Yksinkertaista 'mystiikkaa'

Kielimafia vieraili taas noin klo: 22.10 - ks. PS.
I
Saavutettuaan pysyvän rauhan tilan ihminen luultavasti vain katselee eteensä sen kummemmin mitään ajattelematta. Hän ei enää tarvitse ajatuksia. Hän vain on. Tyhjä ja täysi yhtäaikaa. Jokainen artikuloitu ajatuspropositio on silloin täysin tarpeeton - ellei peräti vahingollinen - itse 'tyhjän täyteyden', joka on sukua täydellisyydelle, kannalta.

Miten paljon sanoja onkaan käytetty tuon täydellisyyden kuvaamiseksi ja tavoittamiseksi. Tajuamatta, että jokainen sana on itsessään sekä ovi että muuri. Yritys ilmaista kielellisesti jotain, mikä ei ole olemassa, jotain minkä kieli vangitessaan muuttaa joksikin toiseksi kuin, mitä se itsessään on ei-olevana.

Tällä tavoin tietoisuutemme kuitenkin toimii. Tällä tavoin tietoinen havainnointi ja kokeminen ylipäätään on mahdollista - etäännyttämällä ja käsitteellistämällä. Se, mitä ei voi esittää välittömästi ja suoraan (esimerkiksi äärettömyys) on pakko käsitteellistää ja symbolisoida, jotta siitä voisi puhua.

Mutta juuri tätä on ontologinen ero. Juuri tässä ja tämänkaltaisessa sanan ja käsitteen esiinmanaamisessa todellisuuden ilmaisijaksi piilee yhtä aikaa sekä alkuperäinen tietoisuuden olemassaolon mahdollisuus ja edellytys että sen lopullinen kyvyttömyys tai vajavuus suhteessa todellisuuteen - suhteessa havainnon muuttuviin kohteisiin sekä kokemuksen ailahtelevaan ja ambivalettiin kaoottisuuteen.

Tietoisuus havaitsee kohteensa eron kautta ja hinnalla. Sen vuoksi tietoinen havainto ei koskaan saavuta havainnon kohdetta sellaisenaan. Jos se havaitsisi, se kumoaisi itsensä ikäänkuin tarpeettomana, koska tietoisuuden mahdollistava ero/etäisyys havainnon kohteesta olisi näin sulkeutunut.

II
Filosofi, tiedemies ja taiteilija käyttävät ja rakastavat sanoja välineellisesti ('havaintoteknisesti') samalla tavalla yrittäen jokainen tahollaan paljastaa jotain, mikä on totta ja aitoa todellisuudessa - sekä ulkoisessa (luonnossa) että sisäisessä (emootioissa). Kuitenkaan he eivät painota aivan samoja asioita.

Tiedemies pyrkii tekemään sanoista yhtäpitäviä malleja todellisuuden kanssa. Esimerkkinä tästä Wittgensteinin Tractatuksen kuvateoria, jossa jokainen elementaarilause on todellisuuden kuva. Toisin sanoen - todellisuuden ja sanan välillä vallitsee looginen isomorfia edellyttäen, että sana on semanttisesti verifioitavissa yksi yhteen todellisuuden kuvaksi.

Myöhemmin Wittgenstein tunnetusti luopui tästä ajatuksesta kielipeli-ideansa hyväksi pitäen sitä metafysiikkana, jolla kieli on jopa tiedemiehenkin lumonnut. Ikäänkuin todellisuus voisi olla meille jotain annettua - jotain, joka sellaisenaan voisi sisältyä yhteen ainoaan ja määrättyyn tieteen kieleen.

Myös taiteilija pyrkii löytämään kuvien, sanojen, esineitten ja sävelten kautta pätevän korrespondenssin suhteessa todellisuuteen. Mutta tiedemiehestä taiteilijan erottaa jyrkästi se, ettei hän oleta todellisuuden olevan yksi ja sama - ei ainakaan taidetuotteessa. Niinpä taitelija ei myöskään voi edes etsiä ja esittää todellisuutta yhtenä ja samana, vaikka hänen taiteensa perimmältään olisikin tietyn, yhden ja samantyyppisen motiivin ja intention ilmaisua.

Taide on perimmältään performaatiota - kommunikaatiota - ei mikään jähmettynyt objekti, ikuinen totuus tai lainalaisuus. Suurimmassa taiteessa todellisuus kohtaa kokijansa subjektiivisessa elämyksessä negatiivisen positiivisuuden muodossa - herättäen voimakkaan tunteen omasta tyhjyydestään, joka kuitenkin kommunikoi äärimmäisen vahvasti. Juuri tästä Immanuel Kant puhuu kirjoittaessaan ylevän kokemuksesta. Sellaista ei voi herättää kuin esteettinen asenne - intressi, jonka pyyteellisyys paradoksaalisesti kumoutuu taideobjektin kokemisen universaaliudessa.

Filosofin suhdetta todellisuuteen voinee pitää ainutlaatuisena länsimaisen kulttuurin kehityksen kannalta. Myös filosofi etsii totuutta samassa mielessä kuin tiedemies pysyviä lainalaisuuksia, mutta koska filosofin kenttänä ei ole ensisijaisesti havaittava vaan käsitettävä eli käsitteillä operoitava todellisuus, hänen suhteensa maailmaan ei ole riippuvainen nimenomaan havainnon säännönmukaisuuksista ja sattumanvaraisuuksista, vaan se on alunperin aina jo kielellis-käsitteellinen.

Huolimatta siitä, että on sitoutunut kieleen, filosofi kuitenkin tekee eron suhteessa taiteilijaan. Filosofi ei 'usko' sanoihin tai niiden 'maagiseen' tehoon samassa mielessä kuin ilmaisun performatiivisesta voimasta elävä esteetikko ja toisaalta mittalaitteen antaman tuloksen ja todellisuuden yhtenevyyteen matemaattisessa kaavassa uskova tiedemies.

Filosofin totuus on Käsite - Sana. Sana/Käsite on jotain samassa mielessä lukkoonlyötyä ja pysyvää kuin kreikan Logos, mutta joka kuitenkin samalla sisällyttää itseensä muutoksen dynamiikan - empiiris-semanttisen tapahtumisen, jonka sofistikoitunein ilmenemismuoto antiikin ajalla oli Plotinoksen uusplatonistinen oppi Yhdestä ja sen emanaatiosta.

Voidaan sanoa, että Yksi, Logos, ja emanaatio ovat filosofian ja filosofin peruskäsitteet todellisuuden kielellisessä hahmottamisessa. Yksi on kaikkeus, Logos on kaikkeuden järki ihmisessä ja emanaatio todellisuuden tapahtumisen perimmäinen prosessi.

Tällainen kolmijako on täysin metafyysinen. Se eroaa tieteen pyrkimyksestä havaintoeksaktiuteen ja esittävän kokemuksellisuuden tapahtumisesta taiteessa. Se ei ole myöskään uskonnollinen, vaikka lähentyykin mystiikkaa.

Kyseessä on filosofille ominainen tapa käyttää tiettyjä sanoja - ikäänkuin käsitteiden omassa maailmassa, joka on itsenäinen kenttä, mutta joka samalla kattaa kaiken: niin havaittavan kuin koettavan ja esittävän/esitettävänkin todellisuuden.

Ainoa, mitä filosofia ei voi antaa, on eksistentiaalinen pelastus ja lunastus. Siihen kykenee vain uskonto ja oleellisin varauksin taide (elämyksellisessä todellisuussuhteessaan, joka luo merkityksiä), ja jos filosofi haluaa - kuten joskus käy - etsiä pelastusta käsitteellisestä maailmasta, hän enemmän tai vähemmän hylkää filosofian ja siirtyy avoimesti juuri mystiikan alueelle.

On sitten asia erikseen, milloin tämän siirtymän mystiikkaan oletetaan tapahtuvan jokun filosofin ajattelussa. Onko esimerkiksi Heideggerin perimmältään agnostinen Olemisen filosofia tulkittavissa mystiikaksi ainakin joissain hänen myöhäiskauden teksteissään (esim. 'Gelasseinheit-puhe')? Mielestäni ei välttämättä ole, mutta jätän tämän kysymyksen tässä auki.

Myöskään tieteellinen asenne ei todellisuussuhteessaan ja maailmakuvassaan pyri antamaan mitään pelastuksenkaltaista ilmoitusta tai sanomaa ikäänkuin uskontoa korvaamaan, joskin myös tiedemies (ja -nainen) saattaa taiteilijan tavoin kokea työtään kohtaan senkaltaista ja -tyyppistä kutsumusta, jota voisi hyvin väljässä mielessä kutsua henkiseksi - spirituaaliseksi.

Kyse ei tietenkään ole tällöin mistään tunnustuksellisesta, uskonnollisesta asenteesta vaan kokemuksellisesta avoimmuudesta kaikille psyykkis-henkisen alueen elementeille, aspekteille, ja perspektiiveille.

III
Palatakseni alkuun ja sen tunnetilaan, rohkenen väittää, että pysyvän rauhan, eräänlaisen tyhjän täyteyden, jolle pyhä huolettomuus on sukua, kokeminen ja saavuttaminen, mahdollistuu kaikkien edellä kuvattujen diskurssien kautta, mutta silti se itsessään on jotain niistä täysin irrallista - niihin koskaan palautumatonta ja niden vokabulaarilla definitiivisesti selitettävissä tai edes ymmärrettävissä olevaa.

Tätä erityistä 'tilaa' voidaan kutsua mystiseksi, mutta vain sillä edellytyksellä, että meillä ei ole suoraa havaintokäsitteistöä tai performatiivista 'dramaturgiaa' kyseisen 'ek-staasin' (kirjaimellisesti: pysyvän tilan ulkopuolella) ilmaisemiseksi/-lle.

Olen itse hieman kieli poskessa kehitellyt käsitteellisen määritelmän tämänkaltaisille kokemuksille/elämykselle: kineettis-skemaattinen impressio. Sitä makustelkoon ja pohtikoon tykönänsä ken haluaa.

Sanahirviön ilmaisema tunne ei kuitenkaan itsessään ole mikään outo tai vaikea asia. Jokainen, joka on joskus kauniina kesäiltana kesämökillä ollessaan käynyt saunassa, tullut uimasta ja juonut nopeasti pari pulloa olutta janoonsa katsellen auringonlaskun varjoja sekä hiipuvia säteitä, tietää, minkälaisesta olotilasta minä puhun.

'Mystiikka' on yksinkertaista. Eihän se muuten mystiikkaa olisikaan.

PS.
Platoniin ja ylipäätään alkuperäisimmän filosofisen ajattelukäytännön vokabulaariin viitaten rohkenisin jopa sanomaan, että syvällisintä ajattelevan kokemisen tasoa tuossa saunan rappusilla kesäiltana istuskellessa voisi kutsua nimenomaan kontemplatiiviseksi tilaksi - kirjaimellisesti: 'näkemiseksi' (theoria, visio).
*
contemplation
c.1225, from O.Fr. contemplation, from L. contemplationem "act of looking at," from contemplari "to gaze attentively, observe," orig. "to mark out a space for observation" (as an augur does). From com- intensive prefix + templum "area for the taking of auguries" (see temple). Originally in Eng., "religious musing." Contemplate is from 1592; contemplative is from 1340.

Tutkimuksen, hyödyn ja ajattelun ristiriita

Kirjoitettu kommentiksi Hotasen päreeseen Kulje kanssani.
*
ripsa kirjoitti:
‘Mutta siitä en siirry enkä luovu, että kommunikaatio jumalan kanssa kuulostaa mahdottomalta, kaiken kaikkiaan. En tarkoita edes järkeä tässä.’

RR
En minäkään ymmärrä, mitä kommunikaatio Jumalan kanssa merkitsee, mutta ymmärrän luullakseni jotakuinkin tyydyttävästi, mitä Jumalan käyttö symbolisena, substanssiin verrattavana käsitteenä merkitsee.

Filosofointi ei ole tiedettä eikä varsinkaan luonnontiedettä. Tiede tutkii maailmaa, se ei ajattele sitä. Filosofia ei tutki maailmaa vaan nimenomaan ajattelee sitä, ja tämän vuoksi filosofia tarvitsee käsitteitä ja symboleita. Kääntäen: juuri tämän vuoksi luonnontieteellinen ‘filosofia’ on mahdottomuus: itsensä kumoavaa ja semanttisesti triviaalia.

Jos tiede ryhtyisi ajattelemaan filosofian tavoin esimerkiksi Olemista, se epäonnistuisi surkeasti varsinaisessa tehtävässään, ja jos filosofia ryhtyisi tutkimaan maailmaa omien käsiteapparaattiensa avulla, se ei saisi selville kuin tutkimisen mahdollisuuden ontologis-argumentatiivisia edellytyksiä/ehtoja - ei itse tutkittavia havaintosisältöjä.

Mutta yhdessä asiassa filosofia ylittää tieteen aina: se pystyy esittämään tieteelle kysymyksen sen oman mielekkyyden luonteesta. Jos tiede asettaisi tämän kysymyksen itselleen, se menisi tyystin ymmälleen tai antaisi triviaaleja vastauksia: 'no kun on tärkeää tutkia, jotta saataisiin selville, miten asiat todella ovat ja pystyttäisiin kehittämään ihmistä palvelevaa teknologiaa.'

Miksi? Eikö nyt hemmetti soikoon kukaan pysty kyseenalaistamaan tätä utilitaristista kalkyylia, joka sanoo, että tiede hyödyttää ihmiskuntaa, vaikka se samanaikaisesti mitä ilmeisimmin on ajamassa sen totaaliin tuhoon jo pelkästään teknologisen orjuutemme/riippuvuutemme takia.

Sillä mitä kehittyneemmäksi teknologiamme tulee, sitä haavoittuvampaa se samalla on. Miettikää vaikka Checuanin maanjäristyksen aiheuttamia tuhoja - sekä yleensä ekologisia että suoraan atomivoimaan liittyviä.
*
Ja yhä silti: tiedemiehelle hyöty=tieto/totuus=onni. Mutta kuten Nietzsche kirjoittaa:

‘Meillä ei kerta kaikkiaan ole mitään tiedon, ‘totuuden’ elintä: me ‘tiedämme’ (tai uskomme tai luulottelemme) juuri niin paljon kuin ihmis-lauman, lajin edun kannalta saattaa olla hyödyllistä: ja sekin, mitä tässä sanotaan ‘hyödyllisyydeksi’, on lopulta vain uskoa, luulottelua ja kenties juuri se kohtalokas tyhmyys, jonka vuoksi me kerran tuhoudumme.
(Iloinen tiede § 354)
*
Joku voisi nyt kysyä, että eivätkö juuri tällaiset hyötyyn liittyvät pohdinnat ole filosofialle - jos se ymmärretään kuten edellä on tehty - mahdoton tehtävä, koska filosofia ei tutki todellisuutta millään havaintomittareilla, eli ei pysty esittämään luotettavia havaintoarvioita teknologiasta.

Tähän kysymykseen voi vastata suoralta kädeltä, että kuka sen kritiikin sitten esittää, ellei sitä tee filosofi. Eihän tiedemies ole kiinnostunut siitä, minkälainen maailma on hyvä vaan siitä, minkälainen maailma toimii tekokkaimmin - eikä se maailma totisesti ole välttämättä ihmisen maailma vaan mahdollisesti jonkinlainen Matrix, jossa bitit ovat lopullisesti korvanneet käsitteet ja symbolit - ja siten alistaneet itse ihmisen.

Tiedän kyllä, että kirjoitan tämän teknologiakritiikin huipputeknologisella välineellä, mutta yhtä hyvin voisin kirjoittaa sen liitutaululle: itse asia ei siitä miksikään muutu - ei ole muuttunut moneen tuhanteen vuoteen.

Jumalan luonnollinen järjestys Turussa ja Kuopijossa

Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Siunaamisesta, vihkimisestä, käsitteen konstituenteista ja luonnollisestakin".

*
Ymnmärsin yskän eli ongelmanasettelun, mutta ei asia siitä sen selvemmäksi tullut - minullekaan...

Sitäpaitsi käsitesaivartelu ja -sekaannus, jonka ytimestä löytyy oletus Jumalan ('yli'-) luonnollisesta järjestyksestä, ei välttämättä ratkaise mitään, jos joku on vakaumuksellisesti päättänyt vastustaa naispappeutta ja/tai homoliittojen vihkimistä.

(Asiahan ei tietenkään minulle kuulu (sanoi Pätkä), koska olen ortodoksisen kirkon jäsen, mutta kysyn vaan.)

Miten mikään rationaalinen päättely voisi 'loppupeleissä' vaikuttaa intuitiiviseen mutta myös käsitteellisesti perusteltuun teologis-eettiseen vakaumukseen?

Erotan tahallani intuition ja käsitteellisyyden toisistaan näin selvästi, koska uskostahan tässä on viime kädessä kyse, eikä usko ole ytimeltään propositionaalinen totuus - ainakaan minun järjenkäytössäni.
Tosin retoriikkaa - sitä voimme harjoittaa ja sitä meidän nytkin on suorastaan pakko harjoittaa...

Mutta.

Periksi antaminen jonkun sanamuodon perusteella merkitsee kuitenkin samaa kuin oman vakaumuksen - siis itsensä - tuomitseminen. On lähes ylivoimaista hyväksyä jotain dogmaattista linjausta, jos silloin joutuu kieltämään oman identiteettinsä.
Ellei sitten joudu Paavaliksi Damaskon tielle, mikä on enempi poikkeus kuin sääntö näin kohtuullisesti ilmaistuna...

Oman identiteettikäsityksen kyseenalaistaminen saattaa vähäisemmissä asioissa joskus olla paikallaan, mutta nyt ei taida auttaa edes Khalkedon 'kakkonenkaan', koska kysymys sukupuolesta/ista on joka tapauksessa enemmän empiirinen kuin käsitteellinen ongelma.

Ja juuri tästä ongelman empirisestä luonteesta seuraa, että kysymykseen homoseksuaalisuudesta Jumalan luonnolliseen järjestykseen kuuluvana tai ei, kuten kirjoitit, on pakko vastata jossain vaiheessa kyllä tai ei.

Kyseistä kiistaa ei valitettavasti voi ratkaista Khalkedonin sinänsä mestarillisella 'paradoksi-diplomatialla', jossa ei tarvinnut eikä edes voinut vedota havaittaviin tosiseikkoihin kuin epäsuorasti.

Empiirisesti ajatellen sukupuoli on sukupuoli, vaikka sen voisi kirurgisesti vaihtaakin muka toiseksi, ja ylipäätään meidän taipumuksemme ovat enemmän tai vähemmän luonnollisia, vaikka ne olisivatkin muka konstruoituja - mitä asiaa minun on hieman vaikea ymmärtää, koska en ole kovin halukas osallistumaan esimerkiksi kontrafaktuaaliseen todistekielipeliin.

Mutta.

Porttiteoriaa soveltaen joku voisi tietysti nyt väittää, että jos (jossin käyttö pitäisi kieltää;) homojen vihkiminen/siunaaminen hyväksytään, niin miksi sitten ei hyväksytä ja siunata myös 'pedofiilista avioliittoa/parisuhdetta', mikäli ihmisten psykofyysiset taipumukset ovat aina periaatteessa luonnollisia?

Viimeistään tässä vaiheessa ei luonnollisuuden käsitteellä empiirisessä mielessä ajateltuna ole enää mitään virkaa. On pakko siirtyä käsitteellisen, normatiivisen päättelyn alueelle. Sama kehämäinen saivartelu käsitteistä ja argumenteista alkaa näin ollen (aina) uudestaan - jos se nyt koskaan on loppunutkaan - ja jos jos ja jos....

'Loppukevennys'

Pitäiskö sittenkin kutsua koolle kirkolliskokous - ja oikein suuri sellainen? Mutta minne?
Miten olis Wittenberg? No Augsburg(er) sitten? Ei roskaruokaa vai. No hitto - mennään sitten Nürnbergiin vielä kerran...päitä putoaa sanon mä...

Mutta ainakaan ei mennä Turkuun! Siellä ei osata konditionaalia.

'Jos mää nyt kuolisin nii surisisitko sää? Kyllä, kyllä mää surisisin...srrrrsrrr...'

Ei tämottien kanssa voi käsitteistä keskustella eikä jossitella. Mennään siis Kuopijoon ja siirretään vastuu Jumalalle..;)