August 31, 2007

Surusta ja suremisesta

Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Di".
(Alkuperäistä kieliasua on editoitu - viimeksi klo: 22.20)

Löysin tuon Audenin runon Funeral Bluesvuotta sitten ja tein siitä pienen 'päreen'.
Täydellinen hautajaisruno, joka muistaakseni on silti alunperin koottu kahden keskeneräisen ja erityyppistä tarkoitusta palvelevan runon osasta, jotka Auden sitten kokosi yhdeksi surun purkaukseksi.

*
Suru on merkillinen tunne.

On olemassa melankoliaa eli masennuksenkaltaista surua, joka kohdistuu itse elämään, omaan elämäntunteeseen tai sen puutteeseen. On olemassa kaipuunkaltaista surua, joka voi liittyä sekä elämään, Jumalaan että ihmiseen.

Yleisimmin suru ymmärretään kuitenkin menetyksen aiheuttamaksi tuskaksi ja ahdistukseksi.

Läheisen omaisen kuolema menetyksenä on silti mahdollista - ainakin osittain - 'surra pois', kun taas ylempänä mainitut liittyvät jollain tapaa itse elämään tai ihmisen tapaan kokea elämä.

Kaltoin kohdeltu Job ja etenkin illuusioton Saarnaaja eivät pääse irti melankolisesta perusasenteestaan elämää kohtaan, mutta yksittäisen rakastetun ihmisen menetys ei välttämättä jää ikuisena taakkana painamaan mieltä ikäänkuin tuomiona henkirikoksesta.

*
Ehkä kuitenkin liioittelen painottaessani 'surutyön' positiivista merkitystä, mutta sitä haluan ehdottomasti korostaa, ettei näitä pohdiskeluja - Diana-ilmiötä lukuunottamatta - ole syytä liittää keskusteluun 'positiivisesta elämänasenteesta negatiivisen vastapainona, mikä on lähinnä median ja kaupallisten trendien 'mainosproduktiota'.

(Tosin laulussa Esplanadi (1965, Hootenanny Trio) laulettiin kyllä jossain määrin opettavaisesti, että 'jos joku suruistaan piittaa, niin silloin ne merkit aina kuolemaan viittaa..;)

Omalla kohdallani surin joka tapauksessa esimerkiksi äitini kuoleman jo neljä vuotta ennenkuin hän sitten kuoli kesällä 2005.

Olin nimittäin täysin varma siitä, että äiti kuolee kesällä 2001 erään leikkauksen jälkeen, ja kohtasin menetyksen tosiasian totaalisti juuri silloin. Itkin häntä kynttilän valossa vain yhden illan, mutta tunne oli sitäkin murskaavampi.

Tämän kokemuksen ja surutyön jälkeen en sen sijaan kokenut hänen varsinaisen poismenonsa jälkeen suurtakaan tuskaa. Sehän oli jo surtu 'pois'.

Tämä on hyvä esimerkki minun tavastani kohdata läheisten kuolema tai sen vakava uhka. Olen siis kokenut saman useampiakin kertoja.

(Sen sijaan enoni ja isäni äkillistä, täysin yllättävää kuolemaa kolmen kuukauden sisällä 1968 en ilmeisesti vieläkään ole kyennyt täysin kohtaamaan ja suremaan.
Jonkilainen shokkivaihe lienee jäänyt ikuisesti päälle...)

*
Kaikkein vaikein surtava ihmisistä puhuttaessa lienee oman lapsen kuolema, mutta ehkä surun 'priorisointi' ylipäätään on sittenkin kehnoa ja kvantitatiivista psykologisointia asiassa, jossa sellaista ei tunneulottuvuuden tasolla on mieletöntä tehdä, ellei lukeudu sosiaalidarwinistiseksi reduktionistiksi.

Tässä kohtaa on nyt hyvä muistaa, mitä Ingmar Bergman sanoi vuosia pitkäaikaisimman vaimonsa Ingrid Thulinin (os. von Rosen, joka muistutti hämmästyttävästi Bergmanin omaa äitiä) kuoleman jälkeen.

'En ole koskaan toipunut Ingridin kuolemasta. Jäin pysyvästi invalidiksi...Kuin osa minua/-sta olisi repäisty lopullisesti irti...'

(Vihonviimein solmittu avioliitto (1971) loppui Thulinin kuolemaan 1995. Yhteinen lapsi parilla oli jo vuodelta 1959, mutta Bergman 'rauhoittui' ja asettui aloilleen vasta 1970.)

***
Mitä taas prinsessa Dianan aiheuttamaan 'suruun' tulee, niin sitä en ole koskaan kunnolla ymmärtänyt.
Ihmiset mitä ilmeisimmin halusivat surra, mutta voiko suremista 'haluta' - ihan aidosti? Eikö tässä ole kyse jostain muusta?

Dianasta saatiin - vaikkei sitä tietenkään ääneen lausuttu - sekä erinomainen syntipukki että koston väline, jolla soimata kuningashuoneen skandaaleja että - varsin tekopyhästi - puhdistua omista 'mokistaan' suremalla psykologisesti mitä sopivinta uhria, joka oli yhtä aikaa sekä julkisuuden kautta sopivan läheinen että samalla tarpeeksi kaukainen, jotta itse suru olisi pystynyt todella vakavasti uhkaamaan omaa emotionaalista tasapainoa...

4 comments:

Anonymous said...

Mä joskus mutsilta pyysin oikein paperille kirjoitettuna kertomuksia sen veljien ja siskojen kohtaloista,tuli mm tällasta tekstiä;

Lasten menehtymnen oli kovin yleistä 1900-luvun alkupuolella.Julia syntyi 1909 oli ajanlaskun muutos aika ja siskoni siis väitti syntyneensä 1910.Hän menehtyi keuhkokuumeen jättämänä keuhkotautiin v.1934,sairasti noin 6kk.Toinen tyttönen tuli maailmaan 1916 ja paikka oli Pietari,jossa isämme työskenteli Waldoffin leivissä.lapsi sairastui Espanjan kuumeeseen,joka vei hautaan paljon ihmisiä.Lydmila nimeltään,kuoli ja haudattiin Pietariin.Vanhempamme rakastivat lapsiaan ja apua haettiin aina..........1916 syntyi Benjami.Hän menehtyi v.1923,Valtterin tekemä lautta kaatui,pojat putosivat jokeen,kotiin paluu märkänä pakkasessa.Lokakuu,seuraus keuhkokuume,johon ei ollut silloin lääkettä,isämme vaihtoi silloin uutta paitaa,jolloin lähtö tapahtui.Lääkäri oli yötä päivää meillä,mutta apua ei tullut.Felix v.1921 ei elänyt kauan.v1920 synnyimme me Faina ja Fivea, olimme reippaita ja terveitä, kun isältä kysyttiin montako tuli,vastaus oli Fiu ja Fau.Minä synnyin ensin ja siksi olin vahvempi??Faina kuoli v.1924.V,1922 Feelix,taikauskoinen,uskoi,että nimi auttaa elämään ja hänen elämänsä on kestänyt sodan vaivat. Vielä tuli Vianor poika,kuoli aikaisin 1923.Sitten isän kuoleman jälkeen syntyi Johanna v.1925,mutta hänen lähtönsä tuli muutaman kuukauden elettyään.Oli hyvin suloinen...........hänen lähtönsä oli mieliin painuva.olimme koko perhe ja naapuritkin retkellä lähi kalliolla,eväät mukana ja kahvia keitettiin.Valtteri teki tuohesta ropeen ja joimme lähteestä vettä,Johannakin halusi.Retken jälkeenkotiuduimme ja Johanna pantiin sohvalle nukkumaan.Meillä kävi usein valokuvaajia,kamerat eivät olleet yleisiä,silloin kuvaaja katsoi ja otti Johannasta kuvan,tuli äidille sanomaan - lapsihan on kuollut.
Isämme lähtö 31.12.1924.Sairaanhoitaja tuli sanomaan meille lapsille keittiöön jossa istuimme - tulkaa isänne luo hyvästelemään.En ymmärtänyt kuolemaa ja katselin toisten itkua,Valtteri nyki minua ja sanoi,itke.En saanut kyyneliä tulemaan,keksin;kastelin syljellä poskeni,sitten menin isän luo ja annoin suukon hänen poskelle.
Muuten samana iltana kun odotimme isän lähtöä,Valtteri ohjelmoi,sanoi kuulleensa,kun ikkunaan koputettiin,kun suru tulee.Tilanne oli pelottava,lieveni karkkipussin käyttöön.Muuten meillä oli samana päivänä muutakin ohjelmaa - kauppahan oli tyhjä ja lopetettu. Sukulaiset;Kamotzkin pojat olivat tapelleet keskenään ja Heikki N. löi Santeri veljensä halolla kuoliaaksi (hän joutui vankilaan myöhemmin).Pyysivät Santerin arkun jäämään viimeiseksi yöksi kauppaan.Hautausmaa näkyi meiltä ja hautaus tapahtui aamulla.Valtteri sanoi minulle;vie Santerillekin karamelliä.Kävelin peloissani kaupan ovelle joka avattiin.Ihme kyllä - liekö lapsen kuvitus - näin Santerin istumassa tiskillä,ruskea puku päällä,arkun kansi koholla.Sanoin;en mene ja käännyin pois.Näin vaihtui vuosi 1925.

Juttua olisi paljon mutta silleen ja nyt vähän rommia ja colaa....

kafkaesque said...

rauno, mon amour ( = ranskaa ja tarkoittaa sulosuukkonen )

kiitos tekstistäsi. aiheenahan kuolema on kestotilattu - nikolai fjodorovin mukaan ihminen on hautaava olento.

siitä miten kuolema tuntuu olevan kuin poislakaistu urbaanista eurooppalaisesta kulttuurista, on viime aikoina puhuttu paljon. tunnetuimmat puheenvuorot on käyttänyt jean baudrillard - kuollut mies hänkin. hänen mielestään nykyisessä yhteiskunnassa "ei enää ole normaalia olla kuollut". baudrillardin mukaan nykyään vallitsee jyrkkä ero elämän ja kuoleman välillä.

voisiko kuoleman uloslakaisu ja piilottaminen johtua mm. siitä seikasta, että nykyaikainen maallinen kulttuuri ei enää kykene tarjoamaan varmuutta haudantakaisesta uudesta elämästä? ja voisiko olla niinkin, että kaiken maallistuminen merkitsee sitä, ettei vanitas-tematiikka enää sytytä sielua ikuisen elämän kaipuuseen...

nyt elämän ja kuoleman välinen symbolinen vaihto tapahtuu pääoson sähköisten viestimien kautta. sarjafilmit ja uutiset pitävät tästä huolen. kuolema ja hautaaminen on siten medioitu kauemmaksi, fiktioitu tapahtumaksi tuolla jossakin, bosniassa tai dianaa kuljettaneessa autossa.

minua surettaa se, että kuolema on ajettu maanpakoon ja että se on jonkinlainen tyhjä kohta sosiaalisella kartalla.

mutta ehkä tämä tekee mahdolliseksi sen, että surevat ihmisjoukot voivat käyttää dianan kuolemaa apuna omaan kollektiiviseen kuolemanahdistukseensa. joukkosureminen on eräänlainen yhdistelmä kuolema-entusiasmia ja vuolaiden kyynelvirtojen autuutta; joukossa kuoleman absoluuttinen tappio ja katastrofi on helpompi kestää.

samainen fjodorov muuten ajatteli, että mikäli kuolema todella olisi lopullinen, ei ihmisen olemassaololla ja historialla olisi mitään merkitystä.

catulux said...

Jussin rommin hajuisten lauseiden läpi kuultaa läpi aina lämmin humanismi, ja elämän ymmärrys ja nöyryyskin elämän arvoituksen edessä. Vaiko sittenkin vain yksinäisen sorsan valitus rantakaislikossa?? En osaa sanoa...

Surusta ja kuolemasta ensimmäiseksi minulle tuli mieleen, mahdottoman paksu, puukantinen, fraktuuralla(?) kirjoitettu sukumme perintöraamattu, jonka Isoisäni isä roudasi Ameriikasta tänne kylmään pohjolaan.

Iisak, raamatullinen ja uskovainen mies muutenkin, työskenteli rapakon tuolla puolen hiilikaivoksissa ja toi kotimaahansa palattuaan mukanaan paksun tukon ameriikaan dollareita ja myös ahdistavan, ankean astaman, jonka hiilipölyjä mies sitten köhi ulos keuhkoistaan lopun ikäänsä.

Pappa syntyi Ameriikassa, ja osasi ainakin kertomansa mukaan englantia lapsuudessaan, koska vietti elämänsä 7 ekaa vuotta nyk. Bushin maassa.

Laivan mukana Suomeen tullut Raamattu toimi aikoinaan istunpenkkinä, kun veljieni ja serkkujeni hiuksia lyhennettiin enon toimesta.

Raamatussa näkyvä syntyneet/kuolleet osasto, ilmeisesti iisak-ukon kirjoittama; suhteuttaa, ravisuttaa ja hiljentää miehen kuin mielen.

Kahdeksasta lapsesta kuusi kuoli ja vain pappa ja hänen siskonsa jäivät elämään.

Pullomusteella kirjoitetut kuolinpäivämerkinnät paljastavat sen ajan elämän kovuuden ja myös senaikaisen lääketieteen voimattomuuden.

Suurin osa näistä edesmenneistä sukulaisista kuoli pienenä enkelinä, 2-4 vuoden iässä. Espanjan taudin vuonna menehtyi muistaakseni kaksi pientä tyttöä; Maria ja toinen pienoinen, jonka nimeä en edes muista.

Isä-ukko, pari vuotta kansakoulua käynyt vanha tervaskanto/ikiliikkuja, kertoilee, että osan lapsista vei "lentävä keuhkokuume", joka tarkottanee tuberkuloosia.

Aina vilkaistessani näitä sukuraamattumme sivuja, sydäntä kivistää, mieltä painaa ja sielun valtaa kaikenvoittava turhuudentunne. Elämän auvoa ja sitä jokaisen metsästämää "suurta tarkoitusta" ei voi olla olemassa. Elämä näyttää olevan jotain äärimmäisen epäreilua ja satunnaista harhailua ja suorastaan mieletöntä arpapeliä.

Laaja suku merkitsee myös monia hautajaisia. Kun on kantanut kymmenkunta suurinpiirtein saman dna:n omaavaa lähimmäistä haudanlepoom, niin sydänkin karaistuu; enää ei tarvitse odotella liikoja, etsiä sateenkaarta ja sen aarretta; vaan sen jälkeen jälkeen ollaan kutakuinkin sinut elämän kanssa. Kuolema tunnetaan niin hyvin, että siitä voi puhua kuten tutusta veljestä....

Pälli said...

En halua rienata, täällä on kirjoitettu kauniisti ja kauheasti kuolemasta. Mutta joka sietää parodiaa, voi tutustua Terry Pratchettin Kuolema-hahmoon, joka esiintyy useissa hänen teoksissaan. Kuolema on ehdoton suosikkini kaikista Pratchettin luomista olennoista: lempeä ja armoton yhtä aikaa, järkähtämättä sitä mitä on, ja kuitenkin lopulta hiukan eksyksissä ja hämillään, eikä ymmärrä, mikä hänestä tekee erilaisen kuin kaikista muista...

Ehkä tämäkin hahmo kertoo kaikesta siitä, mikä on jo toisella tapaa hiukan avattuna näissä kirjoituksissa.

Kiitos Rauno surun esiin tuomisesta!