Surusta ja suremisesta

Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Di".
(Alkuperäistä kieliasua on editoitu - viimeksi klo: 22.20)

Löysin tuon Audenin runon Funeral Blues 2½ vuotta sitten ja tein siitä pienen 'päreen'.
Täydellinen hautajaisruno, joka muistaakseni on silti alunperin koottu kahden keskeneräisen ja erityyppistä tarkoitusta palvelevan runon osasta, jotka Auden sitten kokosi yhdeksi surun purkaukseksi.

*
Suru on merkillinen tunne.

On olemassa melankoliaa eli masennuksenkaltaista surua, joka kohdistuu itse elämään, omaan elämäntunteeseen tai sen puutteeseen. On olemassa kaipuunkaltaista surua, joka voi liittyä sekä elämään, Jumalaan että ihmiseen.

Yleisimmin suru ymmärretään kuitenkin menetyksen aiheuttamaksi tuskaksi ja ahdistukseksi.

Läheisen omaisen kuolema menetyksenä on silti mahdollista - ainakin osittain - 'surra pois', kun taas ylempänä mainitut liittyvät jollain tapaa itse elämään tai ihmisen tapaan kokea elämä.

Kaltoin kohdeltu Job ja etenkin illuusioton Saarnaaja eivät pääse irti melankolisesta perusasenteestaan elämää kohtaan, mutta yksittäisen rakastetun ihmisen menetys ei välttämättä jää ikuisena taakkana painamaan mieltä ikäänkuin tuomiona henkirikoksesta.

*
Ehkä kuitenkin liioittelen painottaessani 'surutyön' positiivista merkitystä, mutta sitä haluan ehdottomasti korostaa, ettei näitä pohdiskeluja - Diana-ilmiötä lukuunottamatta - ole syytä liittää keskusteluun 'positiivisesta elämänasenteesta negatiivisen vastapainona, mikä on lähinnä median ja kaupallisten trendien 'mainosproduktiota'.

(Tosin laulussa Esplanadi (1965, Hootenanny Trio) laulettiin kyllä jossain määrin opettavaisesti, että 'jos joku suruistaan piittaa, niin silloin ne merkit aina kuolemaan viittaa..;)

Omalla kohdallani surin joka tapauksessa esimerkiksi äitini kuoleman jo neljä vuotta ennenkuin hän sitten kuoli kesällä 2005.

Olin nimittäin täysin varma siitä, että äiti kuolee kesällä 2001 erään leikkauksen jälkeen, ja kohtasin menetyksen tosiasian totaalisti juuri silloin. Itkin häntä kynttilän valossa vain yhden illan, mutta tunne oli sitäkin murskaavampi.

Tämän kokemuksen ja surutyön jälkeen en sen sijaan kokenut hänen varsinaisen poismenonsa jälkeen suurtakaan tuskaa. Sehän oli jo surtu 'pois'.

Tämä on hyvä esimerkki minun tavastani kohdata läheisten kuolema tai sen vakava uhka. Olen siis kokenut saman useampiakin kertoja.

(Sen sijaan enoni ja isäni äkillistä, täysin yllättävää kuolemaa kolmen kuukauden sisällä 1968 en ilmeisesti vieläkään ole kyennyt täysin kohtaamaan ja suremaan.
Jonkilainen shokkivaihe lienee jäänyt ikuisesti päälle...)

*
Kaikkein vaikein surtava ihmisistä puhuttaessa lienee oman lapsen kuolema, mutta ehkä surun 'priorisointi' ylipäätään on sittenkin kehnoa ja kvantitatiivista psykologisointia asiassa, jossa sellaista ei tunneulottuvuuden tasolla on mieletöntä tehdä, ellei lukeudu sosiaalidarwinistiseksi reduktionistiksi.

Tässä kohtaa on nyt hyvä muistaa, mitä Ingmar Bergman sanoi vuosia pitkäaikaisimman vaimonsa Ingrid Thulinin (os. von Rosen, joka muistutti hämmästyttävästi Bergmanin omaa äitiä) kuoleman jälkeen.

'En ole koskaan toipunut Ingridin kuolemasta. Jäin pysyvästi invalidiksi...Kuin osa minua/-sta olisi repäisty lopullisesti irti...'

(Vihonviimein solmittu avioliitto (1971) loppui Thulinin kuolemaan 1995. Yhteinen lapsi parilla oli jo vuodelta 1959, mutta Bergman 'rauhoittui' ja asettui aloilleen vasta 1970.)

***
Mitä taas prinsessa Dianan aiheuttamaan 'suruun' tulee, niin sitä en ole koskaan kunnolla ymmärtänyt.
Ihmiset mitä ilmeisimmin halusivat surra, mutta voiko suremista 'haluta' - ihan aidosti? Eikö tässä ole kyse jostain muusta?

Dianasta saatiin - vaikkei sitä tietenkään ääneen lausuttu - sekä erinomainen syntipukki että koston väline, jolla soimata kuningashuoneen skandaaleja että - varsin tekopyhästi - puhdistua omista 'mokistaan' suremalla psykologisesti mitä sopivinta uhria, joka oli yhtä aikaa sekä julkisuuden kautta sopivan läheinen että samalla tarpeeksi kaukainen, jotta itse suru olisi pystynyt todella vakavasti uhkaamaan omaa emotionaalista tasapainoa...