Showing posts with label tv-sarjat. Show all posts
Showing posts with label tv-sarjat. Show all posts
July 12, 2013
March 19, 2010
Nainen: 'Mä haluaisin puhua'. - Mies: 'Puhutaan vaan.'
*
Luvatusta poiketen, ennenkuin esittelen Carl Schmittin huikeaa tekstiä Teologisesta politiikasta, en kerta kaikkiaan malta olla siteeraamatta HS.fi.:n viimeisintä, Perttu Häkkisen kolumnia. Juuri näin minäkin asian ajattelen ja koen. Eläköön teennäisen muka-empaattinen, lattea ja tylsä psykokulttuuri! Kyllä nauratti. - Siis eikun:
VATVOTAAN
Perttu Häkkinen (HS.fi. 18.3)
Tuntemusten vatvomisesta tuli pornografiaakin kivempi juttu.
Mari Rantasila makaa sängyllä sikiöasennossa ja mittailee katseellaan huoneeseen astuvaa Ville Virtasta.
"Mä haluaisin puhua", Rantasila sanoo. "Puhutaan vaan", Virtanen vastaa. Sananvaihtoa seuraa 57 minuuttia tuskallista ihmissuhdevatvontaa. Kotikatsomon Jälkilämpö-sarja on piinaavaa väijyttävää.
Ei tosin siksi, että se olisi välttämättä roskaa, vatvominen vain on itsessään piinallista.
Suomalaiset tunne-elämän kuvaukset ovat jaettavissa jotakuinkin kahteen lajiin. Ensimmäisessä eivät suomalaisen miehen puista jumalnaamiota tunteiden viillot juuri korista. Vastoinkäymisen kohdatessaan hän hiihtää metsään ja tekee nuotion. Kuukkeli pyrähtää lähipuun oksalle, ja mies katsoo sitä hiljaisuuden vallitessa. Lopulta hän palaa kotiinsa metsän parantamana. Porstuassa mies kohtaa vaimonsa. Vaimo ei metsää selviytymiseen tarvitse: hänen tunteensa ovat jo aikaa sitten hautautuneet nälkäisen lapsikatraan kirkumiseen.
Jälkilämmön post-agraarinen vatvominen perustuu toiseen tulkintaan: siihen todellisuuteen, jonka minä tunnen. Kulttuuriin, jossa tuntemusten vatvomisesta on tullut pornografiaakin kivempi juttu. Lehtien kansissa ja televisioiden plasmanäytöillä julkisuuden henkilöt oksentelevat ympäriinsä sielunelämänsä mustaa liejua ja onanoivat henkisillä kuohuillaan.
Ja rahvas seuraa perässä. Jokainen kivi käännetään, jokainen tunne pilkotaan, ja lopussa hymyillään voitokkaasti. Tai siis hymyiltäisiin, jos sille saatanan vatvomiselle ikinä tulisi loppua.
Tunteista puhuminen on kai välttämätöntä. Kyseenalaista silti on, tarvitseeko niistä koko ajan jauhaa tai johtaako polveileva keittiöpsykologisointi ylipäätään haluttuihin lopputuloksiin.
Minut ylenmääräinen vatvominen ainakin tekee väsyneeksi ja ilottomaksi. Usein haaveilenkin lepäileväni ateenalaisen pylväshallin viileydessä kuuntelemassa viisaudenrakastaja Zenonin ajatuksia tunteettomuuden hyveistä.
Väitetään, että viime maailmansodan jälkeen maassamme ei ollut muodissa puhe, vaan hiljainen selviytyminen. Saattaa pitää kutinsa. Mutta onko suurten ikäluokkien lapsuudessaan oppima vaikenemisen kulttuuri synnyttänyt vastareaktion, jonka mukaan tunteitaan pitää jatkuvasti eritellä, ellei halua vaikuttaa umpimieliseltä alkuihmiseltä?
"Kyllähän me vahvassa psyko-kulttuurissa elämme", Mielenterveysyhdistyksen SOS-keskuksen johtaja Outi Ruishalme vastaa uteluuni. "Ääri-individualismi tuntuu johtavan ylipsykologisointiin ja liioitteluun."
Voiko itsensä henkinen auki repiminen sitten aiheuttaa liiallisina annoksina ahdistusta? Ruishalme sanoo pitävänsä sitä mahdollisena.
Suljen puhelimen ja avaan tietokoneen. Suositulla keskustelupalstalla suomalaiset vatvovat innokkaasti sitä, miksi suomalaiset eivät vatvo riittävästi.
*
http://www.hs.fi/juttusarja/hakkinen/artikkeli/Vatvotaan/1135254789802/?cmp=tm_etu_kolumni
http://www.superstock.com/stock-photos-images/1569R-9016600
http://www.telegraph.co.uk/science/science-news/5612036/Want-to-get-something-done-talk-to-people-in-their-right-ear.html
May 19, 2008
Dostojevski ja Thomas Mann - romaaneista elokuviin ja tv-sarjoihin
Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen kommentiin päreessään "Kirjasensuurini".
*
Kemppinen kirjoitti kommentissaan:
'Karamazov on minulle yksi kolmesta tai viidestä kaikkein hurjimmasta kirjasta.
Kun luin sen viimeksi, useita vuosia sitten, vaimoni pyysi, että jättäisin toistaiseksi Dostojevskin rauhaan.
Lukiessani olin vuoroon isä, vuoroon Ivan, joskus Smerdjakov, mutta en koskaan Aljosha.'
RR
Tietysti etenkin Ivan teki minuun henkeäsalpaavan vaikutuksen, mutta näin jälkeen päin ihmetyttää yhä edelleen, miten rajusti Dmitrin ja Grusjenkan öinen 'troikka-ajo' kolahti kaiken ja kaikesta 'irtiottavassa' vapaudessaan sekä maailmoja syleilevässä intohimossaan.
Muistan sen tunteen kuin eilisen päivän. Sellaiset elämykset painuvat sieluun kuin syvimmät tatuoinnit ihoon.
Dostojevskin 'pahat ihmiset' ovat pahuudessaan kirjallisuuden historian 'uskottavimpia' hahmoja.
Ovatko asiat taas jotenkin niin merkillisen paradoksaalisesti, että vain hurskas, nöyrä ortodoksi (mitä Tolstoi ei ollut, kertoi luostarin igumeni, joka tapasi kumpaakin kirjailijaa) pystyy kirjoittamaan suoraan ja 'syvään' niin helvetillisistä (ukko Karamazov, Riivaajien Stavrogin ja Kirillov - miksei myös Kellariloukon mies) tai niin merkillisistä luonteista kuin Idiootti eli ruhtinas Myskin, tuo 'jurodivyi', houkka?
Nietzsche toivoi 1888 'Epäjumalten hämärässä' ja 'Antikristuksessa', että Dostojevski, joka oli ainut, jolta hänellä oli mitään opittavaa ihmisen psykologiasta, olisi elänyt Jeesuksen läheisyydessä - jotta olisi tietysti voinut kuvata meille oman lahjomattoman huomiokykynsä 'pensselillä' hieman eri perspektiivistä nähdyn ja koetun Jeesuksen kuin, minkä evankeliumit tarjosivat.
Nietzschehän ei arvostanut Uutta Testamenttia läheskään niin korkealle kuin VT:n. VT:ssä kun ihmiset tekivät jopa syntiä, eli käyttäytyivät ylipäätään kuten ihmiset käyttäytyvät joka puolella maailmaa.
Luulenpa että Dostojevski itse taisi joskus toivoa aivan samaa...tosin hän saattoi mielestään ja ainakin mielessään olla jo tavannutkin Jeesuksen kaltaisia. Aljosha tosin kaikessa sympaattisuudessaan on hiukan liian 'pliisu' ja klisheinen - ei siis vakuuttava. Isä Zosima sen sijaan ilmentää paikka paikoin sellaista karismaa, että hän kohoaa hetkeksi - mutta vain hetkeksi - päähenkilöjen rinnalle.
Smerdjakov taitaa olla koko henkilöpaletin kaikkein yllättävin, kaikkein vastenmielisin (vaikka ukko Karamazovia on todella vaikea 'voittaa' tässä lajissa) ja samalla - uskomatonta kyllä - jopa myös vilpitöntä sääliä herättävä hahmo.
Luettuani Karamazovit kaksi kertaa nuoruudessani en ole sen jälkeen 'uskaltanut' kajota kyseiseen kirjaan.
Luen paraikaa Thomas Mannin Tohtori Faustusta uusiksi. Eka kerta oli about 25 vuotta sitten.
Ei ole helppo kirja sekään. Ihmisen päänsisäisestä elämästä on vaikea tehdä toimivaa eli todella hyvätasoista saippuasarjaa (1982).
*
Mannin Buddenbrookeista olikin luonnolliseti paljon jo helpompaa tehdä 11-osainen tv-sarja, jossa katsojan mielenkiintoa ylläpitää lyypekkiläisen kauppiassuvun historia 1830-luvulta 1870-luvun lopulle.
Vuoden 1848 kapinavuosi (mm. Dresden, jossa Wagner lymysi samoissa barrikaadeissa sosialisti-anarkisti Nikolai Bakunin kanssa ja pelastui erittäin täpärästi melko varmalta kuolemanrangaistukselta päästessään livahtamaan ulos Dresdenistä) sekä 1870 Preussin- Ranskan sota, joka yhdisti Preussin ja sinetöi Bismarckin ehdottoman poliittisen vallan.
Toisaalta myös 1873 alkanut taloudellinen lama vei osaltaan Boddenbrookien suvun taloudellisen tilan ja tilanteen lähes romahduksen partaalle - myös ihmissuhteiden alueella.
Paljon romaanihenkilöitä, erilaisia luonteita ja dramaattisia kohtauksia. Schopenhauer ja Wagner taustalla eräänlaisina filosofis-esteettisinä johtomotiiveina - ikäänkun koko romaanin kulkua tematisoivana kontrapunktina.
Tällaiset elementit ovat sopivia aineksia tv-elokuvallisella kerronnalle.
*
Sen sijaan Tohtori Faustuksen 'kompositio' on monella tapaa hankala sekä kertoja Zeitblomin tarkoin harkitun, hieman itseironisen mutta myös monitasoisen kertojanroolin vuoksi - toisaalta myös Adrianin musiikkiteoreettis-filosofisiin (lähes numeromaagisiin) analyyseihin liittyvien pohdiskelujen takia (musiikin teorian neuvonantajana on toiminut itse Theodor Adorno).
Tv-sarja ei yllä lähellekään kirjan tasoa. Mutta eihän Karamazoveistakaan ole tehty kirjan veroista elokuvaa. Ei myöskään Anna Kareninasta (jonka Dostojevski mimitti taideteoksi vailla säröäkään) eikä niin monista muista kirjallisuuden klassikoista.
Huipputason romaanit ja elokuvallinen ilmaisu ovat ilmeisesti niin erilaisen ilmaisullisen fantasian 'myllystä' syntyviä/syntyneitä, etteivät parhaimpien romaanien eetos ja paatos luonne- ja tilannekuvauksineen ole ilmaistavissa elokuvakerronnallisesti 'nappiin' kuin ehkä vain hyvällä säkällä.
Hitchcock ja Bergman olivat loistavia käsikirjoittajia - miltei romaanikirjailijoita - mutta aina nimenomaan elokuvallisen liikkeen ehdoilla - siis ei ilman kuvattujen kohtausten leikkauksia, mikä onkin elokuvanteon teknisen toteutuksen ehkä kaikkein luovin prosessi.
*
Jos sinulla Kemppinen on mitä tahansa sanottavaa Tohtori Faustuksesta ja/tai ylipäätään Faustista, niin olispa mukava kuulla.
*
Kemppinen kirjoitti kommentissaan:
'Karamazov on minulle yksi kolmesta tai viidestä kaikkein hurjimmasta kirjasta.
Kun luin sen viimeksi, useita vuosia sitten, vaimoni pyysi, että jättäisin toistaiseksi Dostojevskin rauhaan.
Lukiessani olin vuoroon isä, vuoroon Ivan, joskus Smerdjakov, mutta en koskaan Aljosha.'
RR
Tietysti etenkin Ivan teki minuun henkeäsalpaavan vaikutuksen, mutta näin jälkeen päin ihmetyttää yhä edelleen, miten rajusti Dmitrin ja Grusjenkan öinen 'troikka-ajo' kolahti kaiken ja kaikesta 'irtiottavassa' vapaudessaan sekä maailmoja syleilevässä intohimossaan.
Muistan sen tunteen kuin eilisen päivän. Sellaiset elämykset painuvat sieluun kuin syvimmät tatuoinnit ihoon.
Dostojevskin 'pahat ihmiset' ovat pahuudessaan kirjallisuuden historian 'uskottavimpia' hahmoja.
Ovatko asiat taas jotenkin niin merkillisen paradoksaalisesti, että vain hurskas, nöyrä ortodoksi (mitä Tolstoi ei ollut, kertoi luostarin igumeni, joka tapasi kumpaakin kirjailijaa) pystyy kirjoittamaan suoraan ja 'syvään' niin helvetillisistä (ukko Karamazov, Riivaajien Stavrogin ja Kirillov - miksei myös Kellariloukon mies) tai niin merkillisistä luonteista kuin Idiootti eli ruhtinas Myskin, tuo 'jurodivyi', houkka?
Nietzsche toivoi 1888 'Epäjumalten hämärässä' ja 'Antikristuksessa', että Dostojevski, joka oli ainut, jolta hänellä oli mitään opittavaa ihmisen psykologiasta, olisi elänyt Jeesuksen läheisyydessä - jotta olisi tietysti voinut kuvata meille oman lahjomattoman huomiokykynsä 'pensselillä' hieman eri perspektiivistä nähdyn ja koetun Jeesuksen kuin, minkä evankeliumit tarjosivat.
Nietzschehän ei arvostanut Uutta Testamenttia läheskään niin korkealle kuin VT:n. VT:ssä kun ihmiset tekivät jopa syntiä, eli käyttäytyivät ylipäätään kuten ihmiset käyttäytyvät joka puolella maailmaa.
Luulenpa että Dostojevski itse taisi joskus toivoa aivan samaa...tosin hän saattoi mielestään ja ainakin mielessään olla jo tavannutkin Jeesuksen kaltaisia. Aljosha tosin kaikessa sympaattisuudessaan on hiukan liian 'pliisu' ja klisheinen - ei siis vakuuttava. Isä Zosima sen sijaan ilmentää paikka paikoin sellaista karismaa, että hän kohoaa hetkeksi - mutta vain hetkeksi - päähenkilöjen rinnalle.
Smerdjakov taitaa olla koko henkilöpaletin kaikkein yllättävin, kaikkein vastenmielisin (vaikka ukko Karamazovia on todella vaikea 'voittaa' tässä lajissa) ja samalla - uskomatonta kyllä - jopa myös vilpitöntä sääliä herättävä hahmo.
Luettuani Karamazovit kaksi kertaa nuoruudessani en ole sen jälkeen 'uskaltanut' kajota kyseiseen kirjaan.
Luen paraikaa Thomas Mannin Tohtori Faustusta uusiksi. Eka kerta oli about 25 vuotta sitten.
Ei ole helppo kirja sekään. Ihmisen päänsisäisestä elämästä on vaikea tehdä toimivaa eli todella hyvätasoista saippuasarjaa (1982).
*
Mannin Buddenbrookeista olikin luonnolliseti paljon jo helpompaa tehdä 11-osainen tv-sarja, jossa katsojan mielenkiintoa ylläpitää lyypekkiläisen kauppiassuvun historia 1830-luvulta 1870-luvun lopulle.
Vuoden 1848 kapinavuosi (mm. Dresden, jossa Wagner lymysi samoissa barrikaadeissa sosialisti-anarkisti Nikolai Bakunin kanssa ja pelastui erittäin täpärästi melko varmalta kuolemanrangaistukselta päästessään livahtamaan ulos Dresdenistä) sekä 1870 Preussin- Ranskan sota, joka yhdisti Preussin ja sinetöi Bismarckin ehdottoman poliittisen vallan.
Toisaalta myös 1873 alkanut taloudellinen lama vei osaltaan Boddenbrookien suvun taloudellisen tilan ja tilanteen lähes romahduksen partaalle - myös ihmissuhteiden alueella.
Paljon romaanihenkilöitä, erilaisia luonteita ja dramaattisia kohtauksia. Schopenhauer ja Wagner taustalla eräänlaisina filosofis-esteettisinä johtomotiiveina - ikäänkun koko romaanin kulkua tematisoivana kontrapunktina.
Tällaiset elementit ovat sopivia aineksia tv-elokuvallisella kerronnalle.
*
Sen sijaan Tohtori Faustuksen 'kompositio' on monella tapaa hankala sekä kertoja Zeitblomin tarkoin harkitun, hieman itseironisen mutta myös monitasoisen kertojanroolin vuoksi - toisaalta myös Adrianin musiikkiteoreettis-filosofisiin (lähes numeromaagisiin) analyyseihin liittyvien pohdiskelujen takia (musiikin teorian neuvonantajana on toiminut itse Theodor Adorno).
Tv-sarja ei yllä lähellekään kirjan tasoa. Mutta eihän Karamazoveistakaan ole tehty kirjan veroista elokuvaa. Ei myöskään Anna Kareninasta (jonka Dostojevski mimitti taideteoksi vailla säröäkään) eikä niin monista muista kirjallisuuden klassikoista.
Huipputason romaanit ja elokuvallinen ilmaisu ovat ilmeisesti niin erilaisen ilmaisullisen fantasian 'myllystä' syntyviä/syntyneitä, etteivät parhaimpien romaanien eetos ja paatos luonne- ja tilannekuvauksineen ole ilmaistavissa elokuvakerronnallisesti 'nappiin' kuin ehkä vain hyvällä säkällä.
Hitchcock ja Bergman olivat loistavia käsikirjoittajia - miltei romaanikirjailijoita - mutta aina nimenomaan elokuvallisen liikkeen ehdoilla - siis ei ilman kuvattujen kohtausten leikkauksia, mikä onkin elokuvanteon teknisen toteutuksen ehkä kaikkein luovin prosessi.
*
Jos sinulla Kemppinen on mitä tahansa sanottavaa Tohtori Faustuksesta ja/tai ylipäätään Faustista, niin olispa mukava kuulla.
February 4, 2008
Karjalan Kunnailla
Paras Suomessa koskaan tehty TV-sarja. Esimerkiksi Kotikatu ei ole mitään tähän verrattuna...(Kuvasta puuttuu muutamia päähenkilöitä).
Subscribe to:
Posts (Atom)