Sitaatteja Dostojevskin Kellariloukosta

(Lisäys klo:16:30)

Nämä sitaatit eivät ole itse valikoimiani vaan napattu erään kirja-arvostelijan artikkelista, josta en siteeraa siis muuta kuin kirjoittajan itse valikoimat sitaatit.

Sinänsä erittäin positiivisessa arvostelussa oli hyvätkin kohtansa, mutta yleisen linjansa puolesta siinä ei ollut ymmärretty kirjan filosofista puolta lainkaan.
Kirjan ensimmäistä osaa - Kellariloukkoa - kirjoittaja pitää nimittäin väsyttävänä jaaritteluna ja 'lätinänä' mutta innostuu kyllä kovin toisesta osasta.

Jääköön arvioija kuitenkin siis omaan arvoonsa. Ja koska sitaatit ovat pelkästään Dostojevskilta, en katso velvollisuudekseni antaa edes linkkiä em. arvostelijan tekstiin.

Sitäpaitsi mies, joka siteeraa Dostojevskin yhteydessä lopetuslauseessaan Leninin - olkoonkin varsin neutraalia kehotusta: 'Lukekaa, lukekaa, lukeaa!' - sinetöi innostuksestaan huolimatta ainakin minun mielestäni mauttomasti ja lopullisesti arviointiperspektiivinsä 'vinoutuneisuuden' ja pinnallisuuden suhteessa tähän.

Leninin kanta Dostojevskiin tiedetään, ja se perustuu kohtuuttomasti tämän viimeisen vuoden (1880/-81) tsaristis-kirkolliseen nationalismiin eli peritaantumukselliseen asenteeseen, joka ei kuitenkaan useimpien Dostojevki-asiantuntijoitten mielestä ole linjassa hänen romaaniensa ja aiempien poliittisten näkemystensä kanssa.

***
Osa I Kellariloukko

" Sivistys saa ihmisessä aikaan vain tunteiden monipuolistumista - eikä ehdottomasti mitään muuta. Ja kehittäessään tuota monipuolisuutta ihminen vielä kenties päätyy siihen, että verenvuodatuksestakin löytää nautintoa. Sellaistahan on jo tapahtunut. Oletteko huomanneet, että kaikkein raffinoidummat verenvuodattajat ovat meikein aina olleet kaikkein sivistyneimpiä miehiä, joiden kengännauhoja kaikenlaiset Attilat ja Stenka Razinit eivät olleet kyllin arvokkaita solmimaan; ja jos edelliset eivät pistä silmään niin selvästi kuin Attila ja Stenka Razin, niin se johtuu juuri siitä, että heitä tapaa liiankin usein, he ovat liian tavallisia ja siksi vilahtavat ohi huomaamatta".

(Tämähän on kuin suoraan Nietzscheltä! Ylipäätään Kellariloukko merkitsi Nietzschelle todellisen sukulaissielun löytämistä, mitä ihmismielen 'kirurgiaan' tulee.
Nietzsche kutsuu Dostojevskia Epäjumalten hämärässä (1888) peräti 'ainoaksi ihmiseksi, jolta minulla ylipäätään on mitään/jotain opittavaa näissä asioissa'.)

*
Osa II Märästä lumesta

(Kirjoittaja muistuttaa, että Liisa on oletettavasti suomalainen kuten hyvin monet Pietarin prostitioidut siihen aikaan - tässä 1860-luvulla.)

"Ja olisinko minä voinutkaan tyytyä kurjan konttoristin yksinkertaiseen, banaaliin, tavanomaiseen irstailuun ja kestää kaiken siitä johtuvan saastan! Mikä siinä olisi silloin houkutellut minua ja viekoitellut öisin kaduille?"

*
"... Jossakin seinän toisella puolella kahisi kello kuin raskaan painon alla, ikäänkuin joku olisi kuristanut sitä. Luonnottoman kauan kestäneen kahinan jälkeen seurasivat kimeät, kehnot ja odottamattoman nopeat lyönnit; - ikäänkuin joku olisi yht'äkkiä hypähtänyt esiin jostakin. Kello löi kaksi.
Havahduin, vaikka en ollutkaan nukkunut, vaan maannut puolihorroksissa. Kapea, ahdas ja matala huone, jossa oli valtavan iso vaatekaappi ja joka oli täynnä pahvilaatikoita, rättejä ja kaikenlaista vaaterojua, oli melkein pimeänä. Kynttilänpätkä, joka paloi pöydällä huoneen toisessa päässä, oli sammumaisillaan ja tuikahteli heikosti sillöin tällöin. Hetken kuluttua olisi täysin pimeää.

Ei kulunut pitkää aikaa, kun olin jo täysin tajuissani; muistin heti kaikki vaivattomasti, ikäänkuin nuo ajatukset olisivat vahtineet minua rynnätäkseen kimppuuni. Horroksessakin ollessani muistissa pysyi aivankuin jokin kohta, jota ei voinut unohtaa ja jonka ympärillä unikuvani raskaasti kiersivät.
Mutta kummallista oli tämä: kaikki, mikä minulle oli tapahtunut sinä päivänä, tuntui minusta nyt herätessäni hyvin, hyvin kaukaiselta ikäänkuin olisin kokenut sen jo kauan aikaa sitten.

Pää tuntui sumuiselta. Jokin ikäänkuin leijaili yläpuolellani ja hipoi minua, kiihotti minua ja teki minut rauhattomaksi. Tuska ja harmi kasvoi minussa jälleen ja etsi purkaantumistietä. Äkkiä näin vierelläni avoinna olevan silmäparin, joka tarkasteli minua uteliaasti ja vakavasti. Se oli kylmän tunteeton, yrmeä katse, joka tuntui hyvin vieraalta; se painoi mieltäni.

Synkkä ajatus heräsi aivoissani ja kulki koko ruumiini läpi jonkinlaisena ilkeänä tunteena muistuttaen sitä tunnetta, jonka usein kokee astuessaan kosteaan ja tunkkaiseen kellariin. Vaikutti jollakin tavoin luonnottomalta, että juuri nyt nuo silmät halusivat tarkastella minua.

Muistin myös, etten kahden tunnin aikana ollut sanonut tuolle olennolle sanaakaan, enkä lainkaan ollut pitänyt sitä tarpeellisenakaan; siitäkin olin äsken ollut tyytyväinen. Sitävastoin nyt äkkiä huomasin kuinka järjetön, inhottava kuin hämähäkki, oli tuo intohimo, joka ilman rakkautta karkeasti ja häpeämättä alkaa suoraan siitä, mikä on oikean rakkauden kruunu. Katselimme kauan toisiamme, mutta hän ei kääntänyt katsettaan eikä muuttanut silmiensä ilmettä, niin että minusta alkoi lopulta tuntua jostakin syystä kammottavalta.

-Mikä sinun nimesi on? kysyin äkkiä saadakseni tuon kaiken loppumaan. -Liisa, - hän vastasi melkein kuiskaten, mutta töykeästi ja käänsi katseensa pois. Minä olin hetken aikaa vaiti.

- Onpa tänään ruma sää... lunta ... inhottavaa! sanoin puoliksi itsekseni, panin käsivarteni surumielisesti niskani taakse ja katselin kattoon. Hän ei vastannut. Kaikki tuntui niin rumalta.

- Oletko täältäpäin kotoisin? kysyin hetken kuluttua, melkeinpä vihaisesti ja käänsin hieman päätäni häneen päin. - En. - Mistä sitten. - Riiasta, hän vastasi vastahakoisesti. - Saksalainen? - Venäläinen. - Oletko ollut kauankin täällä? - Missä? - Talossa. - Kaksi viikkoa.

Hänen äänensävynsä tuli yhä yrmeämmäksi. Kynttilä oli sammunut kokonaan; en voinut erottaa hänen kasvojaan.

- Onko sinulla isä ja äiti? - Kyllä... ei ... on. - Missä he ovat? - Siellä Riiassa. - Keitä he ovat? - Muuten vain. - Miksi sanot muuten vain? Keitä he ovat, mikä on heidän ammattinsa? - Pikkuporvareita. - Oletko aina asunut heidän luonaan? - Kyllä. - Kuinka vanha sinä olet? - Kaksikymmentä. - Miksi lähdit heidän luotaan? - Muuten vaan. - Tuo "muuten vaan" merkitsi: anna minun olla, tuo on ällottävää. Olimme vaiti molemmat."

*
"Eikö sinusta itsestäsi tosiaankaan ole paha olla täällä? Ei, ilmeisesti riippuu paljon tottumuksesta! Piru vieköön, minkälaiseksi tottumus voi ihmisen saattaa! Mutta luuletko sinä tosiaakin vakavissasi, ettet koskaan vanhene, että olet aina kaunis ja että sinua pidetään täällä ikuisesti?

Minä en lainkaan tahdo puhua siitä, että täälläkin on saastaista... Mutta muuten minä haluan puhua sinulle tästä sinun nykyisestä elämästäsi; nythän sinä olet nuori ja kaunis ja hyvä, sinulla on sielu ja tunteet, mutta tiedätkö, että kun minä äsken havahduin horroksestani, minusta heti tuntui inhottavalta olla täällä sinun kanssasi! Vain ollessaan humalassa voi tulla tänne.

Mutta jos sinä olisit muualla, asuisit kuten kunnialliset ihmiset ainakin, niin minä kenties en vain liehittelisi sinua, vaan suorastaan rakastuisin sinuun, olisin iloinen katseestasikin ja sanastasikin; odottelisin sinua portillasi, seisoisin polvillani sinun edessäsi; pitäisin sinua morsiamenani, ja pitäisin sitä lisäksi suurena kunniana. Minä en rohkenisi ajatella mitään epäpuhdasta sinusta.

Mutta täällä minä tiedän, ettei minun tarvitse muuta kuin viheltää ja sinun on tultava mukaani tahdoitpa tai et, enkä minä silloin tyydy sinun tahtoosi vaan sinun on taivuttava minun tahtooni. Kehnoinkin talonpoika voi mennä työmieheksi jonnekin, mutta hän ei tee itsestään orjaa, ja hän tietää sitäpaitsi määräaikansa. Mutta mikä on sinun aikasi? Ajattelehan vain: mitä sinä uhraat täällä itsestäsi? Mitä orjuutat? Sielusi, sielusi, jota et enää vallitse. Sen sinä teet orjaksi yhdessä ruumiisi kanssa! Annat rakkautesi jokaisen juopporatin häväistäväksi!

- Rakkaus! Mutta rakkaushan on kaikki, sehän on jalokivi, sehän on neitsyyden aarre! Saavuttaakseen tuon rakkauden monet ovat valmiit uhraamaan henkensa, valmiit kuolemaan. Ja mikä on rakkautesi arvo nyt? Sinä olet ostettu kokonaan, kertakaikkisesti, ja miksi silloin pitäisi pyrkiä saavuttamaan rakkautta, kun ilman sitäkin kaikki on sallittua.

Tämähän on suurin loukkaus, mikä voi kohdata nuorta tyttöa, käsitätkö sinä? Minä olen kuullut, että teidän, typerien kanojen, mieltä muka hyvitetään, sallitaan teidän pitää omia, rakastajianne. mutta sehän on pelkkää hassuttelua, pelkkää petosta, pelkkää teidän pilkaamistanne, ja te uskotte siihen? Rakastaako tuo rakastaja teitä todellakin? Enpä usko!

Kuinka hän voisi rakastaa teitä, kun hän tietää, että sinut voidaan minä hetkenä tahansa kutsua hänen luotaan pois? Hän olisi lurjus tästä syystä! Kunnioittaako hän sinua hiukkaakaan? Mitä sinulla on yhteistä hänen kanssaan? Hän pilkkaa sinua ja varastaa sinulta - siinä on koko hänen rakkautensa! Saat olla kiitollinen, ettei hän vielä kaiken lisäksi lyö sinua. Kenties pieksääkin.

Kysyhän joskus häneltä, jos sinulla on tuollainen rakastaja, haluaisiko hän mennä naimisiin kanssasi. Ja hän varmasti nauraa vasten naamaasi, ellei suorastaan sylje päällesi tai lyö sinua, ja siksi hän itse ei ole penninkään arvoinen.
Ja mitä varten sinä kuvittelet uhraavasi koko elämäsi täällä? Siitäkö syystä, että sinulle juotetaan täällä kahvia ja syötetään hyvin? Ja mistä syystä sinua sitten syötetään hyvin? Joku kunniallinen tyttö ei saisi palaakaan kurkustaan alas, koska hän tietää mitä varten täällä syötetään hyvin.

- Sinä olet velkaa tänne ja tulet aina ja ikuisesti olemaan velkaa siihen asti, kunnes vieraat alkavat ylenkatsoa sinua. Ja se tapahtuu hyvinkin pian, älä luota liikaa nuoruuteesi, sillä se kiitää täällä ohitse tuulispäänä ja sitten sinut ajetaan pois.
Eikä riitä sekään, että sinut ajetaan ulos, vaan jo kauan sitä ennen alkaa emäntäsi riidellä kanssasi, moittia sinua, sättiä sinua - ikäänkuin et sinä olisi hänen takiaan menettänyt terveyttäsi, uhrannut hänen vuokseen nuoruuttasi ja sieluasi, vaan aivan kuin sinä olisit saattanut hänet perikatoon, keppikerjäläiseksi ja varastanut hänet tyhjiin.

Ja sinun on turha luottaa kenenkään apuun: sinun toverisi hyökkäävät myös kimppuusi, ollakseen emännälle mieliksi, sillä kaikki täällä ovat orjia ja ovat aikoja sitten menettäneet omantuntonsa ja säälintunteensa. He ovat tulleet läpeensa kehnoiksi. Inhottavampia, saastaisempia, loukkaavampia sättimisiä ei ole maan päällä.

Ja kaiken sinä uhraat täällä jättämättä jälkeesi mitään - terveytesi ja nuoruutesi ja kauneutesi ja toiveesi. Kaksikymmen vuotiaana sinä tulet näyttämään kolmikymmenviisivuotiaalta ja saat kiittää Jumalaa, jos olet pysynyt terveenä.
Sinä ehkä nyt luulet, ettei sinun tarvitse tehdä työtä, että kaikki on pelkkää huvia! Mutta tämän raskaampaa pakkotyötä ei ole koko maailmassa eikä ole koskaan ollutkaan. Sydämesi sulaa kyyneliin.

- Etkä sinä rohkene sanoa sanaakaan, et puolta tavuakaan kun sinut ajetaan täältä pois; sinä lähdet kuin rikoksen tehnyt. Sinä menet toiseen samanlaiseen paikkaan, sitten kolmanteen, sitten jälleen johonkin ja päädyt vihdoin Sennaja -torin varrelle. Ja siellä ei kukaan välitä vaikka sinua lyödään; se on sitä sikäläistä ystävällisyyttä, siellä ei vieraasi voi hyväillä sinua ensin lyömättä sinua. Sinä et usko, että siellä on niin inhottavaa? Menehän joskus käymään siellä, ehkäpä näet omin silmin."

*
" (...) kun olin saavuttanut tehokkaan tuloksen, minä pelästyin. Ei, minä en ole koskaan en koskaan ollut sellaisen epätoivon todistajana! Hän makasi pitkin pituuttaan, kasvot painettuina syvälle pielukseen ja hän oli molemmin käsin lujasti tarttunut siihen. Hänen rintansa oli halkeamaisillaan.

Koko hänen nuori ruumiinsa vavahteli kuin kouristusten vallassa. Rintaan patoutuneet nyyhkytykset painoivat, raastoivat häntä ja äkkiä purkautuivat valituksina ja huutona. Silloin hän painoi päänsä yhä syvemmälle pielukseen: hän ei tahtonut, että kukaan täällä, yksikään elävä sielu saisi tietää hänen kärsimyksistään ja kyyneleistään.
Hän repi pielusta hampaillaan, hän puri kätensä verille (näin sen myöhemmin), hän upotti sormensa auenneisiin palmikkoihinsa, pidätti hengitystään ja puri hampaansa yhteen."

*
"Minä pelastan Liisan - ajattelin - ja se aiheutuu siitä, että hän käy usein luonani ja minä puhun hänelle... Minä kehitän häntä, sivistän hänet. Vihdoin huomaan, että hän rakastaa minua, rakastaa intohimoisesti.(...) Mutta nyt, nyt sinä olet minun, osa minusta, sinä olet viaton, kaunis, sinä olet ihana vaimoni.

Ja kotiini rohkeasti ja vapaasti astu emäntänä!".

*
"(...) hetken kuluttua häpeissäni ja epätoivoisena ryntäsin Liisan jälkeen. Minä avasin käytävään johtavan oven ja kuuntelin. - Liisa! Liisa! minä huusin portaikkoon arasti, puoliääneen.

Vastausta ei tullut, minä olin kuulevani hänen askeleensa kaikuvan alimmilla portailla. - Liisa! huusin kovemmin. Ei vastausta. Mutta samassa kuulin, kuinka alhaalla avattiin vinkuva, tiukka lasisruutuinen ulko-ovi ja jälleen suljettiin tiukasti. Kaiku kiiri portaikossa! Hän oli mennyt. Minä palasin mietteissäni huoneeseeni. Mieleni tuntui äärettömän raskaalta."

*
"Mitä me joskus meluamme? Miksi joskus oikuttelemme? Mitä me haluamme? Emme itsekään tiedä miksi ja mitä! Meille itsellemmehän on pahempaa, jos oikukkaat pyyntömme täytetään. Koettakaa esimerkiksi suoda meille enemmän itsenäisyyttä, antakaa kenelle tahansa meistä vapaat kädet toimia, laajentakaa toimintamahdollisuuksien piiriä, lieventäkää holhousta, niin me ... vakuutan teille, - niin me heti pyydämme päästä taas takaisin holhottaviksi".

*
"Kaiken kukkuraksi Apollo (päähenkilön palvelija) aiheutti silloin minulle paljon harmia röyhkeydellään. Olin vähällä menettää kaiken kärsivällisyyteni! Hän oli ruttotauti, ruoska, jonka Kaitselmus oli lähettänyt rangaistuksekseni.

Kahden vuoden ajan olimme jo taistelleet keskenämme, ja minä vihasin häntä. Tuskin ketään koko maailmassa olen vihannut niin paljon kuin häntä, varsinkin määrättyinä aikoina. Hän oli keski-ikäinen, arvokkaan näköinen mies, joka vapaa-aikoinaan teki räätälintöitä.

Mutta jostakin tuntemattomasta syystä hän halveksi minua äärettömästi ja katseli minua sietämättömän ylimielisesti. Muuten, hän tarkasteli kaikkia ylimielisesti. Kun vain näki tuon vaaleatukkaisen, sileäksi suitun pään, tuon kiharan, jonka hän oli kammannut otsalleen ja voidellut ruokaöljyllä, tuon lujapiirteisen suun, V:n muotoiseksi yhteenpuristetut huulet - silloin tiesi, että siinä on olento, joka ei milloinkaan ollut epävarma itsestään.

Hän oli pedantti, suurin pedantti mitä minä milloinkaan olen tavannut, ja lisäksi niin itserakas, että kenties vain Aleksanteri Suuri olisi vetänyt hänelle vertoja. Hän oli rakastunut jokaiseen nappiinsa, joka kynteensä, - nimenomaan rakastunut ja hän näytti myös siltä! Hän käyttäytyi minua kohtaan täysin despoottisesti, puhui minulle tavattoman vähän, ja kun hän sattumalta katsahti minuun, oli hänen katseensa luja, ylevän itsevarma ja aina pilkallinen, mikä saattoi minut välistä raivon valtaan.

Hän suoritti tehtävänsä ikäänkuin olisi osoittanut minua kohtaan mitä suurinta armoa. Sitäpaitsi hän ei tehnyt minun hyväkseni oikeastaan mitään eikä lainkaan pitänyt edes velvollisuutenankaan tehdä mitään.
Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö hän pitänyt minua maailman suurimpana idioottina, ja jos hän "pitikin minua luonaan", niin se johtui vain siitä, että hän voi saada minulta palkan kuukausittain.
Hän oli suostunut "olemaan tekemättä mitään" luonani seitsemästä ruplasta kuukaudessa.

Paljon syntejä annetaan minulle anteeksi hänen vuokseen. Vihani häntä kohtaan saavutti joskus sellaiset mittasuhteet, että olin vähällä saada kouristuskohtauksen hänen kävelytapansa vuoksi. Mutta kaikkein inhottavinta minusta oli hänen sammaltava puheensa. Hänen kielensä oli pitempi kuin olisi pitänyt olla, tai jotain sellaista..."