Kirjallisuudesta ja filosofiasta: Nietzsche ja Zizek suvaitsevan kyynisyyden paljastajina

Kommentti Kalevi Hotasen päreeseen Kulje kanssani (16.5).
*
Hauskoja nuo teidän määritelmänne ihmisistä 'ismeinä'.

Mitä Pentti Linkolan Toisinajattelijan päiväkirjaan tulee, niin se totisesti järkytti minuakin. Kyseessä on yksi parhaimmista - ellei paras - Suomessa koskaan kirjoitetuista esseekoelmista varsinkin, kun sen ansiot eivät ole pelkästään kaunokirjallisia.
Tuskin kukaan on kirjoittanut ekologis-maailmankatsomuksellisesta ahdistuksestaan niin sydäntä riipaisevalla tavalla kuin Linkola tässä kirjassaan.
*
En oikein pärjää teidän kanssanne näissä 'mitä luin eilen ja tänään'-listabileissä ainakaan, mitä kirjallisuuteen ja runouteen tulee.

Minun kaunokirjallinen vaiheeni oli voimissaan etenkin 1970-luvulla ja 'päättyi' Kriittisen korkeakoulun 'loppukirin' jälkeen jonnekin -93/-94 vaihteeseen, jolloin päättyi myös pari vuotta kestänyt hyvin amatöörimäinen päätoimittajuuteni erään hoitoalan ammattikunnan pienlehdessä.

Kriittisen korkeakoulun aikoina luin Matti Paavilaisen suosituksesta mm. Bellowia, Doctorowia, Canettia ja Tabucchia, joista Bellowilta tunsin aiemmin ainakin Herzogin.

Suomalaisista mm. Juha Mannerkorpi, Matti Hyry ja Juhani Peltonen (nimenomaan Iloisin suru) tekivät yllättävän suuren vaikutuksen. Hyryn jo tunsin, mutta Mannerkorpi (Päivänsinet ym.) oli erinomaisen positiivinen yllätys.

Runoilijoita tuli myös käytyä läpi, mutta onko Suomessa nykyään todella kovan luokan (eläviä ;) runoilijoita? (-90-luvun alussa oli tietysti Melleri). Enpä usko. Sirkka Turkkakin on kirjoittamisensa jo kirjoittanut.

Esimerkiksi Heli Laaksonen on kyllä taitava ja viihdyttävä, mutta eipä paljon muuta. Entä Arno Kotro? Onks hän 'oikea' runoilija vai pikemminkin kirjallisesti lahjakas ja verbaalisesti mainio älykkö?

Kuten Kotron nuoruuden ystävä Kata Kärkkäinen eräässä keskustelussa totesi: Arnolla on 'hyvä läppä' (on siis hyvä puhumaan..;?) Ja kun jollain on nykyään hyvä läppä, niin media kiinnostuu sellaisesta tyypistä oitis...(tosin Kotro on fiksu - ihan oikeasti - ainakin minun mielestäni).

Mutta kuten sanottu - en juurikaan tunne nykyrunoutta kuten en nykykirjallisuuttakaan.

Todettakoon vielä 'selvyyden' (hah;) vuoksi, että suuri kokeilija ja ultra-avantgardisti Leevi Lehto tulkitsee runoudeksi melkein kaiken, minkä monitori näyttää ja (t)ulostin sisuksistaan päästää, mutta onko tällä tavoin onnistuttu tekemään muuta kuin 'liuottamaan' runous tunnistamattomaksi osaksi kirjallisuuden vai pitäisikö sanoa' sanasaasteen' yhä massiivisemmaksi muuttuvaa mappi Ö:tä?!
*
Heti Kriittisen korkeakoulun jälkeen minulle tapahtui kaksi paradoksaalisella tavalla sekä toisiaan täydentävää että toistensa kanssa ristiriidassa olevaa asiaa: rakastuin uudelleen erääseen ihmiseen ;) (en esim. kissaan, johon ehkä nyt saattaisin rakastua) ja aloin silti ;) tai juuri sen vuoksi opiskella tosissani eli systemaattisesti filosofiaa, teologiaa ja historiaa. Niin sanottu kaunokirjallisuus sai jäädä paljon vähemmälle.

Mutta samapa tuo. Lukemista kyllä riittää liian kanssa. Suorastaan raivostuttavan paljon. Se on jyrkässä ristiriidassa perimmäisen laiskuuteni kanssa..;/

Tätä nykyä rajaan oman peruskiinnostukseni mieluummin vain yhteen tai kahteen filosofiin (Nietzsche, Schopenhauer eli 'ns. tahto-filosofia' ja nihilismi) sekä edelleen heitä ikäänkuin kontrastoiviin että 'täydentäviin' pariin kolmeen filosofiin (Kant, Hegel) eli tiettyyn filosofian suuntaukseen, jonka perspektiivistä voin arvioda kriittisesti ja uudella tavalla noita yhtä/kahta filosofia - jotka muuten aikoinaan kritisoivat jyrkästikin mainittua suuntausta eli saksalaista idealismia.
(Jaques Lacan on suurelta osin Freudin oppilas, mutta on muokannut psykoanalyyttistä teoriaa ratkaisevasti etenkin Hegelin ja Kantin antamien käsitteellis-dialektisten välineitten avulla.)

Huolimatta erimielisyyksistä moraalifilosofian ja estetiikankin suhteen Kant oli Schopenhauerille melkein puolijumala, mutta Hegeliä hän piti mielisairaalatapauksena ;/.
Nietzschen kytkökset Kantiin ja Hegeliin ovat sen sijaan paljon monimutkaisempia, joskin Heideggerin mielestä Nietzsche sai ainakin Kantin suhteen perin yksipuolisia vaikutteita Schopenhauerin tulkintojen kautta.

Yleisesti määritellen: antiikin Kreikan ja Rooman kirjallisuus (etenkin Kreikan mytologia) sekä väistämättä - jo kasvatuksen kautta - (radikaali-) pietistinen kristillisyys (VT ja UT tietysti perustanaan), olivat Nietzschen ajattelun tärkeimmät alkuperäiset lähtökohdat.

Nietzschen intellektuaalis-taiteellisia sukulaissieluja ovat mm. esisokraattiset luonnonfilosofit (Herakleitos, Anaksimandros jne., noin 600-500 ekr.), aristokraatti kreikkalainen runoilija Theognis (n. 500 ekr. - ks. PS.) ja filosofien elämänkertojen kirjoittaja (joko kreikkalaista tai roomalaista sukua) Diogenes Laertios (200 jkr.), joista molemmista Nietzsche teki ylistetyt opinnäytteensä Leipzigin yliopistossa, poliittisen vallan analyytikko Macchiavelli (1400-1500), skeptikko, kulttuurirelativisti, esseisti Montaigne (1500-luvun loppupuoli) ja 1600-luvun ranskalaiset moralistit, aforistikot ja esseistit ylipäätään (esim. Rochefoucauld) - tietyin varauksin ilman muuta myös Blaise Pascal (1600-luku) , panteisti Baruch Spinoza (1600-luku), runoilija Heinrich Heine (1800-luvun ensimmäinen puolisko) ja hänen kriittinen ironiansa sekä tietenkin Arthur Schopenhauer (1788-1860) - jne.
*
Mainitsemani kriittinen arviointipiste näyttää nyt asettuneen (olin jo merkillisellä tavalla ennakoinut asiaa sekä tarkoituksellisesti että myös varsin tahattomasti) Slavoj Zizekin hahmoon ja hänen kauttaan Hegeliin, Kantiin ja Lacaniin: siis Zizekin/Lacanin uudelleen visioimaan/tulkitsemaan saksalaiseen idealismiin.

Zizek on yllättävän ehdoton teoreettisessa 'sitoutumisessaan', vaikka häntä voi samalla melko perustellusti pitää teoriansa sovellutuksissa 1950-luvun jälkeisen kulttuurifilosofian kaikkein monipuolisimpana, luovimpana ja yllätyksellisimpänä vaikuttajana - ennenkaikkea siksi, että hän todella on vakavasti otettava filosofi eikä pelkästään joku akateemisen statuksen hankkinut pekkahimanen tai esasaarinen, jonka ainut intressi näyttäisi olevan/olleen raha ja julkisuuden kipeys - tai sitten yksi tyhjän postmodernin sanahelinän tuuliviirejä.

Tietty naivius filosofisen tiedon kulttuurisen merkittävyyden suhteen + akateeminen status + julkisuushakuisuus + rahallinen tuotto. Siinä eräitten julkkisfilosofien ja myös innovaatioyliopistojen menestyksen kaava hyvin pelkistetysti esitettynä.

Tavallaan voimme sijoittaa myös Zizekin tähän kaavaan, mutta sillä täysin luovuttamattomalla erotuksella!, että hän on edellä mainittuihin elämänhallinnan 'innovatiivisiin?' sofisteihin verrattuna kuin toiselta planeetalta, mitä tulee luovaan kapasiteettiin ja kykyyn 'avata' (eksplikoida) sekä analysoida kätkettyjen ('salattujen') ideologioiden että ideologisen kätkeytyneisyyden maailmaa.

Sama pätee tiettyä tarkoitusta varten joskin alkuperäänsä nähden tunnistamattomaksi manipuloituun, psykologisesti ohjailtuun ja mainosideologian keinoin mystifioituun merkkien ja merkitysten 'psyko-maailmaan' (vrt. Hitchcock).

Zizekillä on kyky purkaa ja paljastaa nuo mystifikaatiot soveltamalla teoriaansa perusteellisen yksinkertaisilta vaikuttavien joskin 'sisäisesti' umpisolmuisten esimerkkiensä kautta - ja vieläpä siten, että jos yksi esimerkkisovellutus ei riitä, hän esittää yleensä pyytämättä toisen ja jopa kolmannenkin sovellutuksen.

Zizek ymmärtää, että nämä hänen pohtimansa ilmiöt, vaikka ne siis vaikuttaisivatkin näennäisen yksinkertaisilta ja olisivat siten myös muka vain yhden yksinkertaisen - ikäänkuin Rubikin kuution - ratkaisun puitteissa selviä, ne eivät silti välttämättä ole lähelläkään itse perusoivallukseen tarvittavaa ahaa-elämystä.

Sekä ihmisten ideologiset (ja ideologia on kaikkialla/tulee kaikkialta, ajattelee Zizek - aivan samoin väittää Foucault nietzscheläisittäin vallasta) tavat ajatella että heidän tapansa ajatella ideologisesti ovat - jälleen kerran Ronald Laingin mainiota esimerkkiä soveltaakseni - kuin kaulaamme kiinnitetyn hirttosilmukan solmu, joka vaikuttaisi olevan perin yksinkertaisesti solmittu. Mutta - jatkaa Laing - tuo solmu on kyllä yksinkertainen; se vain on sidottu niin äärimmäisen tiukkaan, ettei sen avaamiseksi välttämättä ihmiskäden voima riitä.

Zizekillä on tavallaan kaksi ylitsepääsemätöntä ongelmaa ratkaistavanaan: sekä edellä kuvattu näennäisesti yksinkertaisen, ideologisen solmun avaamisen vaikeus: itse pohdittavan 'trauman oireen' purkamisen vaikeus sekä itse hänen teoriansa 'common sense-intuiton vastaisuuteen' eli sen paradoksaaliseen 'katseeseen' tai perspektiiviin liittyvä ongelma.

Zizekin on siten luennoitava yleisölleen kuin peruskoulun ala-asteen oppilaille. Yksinkertaisesti, perusteellisesti ja toisiaan tukevien esimerkkien kautta koko ajan kerraten ja toistaen, jotta oppi menisi meidän 'kovakalloisten kaaliin' ja mikä taas kerran tärkeintä: niin että ikäänkuin me itse olisimme kyenneet oivaltaessamme ratkaisemaan sen, mihin Zizek itse pyrkii: ikäänkuin me olisimme se Platonin Menon-dialogin orjapoika, joka Sokrateen oikean ja sopivan ohjauksen turvin oppii melko nopeasti jo aika vaativankin geometrisen ongelman ratkaisun.
*
Mitä tulee Esa Saarisen radikaalisuuteen, niin tuskin se oli paljon muuta kuin murrosikään jämähtäneen, logiikkaa oivallisesti tajuavan nuoren miehen lapsellisen pseudoanarkistista uhoa, jossa esimerkiksi Nietzschen eetos ymmärrettiin jotakuinkin (tavanomaisella tavalla) pieleen.

Yliopisto-Saarinen kai piti Nietzscheä lähestulkoon 'nuorpreussilaisena' kulttuuri- ja taideaktivistina, jota sitten sopivan paikan ja hetken tullen imitoitiin omissa fantasioissa ja kielenkäytössä. Tällöin Nietzsche-sitaattien käyttöä saattoi hyvinkin pitää niin sanotun käsitteellisen ilmakitaran soittona (nyt taisi osua pilkka omaankin nilkkaan ;).

Friedrich Wilhelmiä hypetettiin yhtä paatoksellisesti ja samassa hengessä kuin naapurin sankarillisena pidettyä uusnatsistista punk-poikaa, joka uskalsi ottaa lävityksiä genitaaleihinsa, ja joka sai levytyssopimuksen jonkun pienemmän underground-levy-yhtiön kanssa - taisi olla nimeltään 'Schlechtgefesselte Prometheus und Agonie'.
Levyn nimeksi annettiin kuulemma sairaan hyvä 'Fuck the Bismarck!, Fuck the Prussia!' Rrrankkaa!

Uskokaa tai älkää mutta tällä tavoin Nietzsche sitten kesytettiin - asia, johon Zizek aivan oikein viittaa (ei tosin edellä kerrotulla tavalla;).

Nietzscheä palvotaan viihteellisessä tosi-tv-kulttuurissamme rankkana individualistisena julistajana - oman uuden tyylinsä luojana (muodikkaat identiteetti- eli imagotekniikat), vaikka hänen henkilökohtaista sitoutumista korostava radikaali kulttuurinen aktivisminsa on paradoksaalista kyllä luonteeltaan konservatiivista (seikka, jonka Zizek myönteisessä mielessä huomioi kritisoidessaan Sloterdijkin tavoin liberaalista mutta kyynisen välinpitämätöntä suvaitsevuuttamme).

Tämä radikaalin mutta konservatiivisen kulttuurikritiikin paradoksi (joka on eräs hyvin yksinkertainen tapa yleistää Nietzschen filosofian tavallaan yhteensovittamattomat ääripäät) on ollut sekä filosofian popularisoijille että akateemisille tutkijoille eräs Nietzschen ajattelun, tekstien ja persoonan suurimpia arvoituksia - arvoitus, joka saattaa jopa ahdistaa, ellei sitä tutkita pois kuleksimasta Nietzschelle sukua olevien 'kulttuuristen monadien=muukalaisten' tavoin (vrt. Deleuze), jotka ikävästi muistuttavat, että meillä on keskuudessamme paitsi köyhät, hullut mutta myös aidot, alkuperäiset - Diogenes Sinopelaisen 'perintöä' vaalivat kyynikot (ks. PPS.), jotka sanoutuvat jyrkästi irti edellä mainitusta liberaalidemokraattisesta suvaitsevaisuudesta, joka siis on itse asiassa kyynistä, välinpitämätöntä ja siten suvaitsematonta suhdetta toisiin ihmisiin: - sanalla sanoen kyseessä on rasismin sosiaalipsykologinen kasvualusta!

Tällaisen kyynisyyden kanssa sekä Nietzsche että Zizek eivät halua olla missään tekemisissä. He saattavat halveksua, pilkata ja kertoa vitsejä toisten kustannuksella, mutta missään tapauksessa he eivät halveksu - lue siis: suvaitse ihmisiä välinpitämättömän kyynisesti, sillä kulttuurimme poliittiset ja moraaliset koodit velvoittavat meitä demokratian, liberalismin ja relativistisen monikulturalismin nimissä suvaitsemaan kaikkia ihmisiä, koska kyseessä on omien etnisten ennakkoluulojen valheellisen tekopyhä peittely ja salaaminen.

Mutta tämän saman logiikan voimme suunnata kääntäen myös niihin, joille esimerkiksi muslimeista on tullut vihollinen numero 1.

Mainittuun psykologiseen ja argumentatiiviseen 'kehäpäättelyyn' sen enempää puuttumatta, totean, että islamofoobiset monokulturalistit tarvitsevat juuri tämän 'oireen' - ja jos jostain käsityskyvyn ylittävästä syystä sattuisi käymään - mikä ei tietenkään ole kovin todennäköistä pitkiin aikoihin, että islam menettäisi 'toimivan viholliskuvan statuksensa', ei taatusti kestäisi kauaa, kun ihmiset, joiden yksilölliset traumat oirehtivat loputtomiin tilastollisiin todistuksiin vedoten, että tässä maailmassa on varmasti! olemassa tietty, aivan erityinen ihmisryhmänsä, jonka uskonto, aatteet, käytännöt ja politiikka uhkaavat länsimaista, suvaitsevaa vapautta tavalla, joka edellyttää aseellista varustautumista heitä vastaan, jotta emme jonain päivänä joutuisi puolestamme heidän alistamikseen.
*
Lähes teolliset mittasuhteet saanut Nietzsche-tutkimus oli siis vuosituhannen vaihteessa jo miltei onnistunut tekemään Nietzschestä akateemisen 'perheen' kiltin pojan - mitä hän ei kirjoituksissaan alunperin ollut eikä ole vielä nykyäänkään - ei ainoankaan tunnetun ja merkittävän filosofisen opin, uskonnollisen tai poliittisen aatteen kannalta asiaa tarkastellen.

Lopuksi
Zizekin teoreettisesta ehdottomuudesta minun piti vielä kirjoittaa lisäys: Zizek nimittäin totesi varsin poleemisesti erään luentonsa lopussa, ollessaan juuri poistumassa, että hänelle filosofia on yhtä kuin Kant ja Hegel. Sitä, mitä ennen heitä on ollut tai mitä heidän jälkeensä on tullut, hän ei pidä lopulta niin kovin tärkeänä.

Kyseessä oli siis aika lailla lonkalta heitetty poleeminen tokaisu, mutta siinä piilee varmasti aika paljon totuutta, mitä tulee Zizekin tekstien teoreettiseen yhtenäisyyteen ja pysyvyyteen 20-vuoden aikana. Varman vastauksen tähän voi antaa vain se, joka on tutustunut koko Zizekin tuotantoon.

PS.
Nietzsche and Theognis of Megara

Theognis is referenced in Nietzsche's Zur Genealogie Der Moral ("On The Genealogy Of Morality") in which he describes Theognis' apparent disdain for the "deceitful, common man" and the general decline of the nobility in his day.
Nietzsche, as a professor of philology, was also influenced by Theognis' writings concerning the shift and change in the meaning of words.

We struggle onward, ignorant and blind,
For a result unknown and undesign’d;
Avoiding seeming ills, misunderstood,
Embracing evil as a seeming good.

PPS.

Diogenes Sinopelainen oli sen 'oikean' ja filosofisesti arvostettavan - meidän aikamme suvaitsevaiselle, välinpitämättömälle ja vallanhimoisen hedonistiselle kyynisyydelle vastakkaisen - kyynisyyden kuuluisin edustaja.

Diogenes of Sinope

Kyynikot
Cynic
Cynics [Internet Encyclopedia of Philosophy]
Cynicism