Tieteen metaperspektiivi ja ajattelun 'parallaksiset' näkökulmat

Kirjoitettu kommentiksi takkiraudan kommenttiin päreessäni Rasismiefekti ja osittain myös mikasipuran kommenttiin päreessään Ohi (20.5).
*
Käsite-erottelu:

Maailmakuva ja maailmakatsomus ovat hiukan eri asioita, mutta kun puhun luonnontieteellisestä ja/tai humanistisesta maailmakatsomuksesta, samaistan maailmankatsomuksen tietyin varauksin maailmankuvaan.
Tiedän, että ollaksemme tarkkoja termien semantiikan ja etymologian suhteen, sorrun joittenkin mielestä jopa kategoriseen virheeseen, mutta juuri siksi haluan huomauttaa ('varoittaa') asiasta.

Toinen syy on se, että kun esimerkiksi takkirauta kirjoittaa luonnontieteellisestä maailmankuvasta, oletan hänen tarkoittavan itse asiassa juuri maailmakatsomusta - mitä siihen sitten arvo-eettisesti sisältyykään.

Ajattelen myös yksioikoisesti, että humanistin maailmakuva sopii yhteen humanistisen maailmankatsomuksen ja teologinen maailmankuva telogisen maailmankatsomuksen kanssa, vaikka samalla on täysin selvää, että mikään ihmistieteellinen maailmakuva ei voi maailmankatsomuksen tasolla olla ottamatta huomioon luonnontieteellistä maailmankuvaa - samoin kuin todella syvällinen ja laaja-alainen luonnontieteellinen maailmankatsomus ei voi olla huomioimatta teologis-humanistista maailmankuvaa.

Kyse on kuitenkin lähinnä ihanteellisesta tilanteesta, joka edellyttää ensisijaisesti oletusta metaperspektiivin tai metaparadigman olemassaolosta.
*
Kysyn sitä, kumpi on toivottavampi, oikeampi ja ehkä jopa totuudenmukaisempi asiaintila: sekö että ihmisellä on yksi paradigmaattinen perspektiivi todellisuuteen vai se, että hänellä on useita perspektiivejä, joita yhdistää eräänlainen metaperspektiivi, jonka puitteissa pyritään löytämään sekä kytköksiä ja yhteyksiä toisten paradigmojen välillä että analysoimaan perimmäisimpiä eroja näiden paradigmojen välillä.

Kyse ei ole varsinaisesti poikkitieteellisyydestä, mutta onnistuakseen ja toimiakseen poikkitieteellinen tutkimus tarvitsee metaperspektiiviä/-paradigmaa, joka ei siis itsessään ole tiedettä vaan tavallaan tieteen 'itsereflektiota'.

Kyseessä on tiedeyhteisön sisäinen katse, joka tarkastelee tiedettä/tieteitä yleensä niiden 'ulkopuolelta' käsin. Tämä katse ei kuitenkaan voi olla empiirinen, koska silloin katsojana olisi Jumala (ks. I).

Mitä se sitten on? En tiedä. Minulla ei ole sille toistaiseksi muuta nimeä kuin 'transsendentaalinen katse', joskaan en haluaisi sitoa tuota katsetta Kantin ajattelun ehkä liian tiukkaan 'käsite- ja relaatio-ekonomiaan' (vrt. Zizek).
Mutta en voi myöskään kieltää, etteikö metaperspektiivi olisi sukua kantilaiselle projektille, joka kysyy: miten/millä edellytyksillä/ehdoilla ajattelemisen on mahdollista?
Houkutteleva joskin uhkarohkea rationaalinen siirto olisi yrittää jäljittää sitä Hegelin logiikasta ja Lacanin radikaalisti uudistamasta psykoanalyyttisesta teoriasta.
*
By the way - todistettuaan vakuuttavasti, että ns. postmodernin, tieteelliseksi nimitetyn keskustelun piirissä voitiin julkaista myös aidosti täyttä humpuukia, josta kirjoittajat eivät itsekään ymmärtäneet mitään (esim. käyttämistään fysiikan termeistä), Alan Sokal joutui kuitenkin jälkeenpäin myöntämään, että hän puolestaan ei tiennyt - ymmärtämisestä nyt puhumattakaan - mm. rankimmin kritisoimastaan Lacanista mitään.

Onko tästä vedettävä se johtopäätös, että suurin osa koko 1900-luvun lopun ranskalaisesta filosofiasta (ja ylipäätään ns. postmodernista filosofiasta) on ollut aidosti humpuukia - vaikka siis Sokalilla itsellään ei ollut kompetenssia arvioida sitä?
Toisin sanoen Sokal päättelee, että koska humpuukissa ei ole mitään järkeä, sitä ei näin ollen voi myöskään ymmärtää.
Mutta koska tämä on kehäpäätelmä, siitä ei seuraa loogisesti, että humpuuki voitaisiin vielä näillä perusteilla osoittaa humpuukiksi...(hahhah!)
*
Metaperspektiivi/-paradigma ei siis ole sidottu eikä sitä voi johtaa suoraan yksittäisten paradigmojen sisällöistä. Ja jos jonkun tieteen tai tieteen perustavamman linjan edustajat (luonnontieteellinen, ihmistieteellinen tai teologinen) haluavat', että metaperspektiivi ymmärretään vain heidän oman suuntauksensa edustamaksi maailmakuvaksi, niin silloin tiedeyhteisön sisällä ollaan ajautumassa fundamentalistiseen maailmakatsomukseen.

Mutta metaperspektiivillä/-paradigmalla ole mitään tekemistä tällaisen, totalitaristis-fasistisen tulkinnan kanssa, jossa joku tieteenala pyrkii legitimoimaan oman monopolinsa todellisuuden eri tasojen selittämisessä.
*
Takkirauta kirjoittaa, että hänelle luonnotieteellinen maailmakuva on ainoa oikea.

Luultavasti tämä pätee myös luonnontieteelliseen maailmakatsomukseen, mitä hän sillä sitten tarkoittaneekin.

Etiikan alueella ilmeisesti konstruktivismia ja utilitarismia, uskonnon tasolla (takkirauta on ateisti mutta maltillisesti uskontomyönteinen) pragmaattista uskontokäsitystä, jonka mukaan uskontojen funktio on (tai sen pitäisi olla) lähinnä 'viihteellis-rauhoittava'.
Arvot eivät kuitenkaan pohjaudu uskontoon ja Jumalan käskyihin, koska ne ovat siis ihmisten välisiä, väliaikaisia sopimuksia, joiden tarkoitus on hyödyttää tieteellis-kulttuurista kehitystä ja turvata yhteiskuntarauha.

Uskontokin on perimmältään konstruktivistista etiikkaa, johon voidaan uskoa vain 'leikisti', mutta johon toki saa uskoa myös 'oikeasti', kunhan ei ryhdy uskonnon nimissä vastustamaan luonnontieteen saavutuksia, koska luonnontieteen faktat kumoavat uskonnon perimmäiset oletukset - sikäli kuin uskonnon väittämiä on ylipäätään relevanttia pitää esimerkiksi maantieteellisiin kuvauksiin verrattavina tosiasioina.
*
'Mitä taas maailmankuvaan tulee, ruukinmatruunalla se on luonnontieteellinen, ja luonnontieteellinen maailmankuva puolestaan pohjautuu faktoille ja objektiivisille tosiasioille, joiden oletetaan jo a priori olevan totta ja valideja, eikä niiden kyseenalaistamisesta ole mitään hyötyä. Siksi yritykset kyseenalaistaa luonnontieteitä ja luonnontieteellistä maailmankuvaa ovat yhtä tyhjän kanssa,...'

Matruuna tekee päätelmän luonnontieteellisen maailmankuvan apriorisuudesta faktojen ja objektiivisten tosiasioitten pohjalta, samalla kun hän Humen giljotiinin periaatteella painokkaasti kieltää arvolauseitten johtamisen tosiasioista.

Muistutan alussa esittämääni vedoten, että maailmakuva merkitsee tässä yhtä kuin maailmankatsomus ja että maailmankatsomus on aina enemmän kuin deskriptiivisten kuvausten/tosiasioitten summa.
Jos siis luonnontieteellinen maailmakatsomus sisältää apriorisen arvo-oletuksen luonnontieteen ontologisesta statuksesta, niin väkisinkin herää kysymys: Miksi matruunan giljotiini ei toimi, kun hän soveltaa sitä omaan maailmankatsomukseensa?
*
Mitä taas Ockhamin partaveitseen tulee, niin todellisuutta voidaan toki selittää erittäin hyvin juuri yhden eli takkiraudan tapauksessa luonnontieteellisen maailmankatsomuksen puitteissa, kunhan samalla ollaan valmiita katkaisemaan todellisuudelta jalat, jotta se mahtuisi yhden paradigman Prokrusteen vuoteeseen...

Tällaisesta asenteesta ei löydä edes tahatonta viittausta metaperspektiiviseen/-paradgmaattiseen tasoon. Tieteiden välinen yhteistyö perustuu vain ja ainoastaan hyödyn kaikkivaltiaaseen periaatteeseen.

Sokrateen omalla tavallaan kyseenalainen mutta länsimaisen etiikan, latinalaisen teologian ja aristoteelisen tieteen historiassa erittäin vaikutusvaltainen ajatusmalli: hyve=tieto=onni kääntyy takkiraudalla Valistuksesta alkunsa saaneeseen muotoon hyöty=totuus/tieto=onni - ps. II)
Kyseinen Valistuksen kaava taitaa toimia myös ainakin teknokraattisimpien innovaatioyliopiston fanittajien perimmäisenä imperatiivina.
*
Koska luonnontieteilijät ovat yleensä sitä mieltä, että humanistien (ihmistieteilijöiden) tutkimukset raapaisevat vain todellisuuden pintaa (teologien väitteet Jumalasta ovat heidän mukaansa jo täyttä huuhaata), kun taas humanistien mielestä luonnontieteilijöiden tutkima todellisuus ei yksipuolisimmillaan kerro juuri mitään ihmisen todellisuudesta (intentionaalisuudesta ja merkityksistä: yleisesti ottaen kulttuurista) - nämä kategorisesti kahteen erilaiseen, tekisi mieleni sanoa kahteen parallaksiseen/Parallax/- subjekti-objekti-asetelmaan tai -kulmaan - rakentuvaa tieteen peruslinjaa kohtaavat harvoin toisiaan tai pääsevät hedelmälliseen yhteistyöhön - ps. III).

Innovaatioyliopisto on yritys ratkaista paitsi julkisten yliopistojen kasvava rahoituksellinen umpikuja myös yliopistojen tehtävän eräänlainen sisäinen epäkoherenssi: fysiikka-analogiaa käyttääkseni: parallaksisuus tai keskipakoisuus, joka tässä tarkoittaa hyödyllisyysintressin vääjäämätöntä irtaantumista totuusintressistä tai kuten em. mallissa: totuuden ja hyödyllisyyden täydellistä samaistamista.

Tällöin joudutaan pohtimaan perusteellisesti uudestaan myös sitä, mikä on perustutkimuksen ja erityistutkimuksen suhde ja tärkeysjärjestys. Ei nimittäin ole ns. kirkossa kuulutettu, että vain erityistutkimuksen tuloksena syntyisi teorioita ja keksintöjä, jotka tai joiden sovellutukset mullistavat maailmaa.
Pikemminkin tutkimuksen historia luonnontieteissä osoittaa päinvastaista. Perustavimmat erityistutkimusta ruokkivat innovaatiot ovat olleet usein perustutkimuksen tuloksia tai jopa sivutuotteita, joihin ei ole nimenomaan pyritty, ja joiden mullistavuus on huomattu vasta jälkeenpäin.

I
Väitän poleemisesti, että luonnontieteilijät sekoittavat keskenään maailmankuvansa/-katsomuksensa apriorisuudesta puhuessaan 'Jumalan empiirisen' ja oman tieteellisen katseensa olematta argumentatiivisesti lainkaan tietoisia tästä samaistuksesta ('sopiva?' esimerkki on jälleen Richard Dawkins).

II
Huomataan, että 'metafyysinen' käsite hyve on muuttunut laskennalliseksi termiksi hyöty.

Hyvehän on samantyyppinen, olemusta määrittävä ominaisuus kuin Platonin idea(t). Se on jotain synnynnäistä (vrt. Platonin nativismi) joskin kasvatuksen, opetuksen ja harjoittelun vaikutuksesta kehitettävissä olevaa.

Tietty hyve ja hyveellisyys voidaan siis kyllä päätellä ihmisen teoista, mutta perimmältään eli olemukseltaan, se voidaan määritellä vain rationaalisesti. Sitä ei voi mitata kuin ehkä Aristoteleen 'keskivälin metafysiikan' (Nietzschen ironinen määritelmä) eli kohtuuden oppeja soveltamalla, mutta hyöty sen sijaan voidaan jo arvioida ja määritellä esimerkiksi todennäköisyysmatematiikan, funktiolaskennan ja derivoinnin keinoin.

Ja koska luonnontieteellinen, matemaattisen eksakti maailmamme, ottaa todesta vain kalkyloitavissa olevat määreet ja suureet, hyveen oli epätieteellisenä väistyttävä hyödyn tieltä. Nykyään ei puhuta hyveellisestä ihmisestä vaan tehokkaasta, lainkuuliaisesta ja normaalista mutta myös lahjakkaasta, taitavasta ja osaavasta ihmisestä.

III
Žižek, Slavoj

The Parallax View

Synopsis

In Zizek's long-awaited magnum opus, he theorises the "parallax gap" in the ontological, the scientific, and the political - and rehabilitates dialectical materialism. "The Parallax View" is Slavoj Zizek's most substantial theoretical work to appear in many years; Zizek himself describes it as his magnum opus. Parallax can be defined as the apparent displacement of an object, caused by a change in observational position.
Zizek is interested in the "parallax gap" separating two points between which no synthesis or mediation is possible, linked by an "impossible short circuit" of levels that can never meet. From this consideration of parallax, Zizek begins a rehabilitation of dialectical materialism. Modes of parallax can be seen in different domains of today's theory, from the wave-particle duality in quantum physics to the parallax of the unconscious in Freudian psychoanalysis between interpretations of the formation of the unconscious and theories of drives.

In "The Parallax View", Zizek with his usual astonishing erudition, focuses on three main modes of parallax: the ontological difference, the ultimate parallax that conditions our very access to reality; the scientific parallax, the irreducible gap between the phenomenal experience of reality and its scientific explanation, which reaches its apogee in today's brain sciences (according to which "nobody is home" in the skull, just stacks of brain meat - a condition Zizek calls "the unbearable lightness of being no one"); and the political parallax, the social antagonism that allows for no common ground.
Between his discussions of these three modes, Zizek offers interludes that deal with more specific topics - including an ethical act in a novel by Henry James and anti-anti-Semitism. "The Parallax View" not only expands Zizek's Lacanian-Hegelian approach to new domains (notably cognitive brain sciences) but also provides the systematic exposition of the conceptual framework that underlies his entire work. Philosophical and theological analysis, detailed readings of literature, cinema, and music coexist with lively anecdotes and obscene jokes.
*
The Parallax View - film