Otsikko: The Ontological Gap/Difference/Split, 'Short Circuits', Metanoia - Slavoj Zizek and 'confessing/understanding' The Impossible Real/RR.
*
Merv Bendel tekee tässä tiiviin ja valaisevan yleiskatsauksen Slavoj Zizekin magnum opuksen The Parallax View (2006) teemoihin ja siten Zizekin ajattelun perusteisiin ylipäätään.
(Otsikko, kursivoinnit ja kappalejaot minun)
*
'My dream is to combine an extremely dark, pessimistic belief that life is basically horrible and contingent, with a revolutionary social attitude.'
Slavoj Zizek
The Parallax View is Zizek's 25th book published since 1989 (excluding co-authored or edited works). This represents something in the vicinity of 2.5 million words and suggests that Zizek is producing, on average, 147,000 publishable words p.a., or 400 publishable words per day. As he also maintains a busy international lecturing and speaking routine this indicates that he is actually producing far more publishable words on those days when he is able to work. This is an amazing level of productivity, especially for someone apparently without substantial research support and editorial assistance. It is not surprising that a Journal of Zizek Studies is to be launched in 2007.
The Parallax View seeks to both expound and expand Zizek's Lacanian-Hegelian mode of analysis. Zizek has described it as his magnum opus, following on from The Ticklish Subject (1999). A complex theoretical work, it has been described as a "challenging book [that] takes us on a roller-coaster ride whose every loop is a Möbius strip" (Publishers Weekly).
Perhaps this takes us to the heart of what Zizek is doing, because the point of a Möbius strip is that one travels around the loop, desperately retaining contact with the surface, only to find oneself on the opposite side to where one started. Reading Zizek can be very much like that. In this respect, the reader should note the portrait of Zizek on the dust cover of the book.
It is a photo of an installation called "Slavoj Zizek Does Not Exist", which depicts Zizek sitting in a chair reflected in a mirror, while the actual chair stands empty before it. Are we meant to infer that Zizek himself is some form of reflection of a phenomenon that has no reality in itself - perhaps the intelligentsia's insatiable desire for prolix master-thinkers? Or is this image simply a visual pun on the Lacanian notion of the Mirror Stage?
In this book, Zizek offers his usual smorgasbord of ideas, insights, fragments of analysis, and discussions of various topics including (in no particular order) dialectical materialism, Heidegger, brain science, the war on terror, theories of subjectivity, Henry James, Herman Melville, Kafka, Abu Ghraib, pedophilia in the Catholic Church, de Sade, Stalinism, the rule of law, Alain Badiou, anti-anti-Semitism, etc, as well as a number of films, as we shall see.
Zizek explains that The parallax view is part of a new series of books that explore the effects of a cognitive 'short circuit' - a moment of metanoia - that occurs when the reader "confronts a classic text, author, or notion with its own hidden presuppositions, and thus reveals its disavowed truth. … After reading a book in this series, the reader should not simply have learned something new: the point is, rather, to make him or her aware of another - disturbing - side of something he or she knew all the time".
Amidst all this, his main concern is to resurrect the philosophical foundations of dialectical materialism, using as a metaphor the optical phenomenon of the parallax shift that occurs when the viewer of an object shifts position and thereby perceives aspects of the object that were previously obscured.
It must be said at the outset that this metaphor seems flawed, because Zizek appears to conceive of the two positions occupied by the viewer as exclusive - generating a "parallax gap" that must be mediated dialectically. In fact, as everyday experience reveals, a viewer can move through an infinity of positions as she moves around an object, traveling from her initial to her final position. There is no gap, there is a continuum.
This suggests not the dialectical thought of Hegel that Zizek champions, with its thesis-antithesis-synthesis model, but the Vitalism of Henri Bergson, who Zizek merely touches on. On the other hand, Zizek rejects the traditional triadic model of Hegel's system and insists that there is not real synthesis.
To advance his argument, Zizek invokes various examples from science, philosophy, and theory, e.g., citing confusions about the nature of the unconscious in Freudian psychoanalysis, and the unresolved wave-particle duality in quantum physics. Intellectually, this latter move seems problematic and even reminiscent of such New Age popular science books as The tao of physics by Frithjof Capra and The dancing Wu Li Masters by Gary Zukav, which purported to find a correspondence between theories of quantum mechanics and schools of Eastern mysticism.
Perhaps this is not surprising because various attempts have been made to link dialectical materialism with mysticism and this tendency arises from the doctrine's ultimate origins in the Neoplatonic aspects of Hegel's dialectical idealism. At another level, Zizek's foray into the paradoxes of quantum physics is also reminiscent of Lenin's similar expedition and his ill-fated attack on the Phenomenalism of Ernest Mach in his Materialism and Empirio-Criticism, which was published in 1909 but remained a foundational text for the philosophy of science in the Soviet bloc for decades - much to the embarrassment of Soviet scientists.
In The parallax view, Zizek posits three main modes of parallax that he calls upon to illuminate his analysis.
The 'Stellar Parallax' is generated by the ontological difference between Being and being, which is the ultimate parallax that conditions our very access to reality.
The 'Solar Parallax' is exemplified by the irreducible gap between humanity's phenomenalistic experience of reality and its scientific explanation.
For Zizek, this is exemplified by the brain sciences, which he reads as asserting that there is 'nobody home' in the human skull, which is occupied merely by meat. He characterizes this situation as being either "the unbearable lightness of being no one", or "the unbearable heaviness of being divine shit".
The 'Lunar Parallax' is concerned with the politics of power and resistance that emerge where the intensity of social antagonisms provide no common ground.
Separating these three major sections are two 'Interludes', where Zizek discusses Henry James, anti-anti-Semitism, and related issues.
Underlying these various discussions is the main idea that Zizek derived from Lacan. This is the notion that the human subject is split and bears a gap within itself. This vision of an irredeemably wounded self, characterized internally by an unbridgeable fissure translates into an analysis of the self's external alienation from other selves and the world, which confront it as similarly alienated and fragmented, forever mutually separated.
By deploying the notion of the parallax Zizek is suggesting that this separation can be transcended through the 'short circuits' of the parallax gap - the moments of metanoia - that occur with the parallax shifts in perspective in the various fields that he discusses in his book.
Zizek makes limited use of examples from cinema in The parallax view, certainly in comparison to some of his other works. This appears to reflect the nature of this particular inquiry, with its concerns with quantum mechanics etc., rather than any major shift in concern in Zizek's thinking. Where he does make reference to film Zizek exhibits his usual acute insight and ability to draw illuminating connections. For example, he argues (74) that "Mrs Robinson is the only true ethical figure" in Mike Nichols' The graduate (US 1967), relegating Benjamin Braddock to the status of a shallow, insecure and moralizing opportunist who is insensate with respect to his lover's emotions.
In his discussion of Terry Gilliam's Brazil (UK 1985) Zizek claims that its depiction of the "mystery of institution" is best illuminated by liberal theology, with its emphasis on the primacy of sincere inner conviction over the merely external character of institutions (117). On Ridley Scott's Alien (UK 1979) he builds on Stephen Mulhall's comments about the alien being "life as such", characterized solely by the drives to survive and reproduce.
For Zizek this is a metaphor for capitalism: "how capitalism parasitizes on and exploits the pure drive of Life. Pure Life is a category of capitalism" (118).
Not surprisingly, The matrix trilogy figures prominently in the book, allowing Zizek enthusiastically to invoke such pivotal notions as "the desert of the Real", and the "big Other". Zizek has no doubt about the central idea of the films: "What, then, is the Matrix? Simply what Lacan called the "big Other", the virtual symbolic order, the network that structures reality for us.
[Like the Matrix,] the big Other pulls the strings; the subject doesn't speak, he "is spoken" by the symbolic structure" (313). Similarly, Zizek is also convinced that the "ultimate strength of the film" lies not in this idea but rather in its "central image of the millions of human beings leading a claustrophobic life in water-filled cradles. … This utter passivity is the foreclosed fantasy that sustains our conscious experience as active, self-positing subjects" (313). For Zizek this is "the ultimate perverse fantasy, the notion that we are ultimately instruments of the Other's (Matrix's) jouissance, sucked out of our life-substance like batteries" (313).
Zizek makes use of this analysis in his discussion of Minority report (US 2002). He points out that the eponymous report is a dissenting view provided by one of the 'precogs' who are able to predict future crimes: "And, insofar as the three 'precogs' are a direct medium of the 'big Other', their discord is not simply subjective, an erroneous cognition of the future, but a direct expression of the inconsistency of, inherent cracks in, the 'big Other' itself" (207).
These few examples illustrate the way in which Zizek is able to draw upon an apparently inexhaustible knowledge of cinema and popular culture to illuminate complex theoretical arguments. It is an ability that sets him aside from virtually all other critics working from within the Marxist-Lacanian-Hegelian tradition, with the possible exception of Fredric Jameson.
However, this very uniqueness raises the question as the actual nature of Zizek's project. The central notion of the parallax used in the book under review seems to suggest that the optimal intellectual stance is one of constant critique, conceived of in terms of the metanoic 'short circuiting' of the gap that characterizes our apprehension of the world. This implies that there is no possibility of any final philosophical systematization of Zizek's thought (or anybody else's thought for that matter).
What lingers as a question however is the extent to which this 'short circuiting' actually changes anything.
The parallax shift that Zizek advocates ensures that we don't make the error of assuming the empirical reality of the world as it appears to us in our first 'commonsensical' encounter with it.
We do indeed see the other dimensions that parallax shifts open up to us, and we are able, perhaps, to provide to ourselves and others a cognitively much richer account of the person, object, or text, with which we are concerned. Zizek's project, therefore, is essentially theoretical, and it remains ungrounded.
However invaluable Zizek's theoretical and critical insights are, the moment of praxis remains provisional and unconnected with the objective dynamics of the social transformation that both Marx and Hegel detected in history, and of the psychic transformation that Lacan recognized as the mission of psychoanalysis.
Merv Bendle
James Cook University, Australia.
http://www.latrobe.edu.au/screeningthepast/20/parallax-view.html
Showing posts with label The Parallax view. Show all posts
Showing posts with label The Parallax view. Show all posts
June 7, 2008
May 22, 2008
Tieteen metaperspektiivi ja ajattelun 'parallaksiset' näkökulmat
Kirjoitettu kommentiksi takkiraudan kommenttiin päreessäni Rasismiefekti ja osittain myös mikasipuran kommenttiin päreessään Ohi (20.5).
*
Käsite-erottelu:
Maailmakuva ja maailmakatsomus ovat hiukan eri asioita, mutta kun puhun luonnontieteellisestä ja/tai humanistisesta maailmakatsomuksesta, samaistan maailmankatsomuksen tietyin varauksin maailmankuvaan.
Tiedän, että ollaksemme tarkkoja termien semantiikan ja etymologian suhteen, sorrun joittenkin mielestä jopa kategoriseen virheeseen, mutta juuri siksi haluan huomauttaa ('varoittaa') asiasta.
Toinen syy on se, että kun esimerkiksi takkirauta kirjoittaa luonnontieteellisestä maailmankuvasta, oletan hänen tarkoittavan itse asiassa juuri maailmakatsomusta - mitä siihen sitten arvo-eettisesti sisältyykään.
Ajattelen myös yksioikoisesti, että humanistin maailmakuva sopii yhteen humanistisen maailmankatsomuksen ja teologinen maailmankuva telogisen maailmankatsomuksen kanssa, vaikka samalla on täysin selvää, että mikään ihmistieteellinen maailmakuva ei voi maailmankatsomuksen tasolla olla ottamatta huomioon luonnontieteellistä maailmankuvaa - samoin kuin todella syvällinen ja laaja-alainen luonnontieteellinen maailmankatsomus ei voi olla huomioimatta teologis-humanistista maailmankuvaa.
Kyse on kuitenkin lähinnä ihanteellisesta tilanteesta, joka edellyttää ensisijaisesti oletusta metaperspektiivin tai metaparadigman olemassaolosta.
*
Kysyn sitä, kumpi on toivottavampi, oikeampi ja ehkä jopa totuudenmukaisempi asiaintila: sekö että ihmisellä on yksi paradigmaattinen perspektiivi todellisuuteen vai se, että hänellä on useita perspektiivejä, joita yhdistää eräänlainen metaperspektiivi, jonka puitteissa pyritään löytämään sekä kytköksiä ja yhteyksiä toisten paradigmojen välillä että analysoimaan perimmäisimpiä eroja näiden paradigmojen välillä.
Kyse ei ole varsinaisesti poikkitieteellisyydestä, mutta onnistuakseen ja toimiakseen poikkitieteellinen tutkimus tarvitsee metaperspektiiviä/-paradigmaa, joka ei siis itsessään ole tiedettä vaan tavallaan tieteen 'itsereflektiota'.
Kyseessä on tiedeyhteisön sisäinen katse, joka tarkastelee tiedettä/tieteitä yleensä niiden 'ulkopuolelta' käsin. Tämä katse ei kuitenkaan voi olla empiirinen, koska silloin katsojana olisi Jumala (ks. I).
Mitä se sitten on? En tiedä. Minulla ei ole sille toistaiseksi muuta nimeä kuin 'transsendentaalinen katse', joskaan en haluaisi sitoa tuota katsetta Kantin ajattelun ehkä liian tiukkaan 'käsite- ja relaatio-ekonomiaan' (vrt. Zizek).
Mutta en voi myöskään kieltää, etteikö metaperspektiivi olisi sukua kantilaiselle projektille, joka kysyy: miten/millä edellytyksillä/ehdoilla ajattelemisen on mahdollista?
Houkutteleva joskin uhkarohkea rationaalinen siirto olisi yrittää jäljittää sitä Hegelin logiikasta ja Lacanin radikaalisti uudistamasta psykoanalyyttisesta teoriasta.
*
By the way - todistettuaan vakuuttavasti, että ns. postmodernin, tieteelliseksi nimitetyn keskustelun piirissä voitiin julkaista myös aidosti täyttä humpuukia, josta kirjoittajat eivät itsekään ymmärtäneet mitään (esim. käyttämistään fysiikan termeistä), Alan Sokal joutui kuitenkin jälkeenpäin myöntämään, että hän puolestaan ei tiennyt - ymmärtämisestä nyt puhumattakaan - mm. rankimmin kritisoimastaan Lacanista mitään.
Onko tästä vedettävä se johtopäätös, että suurin osa koko 1900-luvun lopun ranskalaisesta filosofiasta (ja ylipäätään ns. postmodernista filosofiasta) on ollut aidosti humpuukia - vaikka siis Sokalilla itsellään ei ollut kompetenssia arvioida sitä?
Toisin sanoen Sokal päättelee, että koska humpuukissa ei ole mitään järkeä, sitä ei näin ollen voi myöskään ymmärtää.
Mutta koska tämä on kehäpäätelmä, siitä ei seuraa loogisesti, että humpuuki voitaisiin vielä näillä perusteilla osoittaa humpuukiksi...(hahhah!)
*
Metaperspektiivi/-paradigma ei siis ole sidottu eikä sitä voi johtaa suoraan yksittäisten paradigmojen sisällöistä. Ja jos jonkun tieteen tai tieteen perustavamman linjan edustajat (luonnontieteellinen, ihmistieteellinen tai teologinen) haluavat', että metaperspektiivi ymmärretään vain heidän oman suuntauksensa edustamaksi maailmakuvaksi, niin silloin tiedeyhteisön sisällä ollaan ajautumassa fundamentalistiseen maailmakatsomukseen.
Mutta metaperspektiivillä/-paradigmalla ole mitään tekemistä tällaisen, totalitaristis-fasistisen tulkinnan kanssa, jossa joku tieteenala pyrkii legitimoimaan oman monopolinsa todellisuuden eri tasojen selittämisessä.
*
Takkirauta kirjoittaa, että hänelle luonnotieteellinen maailmakuva on ainoa oikea.
Luultavasti tämä pätee myös luonnontieteelliseen maailmakatsomukseen, mitä hän sillä sitten tarkoittaneekin.
Etiikan alueella ilmeisesti konstruktivismia ja utilitarismia, uskonnon tasolla (takkirauta on ateisti mutta maltillisesti uskontomyönteinen) pragmaattista uskontokäsitystä, jonka mukaan uskontojen funktio on (tai sen pitäisi olla) lähinnä 'viihteellis-rauhoittava'.
Arvot eivät kuitenkaan pohjaudu uskontoon ja Jumalan käskyihin, koska ne ovat siis ihmisten välisiä, väliaikaisia sopimuksia, joiden tarkoitus on hyödyttää tieteellis-kulttuurista kehitystä ja turvata yhteiskuntarauha.
Uskontokin on perimmältään konstruktivistista etiikkaa, johon voidaan uskoa vain 'leikisti', mutta johon toki saa uskoa myös 'oikeasti', kunhan ei ryhdy uskonnon nimissä vastustamaan luonnontieteen saavutuksia, koska luonnontieteen faktat kumoavat uskonnon perimmäiset oletukset - sikäli kuin uskonnon väittämiä on ylipäätään relevanttia pitää esimerkiksi maantieteellisiin kuvauksiin verrattavina tosiasioina.
*
'Mitä taas maailmankuvaan tulee, ruukinmatruunalla se on luonnontieteellinen, ja luonnontieteellinen maailmankuva puolestaan pohjautuu faktoille ja objektiivisille tosiasioille, joiden oletetaan jo a priori olevan totta ja valideja, eikä niiden kyseenalaistamisesta ole mitään hyötyä. Siksi yritykset kyseenalaistaa luonnontieteitä ja luonnontieteellistä maailmankuvaa ovat yhtä tyhjän kanssa,...'
Matruuna tekee päätelmän luonnontieteellisen maailmankuvan apriorisuudesta faktojen ja objektiivisten tosiasioitten pohjalta, samalla kun hän Humen giljotiinin periaatteella painokkaasti kieltää arvolauseitten johtamisen tosiasioista.
Muistutan alussa esittämääni vedoten, että maailmakuva merkitsee tässä yhtä kuin maailmankatsomus ja että maailmankatsomus on aina enemmän kuin deskriptiivisten kuvausten/tosiasioitten summa.
Jos siis luonnontieteellinen maailmakatsomus sisältää apriorisen arvo-oletuksen luonnontieteen ontologisesta statuksesta, niin väkisinkin herää kysymys: Miksi matruunan giljotiini ei toimi, kun hän soveltaa sitä omaan maailmankatsomukseensa?
*
Mitä taas Ockhamin partaveitseen tulee, niin todellisuutta voidaan toki selittää erittäin hyvin juuri yhden eli takkiraudan tapauksessa luonnontieteellisen maailmankatsomuksen puitteissa, kunhan samalla ollaan valmiita katkaisemaan todellisuudelta jalat, jotta se mahtuisi yhden paradigman Prokrusteen vuoteeseen...
Tällaisesta asenteesta ei löydä edes tahatonta viittausta metaperspektiiviseen/-paradgmaattiseen tasoon. Tieteiden välinen yhteistyö perustuu vain ja ainoastaan hyödyn kaikkivaltiaaseen periaatteeseen.
Sokrateen omalla tavallaan kyseenalainen mutta länsimaisen etiikan, latinalaisen teologian ja aristoteelisen tieteen historiassa erittäin vaikutusvaltainen ajatusmalli: hyve=tieto=onni kääntyy takkiraudalla Valistuksesta alkunsa saaneeseen muotoon hyöty=totuus/tieto=onni - ps. II)
Kyseinen Valistuksen kaava taitaa toimia myös ainakin teknokraattisimpien innovaatioyliopiston fanittajien perimmäisenä imperatiivina.
*
Koska luonnontieteilijät ovat yleensä sitä mieltä, että humanistien (ihmistieteilijöiden) tutkimukset raapaisevat vain todellisuuden pintaa (teologien väitteet Jumalasta ovat heidän mukaansa jo täyttä huuhaata), kun taas humanistien mielestä luonnontieteilijöiden tutkima todellisuus ei yksipuolisimmillaan kerro juuri mitään ihmisen todellisuudesta (intentionaalisuudesta ja merkityksistä: yleisesti ottaen kulttuurista) - nämä kategorisesti kahteen erilaiseen, tekisi mieleni sanoa kahteen parallaksiseen/Parallax/- subjekti-objekti-asetelmaan tai -kulmaan - rakentuvaa tieteen peruslinjaa kohtaavat harvoin toisiaan tai pääsevät hedelmälliseen yhteistyöhön - ps. III).
Innovaatioyliopisto on yritys ratkaista paitsi julkisten yliopistojen kasvava rahoituksellinen umpikuja myös yliopistojen tehtävän eräänlainen sisäinen epäkoherenssi: fysiikka-analogiaa käyttääkseni: parallaksisuus tai keskipakoisuus, joka tässä tarkoittaa hyödyllisyysintressin vääjäämätöntä irtaantumista totuusintressistä tai kuten em. mallissa: totuuden ja hyödyllisyyden täydellistä samaistamista.
Tällöin joudutaan pohtimaan perusteellisesti uudestaan myös sitä, mikä on perustutkimuksen ja erityistutkimuksen suhde ja tärkeysjärjestys. Ei nimittäin ole ns. kirkossa kuulutettu, että vain erityistutkimuksen tuloksena syntyisi teorioita ja keksintöjä, jotka tai joiden sovellutukset mullistavat maailmaa.
Pikemminkin tutkimuksen historia luonnontieteissä osoittaa päinvastaista. Perustavimmat erityistutkimusta ruokkivat innovaatiot ovat olleet usein perustutkimuksen tuloksia tai jopa sivutuotteita, joihin ei ole nimenomaan pyritty, ja joiden mullistavuus on huomattu vasta jälkeenpäin.
I
Väitän poleemisesti, että luonnontieteilijät sekoittavat keskenään maailmankuvansa/-katsomuksensa apriorisuudesta puhuessaan 'Jumalan empiirisen' ja oman tieteellisen katseensa olematta argumentatiivisesti lainkaan tietoisia tästä samaistuksesta ('sopiva?' esimerkki on jälleen Richard Dawkins).
II
Huomataan, että 'metafyysinen' käsite hyve on muuttunut laskennalliseksi termiksi hyöty.
Hyvehän on samantyyppinen, olemusta määrittävä ominaisuus kuin Platonin idea(t). Se on jotain synnynnäistä (vrt. Platonin nativismi) joskin kasvatuksen, opetuksen ja harjoittelun vaikutuksesta kehitettävissä olevaa.
Tietty hyve ja hyveellisyys voidaan siis kyllä päätellä ihmisen teoista, mutta perimmältään eli olemukseltaan, se voidaan määritellä vain rationaalisesti. Sitä ei voi mitata kuin ehkä Aristoteleen 'keskivälin metafysiikan' (Nietzschen ironinen määritelmä) eli kohtuuden oppeja soveltamalla, mutta hyöty sen sijaan voidaan jo arvioida ja määritellä esimerkiksi todennäköisyysmatematiikan, funktiolaskennan ja derivoinnin keinoin.
Ja koska luonnontieteellinen, matemaattisen eksakti maailmamme, ottaa todesta vain kalkyloitavissa olevat määreet ja suureet, hyveen oli epätieteellisenä väistyttävä hyödyn tieltä. Nykyään ei puhuta hyveellisestä ihmisestä vaan tehokkaasta, lainkuuliaisesta ja normaalista mutta myös lahjakkaasta, taitavasta ja osaavasta ihmisestä.
III
Žižek, Slavoj
The Parallax View
Synopsis
In Zizek's long-awaited magnum opus, he theorises the "parallax gap" in the ontological, the scientific, and the political - and rehabilitates dialectical materialism. "The Parallax View" is Slavoj Zizek's most substantial theoretical work to appear in many years; Zizek himself describes it as his magnum opus. Parallax can be defined as the apparent displacement of an object, caused by a change in observational position.
Zizek is interested in the "parallax gap" separating two points between which no synthesis or mediation is possible, linked by an "impossible short circuit" of levels that can never meet. From this consideration of parallax, Zizek begins a rehabilitation of dialectical materialism. Modes of parallax can be seen in different domains of today's theory, from the wave-particle duality in quantum physics to the parallax of the unconscious in Freudian psychoanalysis between interpretations of the formation of the unconscious and theories of drives.
In "The Parallax View", Zizek with his usual astonishing erudition, focuses on three main modes of parallax: the ontological difference, the ultimate parallax that conditions our very access to reality; the scientific parallax, the irreducible gap between the phenomenal experience of reality and its scientific explanation, which reaches its apogee in today's brain sciences (according to which "nobody is home" in the skull, just stacks of brain meat - a condition Zizek calls "the unbearable lightness of being no one"); and the political parallax, the social antagonism that allows for no common ground.
Between his discussions of these three modes, Zizek offers interludes that deal with more specific topics - including an ethical act in a novel by Henry James and anti-anti-Semitism. "The Parallax View" not only expands Zizek's Lacanian-Hegelian approach to new domains (notably cognitive brain sciences) but also provides the systematic exposition of the conceptual framework that underlies his entire work. Philosophical and theological analysis, detailed readings of literature, cinema, and music coexist with lively anecdotes and obscene jokes.
*
The Parallax View - film
*
Käsite-erottelu:
Maailmakuva ja maailmakatsomus ovat hiukan eri asioita, mutta kun puhun luonnontieteellisestä ja/tai humanistisesta maailmakatsomuksesta, samaistan maailmankatsomuksen tietyin varauksin maailmankuvaan.
Tiedän, että ollaksemme tarkkoja termien semantiikan ja etymologian suhteen, sorrun joittenkin mielestä jopa kategoriseen virheeseen, mutta juuri siksi haluan huomauttaa ('varoittaa') asiasta.
Toinen syy on se, että kun esimerkiksi takkirauta kirjoittaa luonnontieteellisestä maailmankuvasta, oletan hänen tarkoittavan itse asiassa juuri maailmakatsomusta - mitä siihen sitten arvo-eettisesti sisältyykään.
Ajattelen myös yksioikoisesti, että humanistin maailmakuva sopii yhteen humanistisen maailmankatsomuksen ja teologinen maailmankuva telogisen maailmankatsomuksen kanssa, vaikka samalla on täysin selvää, että mikään ihmistieteellinen maailmakuva ei voi maailmankatsomuksen tasolla olla ottamatta huomioon luonnontieteellistä maailmankuvaa - samoin kuin todella syvällinen ja laaja-alainen luonnontieteellinen maailmankatsomus ei voi olla huomioimatta teologis-humanistista maailmankuvaa.
Kyse on kuitenkin lähinnä ihanteellisesta tilanteesta, joka edellyttää ensisijaisesti oletusta metaperspektiivin tai metaparadigman olemassaolosta.
*
Kysyn sitä, kumpi on toivottavampi, oikeampi ja ehkä jopa totuudenmukaisempi asiaintila: sekö että ihmisellä on yksi paradigmaattinen perspektiivi todellisuuteen vai se, että hänellä on useita perspektiivejä, joita yhdistää eräänlainen metaperspektiivi, jonka puitteissa pyritään löytämään sekä kytköksiä ja yhteyksiä toisten paradigmojen välillä että analysoimaan perimmäisimpiä eroja näiden paradigmojen välillä.
Kyse ei ole varsinaisesti poikkitieteellisyydestä, mutta onnistuakseen ja toimiakseen poikkitieteellinen tutkimus tarvitsee metaperspektiiviä/-paradigmaa, joka ei siis itsessään ole tiedettä vaan tavallaan tieteen 'itsereflektiota'.
Kyseessä on tiedeyhteisön sisäinen katse, joka tarkastelee tiedettä/tieteitä yleensä niiden 'ulkopuolelta' käsin. Tämä katse ei kuitenkaan voi olla empiirinen, koska silloin katsojana olisi Jumala (ks. I).
Mitä se sitten on? En tiedä. Minulla ei ole sille toistaiseksi muuta nimeä kuin 'transsendentaalinen katse', joskaan en haluaisi sitoa tuota katsetta Kantin ajattelun ehkä liian tiukkaan 'käsite- ja relaatio-ekonomiaan' (vrt. Zizek).
Mutta en voi myöskään kieltää, etteikö metaperspektiivi olisi sukua kantilaiselle projektille, joka kysyy: miten/millä edellytyksillä/ehdoilla ajattelemisen on mahdollista?
Houkutteleva joskin uhkarohkea rationaalinen siirto olisi yrittää jäljittää sitä Hegelin logiikasta ja Lacanin radikaalisti uudistamasta psykoanalyyttisesta teoriasta.
*
By the way - todistettuaan vakuuttavasti, että ns. postmodernin, tieteelliseksi nimitetyn keskustelun piirissä voitiin julkaista myös aidosti täyttä humpuukia, josta kirjoittajat eivät itsekään ymmärtäneet mitään (esim. käyttämistään fysiikan termeistä), Alan Sokal joutui kuitenkin jälkeenpäin myöntämään, että hän puolestaan ei tiennyt - ymmärtämisestä nyt puhumattakaan - mm. rankimmin kritisoimastaan Lacanista mitään.
Onko tästä vedettävä se johtopäätös, että suurin osa koko 1900-luvun lopun ranskalaisesta filosofiasta (ja ylipäätään ns. postmodernista filosofiasta) on ollut aidosti humpuukia - vaikka siis Sokalilla itsellään ei ollut kompetenssia arvioida sitä?
Toisin sanoen Sokal päättelee, että koska humpuukissa ei ole mitään järkeä, sitä ei näin ollen voi myöskään ymmärtää.
Mutta koska tämä on kehäpäätelmä, siitä ei seuraa loogisesti, että humpuuki voitaisiin vielä näillä perusteilla osoittaa humpuukiksi...(hahhah!)
*
Metaperspektiivi/-paradigma ei siis ole sidottu eikä sitä voi johtaa suoraan yksittäisten paradigmojen sisällöistä. Ja jos jonkun tieteen tai tieteen perustavamman linjan edustajat (luonnontieteellinen, ihmistieteellinen tai teologinen) haluavat', että metaperspektiivi ymmärretään vain heidän oman suuntauksensa edustamaksi maailmakuvaksi, niin silloin tiedeyhteisön sisällä ollaan ajautumassa fundamentalistiseen maailmakatsomukseen.
Mutta metaperspektiivillä/-paradigmalla ole mitään tekemistä tällaisen, totalitaristis-fasistisen tulkinnan kanssa, jossa joku tieteenala pyrkii legitimoimaan oman monopolinsa todellisuuden eri tasojen selittämisessä.
*
Takkirauta kirjoittaa, että hänelle luonnotieteellinen maailmakuva on ainoa oikea.
Luultavasti tämä pätee myös luonnontieteelliseen maailmakatsomukseen, mitä hän sillä sitten tarkoittaneekin.
Etiikan alueella ilmeisesti konstruktivismia ja utilitarismia, uskonnon tasolla (takkirauta on ateisti mutta maltillisesti uskontomyönteinen) pragmaattista uskontokäsitystä, jonka mukaan uskontojen funktio on (tai sen pitäisi olla) lähinnä 'viihteellis-rauhoittava'.
Arvot eivät kuitenkaan pohjaudu uskontoon ja Jumalan käskyihin, koska ne ovat siis ihmisten välisiä, väliaikaisia sopimuksia, joiden tarkoitus on hyödyttää tieteellis-kulttuurista kehitystä ja turvata yhteiskuntarauha.
Uskontokin on perimmältään konstruktivistista etiikkaa, johon voidaan uskoa vain 'leikisti', mutta johon toki saa uskoa myös 'oikeasti', kunhan ei ryhdy uskonnon nimissä vastustamaan luonnontieteen saavutuksia, koska luonnontieteen faktat kumoavat uskonnon perimmäiset oletukset - sikäli kuin uskonnon väittämiä on ylipäätään relevanttia pitää esimerkiksi maantieteellisiin kuvauksiin verrattavina tosiasioina.
*
'Mitä taas maailmankuvaan tulee, ruukinmatruunalla se on luonnontieteellinen, ja luonnontieteellinen maailmankuva puolestaan pohjautuu faktoille ja objektiivisille tosiasioille, joiden oletetaan jo a priori olevan totta ja valideja, eikä niiden kyseenalaistamisesta ole mitään hyötyä. Siksi yritykset kyseenalaistaa luonnontieteitä ja luonnontieteellistä maailmankuvaa ovat yhtä tyhjän kanssa,...'
Matruuna tekee päätelmän luonnontieteellisen maailmankuvan apriorisuudesta faktojen ja objektiivisten tosiasioitten pohjalta, samalla kun hän Humen giljotiinin periaatteella painokkaasti kieltää arvolauseitten johtamisen tosiasioista.
Muistutan alussa esittämääni vedoten, että maailmakuva merkitsee tässä yhtä kuin maailmankatsomus ja että maailmankatsomus on aina enemmän kuin deskriptiivisten kuvausten/tosiasioitten summa.
Jos siis luonnontieteellinen maailmakatsomus sisältää apriorisen arvo-oletuksen luonnontieteen ontologisesta statuksesta, niin väkisinkin herää kysymys: Miksi matruunan giljotiini ei toimi, kun hän soveltaa sitä omaan maailmankatsomukseensa?
*
Mitä taas Ockhamin partaveitseen tulee, niin todellisuutta voidaan toki selittää erittäin hyvin juuri yhden eli takkiraudan tapauksessa luonnontieteellisen maailmankatsomuksen puitteissa, kunhan samalla ollaan valmiita katkaisemaan todellisuudelta jalat, jotta se mahtuisi yhden paradigman Prokrusteen vuoteeseen...
Tällaisesta asenteesta ei löydä edes tahatonta viittausta metaperspektiiviseen/-paradgmaattiseen tasoon. Tieteiden välinen yhteistyö perustuu vain ja ainoastaan hyödyn kaikkivaltiaaseen periaatteeseen.
Sokrateen omalla tavallaan kyseenalainen mutta länsimaisen etiikan, latinalaisen teologian ja aristoteelisen tieteen historiassa erittäin vaikutusvaltainen ajatusmalli: hyve=tieto=onni kääntyy takkiraudalla Valistuksesta alkunsa saaneeseen muotoon hyöty=totuus/tieto=onni - ps. II)
Kyseinen Valistuksen kaava taitaa toimia myös ainakin teknokraattisimpien innovaatioyliopiston fanittajien perimmäisenä imperatiivina.
*
Koska luonnontieteilijät ovat yleensä sitä mieltä, että humanistien (ihmistieteilijöiden) tutkimukset raapaisevat vain todellisuuden pintaa (teologien väitteet Jumalasta ovat heidän mukaansa jo täyttä huuhaata), kun taas humanistien mielestä luonnontieteilijöiden tutkima todellisuus ei yksipuolisimmillaan kerro juuri mitään ihmisen todellisuudesta (intentionaalisuudesta ja merkityksistä: yleisesti ottaen kulttuurista) - nämä kategorisesti kahteen erilaiseen, tekisi mieleni sanoa kahteen parallaksiseen/Parallax/- subjekti-objekti-asetelmaan tai -kulmaan - rakentuvaa tieteen peruslinjaa kohtaavat harvoin toisiaan tai pääsevät hedelmälliseen yhteistyöhön - ps. III).
Innovaatioyliopisto on yritys ratkaista paitsi julkisten yliopistojen kasvava rahoituksellinen umpikuja myös yliopistojen tehtävän eräänlainen sisäinen epäkoherenssi: fysiikka-analogiaa käyttääkseni: parallaksisuus tai keskipakoisuus, joka tässä tarkoittaa hyödyllisyysintressin vääjäämätöntä irtaantumista totuusintressistä tai kuten em. mallissa: totuuden ja hyödyllisyyden täydellistä samaistamista.
Tällöin joudutaan pohtimaan perusteellisesti uudestaan myös sitä, mikä on perustutkimuksen ja erityistutkimuksen suhde ja tärkeysjärjestys. Ei nimittäin ole ns. kirkossa kuulutettu, että vain erityistutkimuksen tuloksena syntyisi teorioita ja keksintöjä, jotka tai joiden sovellutukset mullistavat maailmaa.
Pikemminkin tutkimuksen historia luonnontieteissä osoittaa päinvastaista. Perustavimmat erityistutkimusta ruokkivat innovaatiot ovat olleet usein perustutkimuksen tuloksia tai jopa sivutuotteita, joihin ei ole nimenomaan pyritty, ja joiden mullistavuus on huomattu vasta jälkeenpäin.
I
Väitän poleemisesti, että luonnontieteilijät sekoittavat keskenään maailmankuvansa/-katsomuksensa apriorisuudesta puhuessaan 'Jumalan empiirisen' ja oman tieteellisen katseensa olematta argumentatiivisesti lainkaan tietoisia tästä samaistuksesta ('sopiva?' esimerkki on jälleen Richard Dawkins).
II
Huomataan, että 'metafyysinen' käsite hyve on muuttunut laskennalliseksi termiksi hyöty.
Hyvehän on samantyyppinen, olemusta määrittävä ominaisuus kuin Platonin idea(t). Se on jotain synnynnäistä (vrt. Platonin nativismi) joskin kasvatuksen, opetuksen ja harjoittelun vaikutuksesta kehitettävissä olevaa.
Tietty hyve ja hyveellisyys voidaan siis kyllä päätellä ihmisen teoista, mutta perimmältään eli olemukseltaan, se voidaan määritellä vain rationaalisesti. Sitä ei voi mitata kuin ehkä Aristoteleen 'keskivälin metafysiikan' (Nietzschen ironinen määritelmä) eli kohtuuden oppeja soveltamalla, mutta hyöty sen sijaan voidaan jo arvioida ja määritellä esimerkiksi todennäköisyysmatematiikan, funktiolaskennan ja derivoinnin keinoin.
Ja koska luonnontieteellinen, matemaattisen eksakti maailmamme, ottaa todesta vain kalkyloitavissa olevat määreet ja suureet, hyveen oli epätieteellisenä väistyttävä hyödyn tieltä. Nykyään ei puhuta hyveellisestä ihmisestä vaan tehokkaasta, lainkuuliaisesta ja normaalista mutta myös lahjakkaasta, taitavasta ja osaavasta ihmisestä.
III
Žižek, Slavoj
The Parallax View
Synopsis
In Zizek's long-awaited magnum opus, he theorises the "parallax gap" in the ontological, the scientific, and the political - and rehabilitates dialectical materialism. "The Parallax View" is Slavoj Zizek's most substantial theoretical work to appear in many years; Zizek himself describes it as his magnum opus. Parallax can be defined as the apparent displacement of an object, caused by a change in observational position.
Zizek is interested in the "parallax gap" separating two points between which no synthesis or mediation is possible, linked by an "impossible short circuit" of levels that can never meet. From this consideration of parallax, Zizek begins a rehabilitation of dialectical materialism. Modes of parallax can be seen in different domains of today's theory, from the wave-particle duality in quantum physics to the parallax of the unconscious in Freudian psychoanalysis between interpretations of the formation of the unconscious and theories of drives.
In "The Parallax View", Zizek with his usual astonishing erudition, focuses on three main modes of parallax: the ontological difference, the ultimate parallax that conditions our very access to reality; the scientific parallax, the irreducible gap between the phenomenal experience of reality and its scientific explanation, which reaches its apogee in today's brain sciences (according to which "nobody is home" in the skull, just stacks of brain meat - a condition Zizek calls "the unbearable lightness of being no one"); and the political parallax, the social antagonism that allows for no common ground.
Between his discussions of these three modes, Zizek offers interludes that deal with more specific topics - including an ethical act in a novel by Henry James and anti-anti-Semitism. "The Parallax View" not only expands Zizek's Lacanian-Hegelian approach to new domains (notably cognitive brain sciences) but also provides the systematic exposition of the conceptual framework that underlies his entire work. Philosophical and theological analysis, detailed readings of literature, cinema, and music coexist with lively anecdotes and obscene jokes.
*
The Parallax View - film
Subscribe to:
Posts (Atom)