mieltä. Pelkkä havainto ei vielä riitä, tarvitaan symbolista ja dialektista ajattelua, jotta kykenisimme hahmottamaan paikkaamme maailmankaikkeudessa ja jotta kykenisimme ymmärtämään itseämme ihmisinä.

Esimerkiksi seksuaalisuuden ja vallan ymmärtäminen ihmisen kannalta ei onnistu, jos ne yritetään sovittaa ikäänkuin eläinten käyttäytymisen imitaatioksi tai toisinnoksi. Näin voidaan toki tehdä, jos seksuaalisuus ja valta redusoidaan pelkästään reaktiivisiksi käyttäytymismuodoiksi vailla mitään niihin liittyviä symbolisaatioita, 'järjenvastaisia' ahdistuksia, eroottista lumousta (jota eläimillä ei vaisto-olentoina taatusti voi olla) jne.

Sen vuoksi pelkkä monotoninen luonnontieteellinen paatos, joka painottaa vain havaittavista tosiasioista johdettavan maailmakuvan pätevyyttä, ei nimenomaan ole pätevä eli validi.

Luotettava se varmasti voi olla, mutta kuka tietää, mitä varten se on olemassa, ja mihin se johtaa - puhumattakaan siitä, että siirtyessämme pohtimaan edellä mainitsemiani seksuaalisuuden, vallan, moraalin ja estetiikan ongelmia ihmisen näkökulmasta, luonnontiede joutuu omien ennakkoehtojensa mukaisesti vaikenemaan - ellei se kuten sanottu trivialisoi ihmistä eläimeksi ja/tai koneeksi ja ala käyttää hyötykalkyyliä tämän niin perin vajavaisen eläimen/koneen saattamiseksi 'pelastettavaan' kuntoon.

Havaitaan, että Valistukseenkin on sisäänkirjoitettu eräänlainen syntiinlankeemusteoria. Luonnontieteen pitää parantaa tämä 'surkea' eläin, joka niin pitkään on elänyt paitsi valheessa (Jumalausko, humanistiset hömpötykset) on myös fysiologisesti vajavainen.

Mutta juuri tässä kohtaa hyötykalkyyli kohtaa lankeemusopin: ihmisellä on päämäärä: onni, joka ikäänkuin alunperin menetettiin ihmiseksi tulemisessa, voidaan saavuttaa uudelleen kumoamalla ihmisluonnon vajavaisuus - sekä fysiologinen että henkinen.

Tämä kaikenkattava, kaikenvoittava ja kaikkivoiva onni voidaan saavuttaa jo tässä elämässä - elämällä se mahdollisimman pitkään ja mahdollisimman vetreästi - Niken lenkkareissa ja 'kaveeramalla' geenien sekä 'pimeän aineen' kanssa.
*
Substanssi ja tyhjyys eivät siis ole analogisia pimeälle aineelle. Ne ovat ajattelun apuvälineitä, joita ilman todellisuus on pelkkä itseensä palautuva trivialiteetti vailla mitään merkitystä.

Okei - olkoon sitten ilman mitään merkitystä, mutta toivon, että te siellä luonnontieteen laboratoriossa olisitte paljon varovaisemopia yleistyksissänne maailmankaikkeuden luonteesta ja ihmisen roolista siinä. Ehkä on parempi, että pitäisitte suunne visusti kiinni näistä asioista ja yksinomaan tutkisitte havaintokohdettanne määrätietoisesti ja täsmällisesti.

Antaa sitten vapaan karkkinatalouden, jonka apupoikana politiikka nykyään länsimaissa toimii, päättää, mitä tieteen saavutuksilla tehdään ja - niinpä niin - antaa filosofien spekuloida siitä, mitä tämä kaikki ei-merkityksellinen (merkityksetön) lopulta oikein merkitsee.

Toistettakoon yhä vielä lopuksi - kehäpäättelyn 'suomin valtuuksin': luonnontiedehän ei voi tutkia sitä, mitä ei ole olemassa - ja jokin, jolla ei ole merkitystä ei mitä ilmeisimmin ole olemassa ainakaan luonnontieteen kriteerein.

Kyse on ihmisen ajattelun erityisluonteesta. Filosofiaa siis tarvitaan hahmottamaan nimenomaan sellaisia asioita, joita luonnontiede ei luonteestaan johtuen voi havaita - ymmärtämisestä puhumattakaan.

Muutoinhan kaikki intellektuaalinen keskustelumme 'taantuisi' pelkkien tutkimuskäytäntöjen luetteloinniksi, joista jäljelle jää kosmologisesti lopulta tuo kuuluisa 'pimeä aine' - jolla ei siis ole mitään tekemistä esimerkiksi Jumalan, substanssin, tyhjyyden tai ei-minkään kanssa - ylipäätään minkään sellaisen kanssa, joilla käsitteellinen ja dialektinen ajattelu operoi.