August 9, 2007

Rakkaus raatelee(?)

Kirjoitettu kommentiksi Hotasen kommenttiin päreessä "Cracia a la vida".
(Päre numero 1000)

a-k.h kirjoitti
Haastatellessani kerran psykoterapeutti Ritva Pölöstä, jonka asiakkaina oli myös taiteilijoita ja poliitikkoja, hän sanoi, että oli tilanne melkein mikä tahansa, on kolme asiaa, joita on vaikea ohittaa: isänmaa, uskonto ja seksuaalisuus.

*
Isänmaalla on kovin vähän merkitystä minulle. Aivan kuten ihmisten ihonvärillä tai sosiaalisella asemalla.

Yritän päästä samaan kyynis-stoalaiseen asenteeseen myös ihmisten uskonnollisten ja poliittisten asennoitumisten suhteen, mutta se on jo vaikeampaa, koska minulla on näistä asioista jo lähes vakiintuneita mielipiteitä joskaan ei vakaumuksia.

Seksuaalisuudesta on kaikkein vaikein päästä eroon, koska se liittyy sekä täysin 'eläimelliseen' biologiseen viettiin että sosiaalisen ja kommunikatiivisen läheisyyden ja hellyyden tarpeeseen.

Minun on hyvin vaikea ymmärtää rakkautta, josta puuttuu seksuaalisuus, vaikka ymmärränkin että ilman muuta voi olla seksuaalisuutta ilman rakkautta - vaikkei se kyllä välttämättä kerro emotionaalisesessa mielessä kovin hyvää henkilöstä, jolle tämä asia on muka itsestään selvyys.

Intressitön lähimmäisenrakkaus ('laupias samarialaisuus') on jotain erittäin merkillistä - ajatelkaamme nyt jälleen vaikka ruhtinas Myskiniä.

Lähimmäisenrakkaus, joka ei rakasta itsekkäällä tavalla ketään erityisesti (onko sellaista rakkautta?) on kyllä ihailtavaa mutta toisaalta miltei pelottavaa: sekä itse Myskinin että hänen vaikutuspiirissään elävien kannalta.

Myskin ei kykene 'pelaamaan' niitä 'pelejä', joita raadolliset ihmiset toistensa suhteen juonineen pelaavat, ja hänen vaikutuspiiriinsä joutuneet kokevat häpeää omien paheittensa vuoksi häneen verrattuna, mutta ennenmuuta he ovat hämmentyneitä, koska tuo Jeesus/Myskin on immuuni heidän tarpeelleen ihailla ja jopa palvoa häntä ja siten nostaa hänet jalustalle.

Toisaalta he myös kokevat jopa vihaa siitä, että Myskiniin ei voi saada otetta millään - ei ihailun tai halveksunnan keinoin.

*
Ihanne olisi, ettei isänmaalla, uskonnolla eikä myöskään seksuaalisuudella olisi likimainkaan niin suurta sijaa mielessämme.

Vasta sitten kun motiivimme perustuvat läheisyyden ja hellyyden kaipuuseen sekä jonkinlaiseen teeskentelemättömään hyvään tahtoon, saavat seksuaalisuus, isänmaallisuus ja uskontokin edes jonkinlaisen oikeutuksen, koska ne eivät silloin dominoi ajatteluamme sekä halujamme ja aiheuta splittausta (me hyvät, nuo pahat) vaan ovat alisteisia jonkinlaiselle ihmisrakkaudelle.

'Rakkaus raatelee', lauloi Ismo Alanko Sielun veljissä. Sitä se kyllä tekee ja usein, mutta niin ei tarvitsisi olla.

Juuri tässä kohdassa Lutherin peripessimistinen kanta ihmisluonteen kykyyn eli kyvyttömyyteen pelastuksen suhteen nousee aina ajatuksiini. Onko ihminen todella täysin itsekäs olio rakastessaankin - jopa Jumalaa rakastaessaan?

Jotenkin en kerta kaikkiaan haluaisi uskoa ja hyväksyä noin syvää pessimismiä. En osaa enkä malta odottaa (jos sellaista ylipäätään voi odottaa) sitä, kun Jumalan armo pamahtaa kallooni kuin salama taivaasta ja vapauttaa minut synneistäni uskomaan Jeesuksen pelastussanomaan, joka on kaiken kattava ja voittava rakkaus.

Ja silti - minäkin odotan jotain hyvin samantyyppistä ilmiötä tapahtuvaksi - mutta en siis kuitenkaan juuri luterilaisen vanhurskauttamisopin esittämässä mielessä.

Mitä se voisi olla? Myskin, Aljosa Karamazov, Isä Zosima?

*
Jaa-a. Mitähän minä nyt oikein kirjoitin? Onko minusta tulossa kaikkein höyrähtäneimmän luokan idealisti, joka haluaa kieltää ihmisluonnon realiteetit?

4 comments:

Sipura said...

RR: "Onko minusta tulossa kaikkein höyrähtäneimmän luokan idealisti, joka haluaa kieltää ihmisluonnon realiteetit?"

Pääsit vihdoin ihmisluonnon äärelle. Kyllä se sieltä tulee kun vähän potkii.

Jussi said...

No kyllä hyvä suihin otto on poikaa, mutta kyllä toi Dylan on vitun hyvä siis kun esimerkiksi pitää nyt verrata Audeniin, niin oikeeeestaan parempi, vai mitä mieltä olet. Tämä kirjoitettu noin 3 promillen humalassa.

jussi said...

Se tietenkin tarkoitti, että idea ei ollut laki, se oli vain päämäärä ja tulisi sellaisena aina pysymäänkin. Ihmisellä oli siis kyky muodostaa ideoita ja siksi elämä näyttäytyi hänelle eräänlaisena tehtävänä, jonka itse kukin oli saanut ratkaistavakseen. Välineiksi kelpasi yhtä hyvin aistillisuus, kuin puhdas ymmärryskin tai järki itsessään. Siveys oli siis ikäänkuin ihmisen velvollisuus. Ihmisen piti vain tulla tavoittelemansa onnellisuuden arvoiseksi.

kafkaesque said...

rauno: "onko minusta tulossa kaikkein höyrähtäneimmän luokan idealisti, joka haluaa kieltää ihmisluonnon realiteetit?"

sipura: "pääsit vihdoin ihmisluonnon äärelle. kyllä se sieltä tulee kun vähän potkii."

menneisyys ohjaa valintojamme enemmän kuin tajuamme. sisäinen kuvio jatkuu, vain näyttämö muuttuu. toivottavasti valo kajastaa remonttiputken päässä.

mika: kiitos tämänpäiväisestä päiväkirjamerkinnästäsi "isä, tytär ja ihmisen polveutuminen." tässä hiukan takaisinkytkentää, eli kehuja: tykkään siitä tavasta, jolla pidät oven auki universumiin päin.