August 5, 2007

Peli on vihelletty poikki - Catulux - anna lisäaikaa!

Kirjoitettu kommentiksi kafkaesquen kommenttiin päreessäni "Nainen ja koti".
(Lisäyksiä klo: 08:05)
*
kafkaesque sanoi...

nyt täytyy pastorinmakuisella äänellä viheltää peli poikki.

*
Roolileikeistä ei ole pitkää matkaa todellisuuteen. Toki 'tarpeeksi' paljon, mutta tässähän me nyt voimme ikäänkuin 'harjoitella' fiktiivisen ilmaisun (eräänlaisen illuusion) ja todellisuuden (omien emootioittemme) suhdetta toisiinsa.

Tiedän kyllä, että tällainen 'peli' saattaa olla jopa vaarallista psyyken kannalta, mutta niin kauan kun 'vain' näyttelemme - tai oikeastaan vain 'kirjoitamme' näyttelevämme jotain roolia, mitään ongelmaa ei välttämättä ilmaannu.

Mutta heti kun ryhdymme 'soveltamaan' roolia käytäntöön - kun eläydymme siihen mahdollisimman voimakkaasti, se alkaa todella muuttaa meidän realiteettitajuamme.
Psyykkisen situaatiomme muuttuessa roolin vaatimusten mukaisesti leikki alkaa muuttua todeksi.

Monet näyttelijät ovat eläytyneet ja 'jämähtäneet' johonkin vahvaan rooliinsa niin pahasti, että 'kuljettavat' sitä osana persoonaansa kauan ensi illan jälkeenkin.

Minulle ja Kafkaesquelle tällaista ei luultavasti pääse tapahtumaan, koska osaamme ja voimme 'viheltää pelin poikki' (tai ainakin Kafkaesque osaa..;), mutta jos niin täytyy tehdä (niinkuin epäilemättä täytyy, koska minä vien tunneprovokaation tahallani äärimmäisyyksiin!), saatamme aavistaa, miten rankka juttu eläytyminen johonkin rooliin voi olla - sekä näyttelijän että kirjailijan ominaisuudessa.

*
Tietysti roolileikit ovat yleensä pelkkää hauskanpitoa - ehkä myös jopa tiedollisesti kehittäviä, jos kyse on esim. tietyn historiallisen tilanteen ja siinä eläneitten ihmisten maailmaan samaistumisesta (larppaamiseksiko sitä kutsutaan?).

Vakavasti otettavana terapiamuotona en menisi kuitenkaan suosittelemaan niitä kenellekään.

Esimerkkinä roolipeli-psykoterapiasta käyköön mm. alkeellista kommunikaatioteoriaa ja etenkin psykoanalyysia yhdistänyt transaktioanalyysi (Kts. PS).

1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla muodikkaana pidetty Eric Bernen kehittämä transaktioanalyysiksi nimitetty psykoterapian muoto oli nimittäin kyseenalaista paitsi terapeuttisten keinojensa ja tulostensa suhteen myös (ainakin amatöörimäisimmillään) ihan oikeasti edesvastuutonta roolien ja tunteitten sekoittelua.

Ryhmän vetäjä oli eräänlaisen 'shamaanin' roolissa. Hänen tuli kyetä 'palauttamaan' regressioon mennyt ryhmän jäsen takaisin 'omaan itseensä' - omaan psyykkiseen situaatioonsa.

Transaktioanalyysissä kyse ei ole minkäänasteisesta hypnoosista vaan transferenssin kaltaisesta tilasta, jonka annetaan syntyä ryhmässä osittain spontaanisti, osittain roolien kautta.

Vetäjä pyrkii sitten analysoimaan ryhmän jäsenten suhteita tiettyjen - etenkin perheessä vallitsevien perusroolien puitteissa (vanhempi, aikuinen lapsi - vrt. Freudin Superego, Ego, Id; rooleja on muitakin; ), jotka sitten tulkitaan negatiivinen - positiivinen asteikolla.

Aikuinen tosin on periaatteessa aina positiivinen.

Transaktioanalyysi perustuu Bernen olettamiin ja tutkimiin, kaikissa ihmissuhteissa aktivoituviin, emotionaalisiin, kokemuksellis-elämyksellisiin 'muistijälkiin' (vrt. Freudin alitajunta), jotka ovat syntyneet lapsuuden perusihmissuhteissa.

Tarkoituksena on avata ja selvittää ryhmän jäsenten välisten - usein torjuttujen ja tiedostamattomienkin - tunnesuhteitten verkosto.

Idea kuulostaa hyvältä, toteutus on pahimmillaan pelkkää rahastusta ja viihdettä, joka ei kuitenkaan ole vailla riskejä.

Intensiivisessä, viikonlopun kestävässä ja periaatteessa ympärivuorokautisessa terapiaryhmässä osallistuja voi todellakin mennä jonkinasteiseen regressioon, mitä tavallaan jopa vaaditaan ryhmän jäsenten välille syntyvien piilevien emootioiden ja emotionaalisten ristiriitojen purkamiseksi tai positiivisten tunteiden tunnistamiseksi ja niiden osoittamisen helpottamiseksi kommunikaatiossa.

Transaktioanalyyttisten ryhmien suosio ilmensi minun mielestäni omalta osaltaan aikansa hippisukupolven pyrkimystä suuriin ja syviin elämyksiin - pyrkimystä päästä osalliseksi oseaanisista tunteista, joista myös Nietzsche kirjoitti.

Ryhmissä pyrittiin kokemaan jonkinlainen elämysmatka toisten ihmisten kautta. Kyseessä oli siis ikäänkuin huumetrippi (vrt. Eight Miles High (You Tube) - The Byrds-hitti vuodelta 1966/-67), mutta nyt vain ilman huumeita.

Monien ihmisten perusmotivaationa mennä näihin ryhmiin oli kuitenkin - ei suinkaan vakava psykoterapian tarve vaan yksinkertaisesti jännittävän seikkailun etsiminen - juuri ihmissuhteissa.
On varsin pirullisesti mutta myös osuvasti todettu, että nuo viikonloput olivat suurimmalle osalle ryhmän jäseniä lähinnä seksikumppanin etsintää ja terapian nimissä kokoontuminen pelkästään laillistettua 'paritusta' ja seksuaaliterapiaa.

Huonoa mainetta transaktioanalyyttiset ryhmät saivat siitä, että jossain ryhmässä akuuttiin psykoosiin mennyt oli toimitettava mielisairaalahoitoon (näitä tapauksia lienee ollut enemmän kuin yksi), tai että juuri ryhmän päättänyt henkilö oli ampunut itsensä.

Nämä tiedot perustuvat osaksi huhupuheisiin, osaksi totuuteen. Olen itse kuullut niistä kahdelta transaktioanalyyttisen ryhmän vetäjältä 1970-luvun lopulla.

Tulkoon tässä mainittua, etten itse ole osallistunut yhteenkään transaktioananalyyttiseen kokoontumiseen/ryhmään. En yksinkertaisesti halunnut.
Nuo mainitsemani kaksi vetäjää (psykologi ja mielisairaanhoitaja/ryhmätyökouluttaja) väittivät, etten uskaltanut osallistua sellaiseen ja mikäs siinä: varmasti se olikin yksi peruste.

Sitäpaitsi saatoin 30-35 vuotta sitten herättää muissa ryhmän jäsenissä voimakkaita aggressioita tai jopa pelkoa - jos kohta hyvin vahvoja attraktioitakin, koska nuorena tuo miehinen 'tyköveto' toimii, kun on vielä niin komia.
Mutta toimiihan jonkinlainen tyköveto tietysti hetken aikaa vielä vanhanakin - täällä blogissa nimittäin, joskin syyt siihen ovat toisenlaiset kuin nuorena (?)

Tämä ei ole vain omaa 'fabulointiani' (lukuunottamatta itsekehua) vaan jälleen noiden kahden elämääni aikoinaan vahvasti vaikuttaneen henkilön esittämiä arvioita.

Nykyään olemukseni herättää vain 'kauhua', sääliä tai huvittuneisuutta. Kirjoituksianikin voi sitäpaitsi kutsua vaikka propedeuttiseksi dementiaksi...

*
Mutta emmekö nimenomaan me bloggaajat pelaa jatkuvasti eräänlaista roolipeliä? En tarkoita nyt minun ja kafkaesquen välistä 'naimakauppaa', jossa ei tosin ehditty sanoa edes: tahdon, kuten 'pastori' catulux aivan oikein muisti.

Avioliitomme ei siis hitto soikoon ole virallinen - ja enää kafkis ei suostu mulle myöntymystään ilmaisemaan, koskapa 'vihelsi pelin poikki'.
(Catulux - anna lisäaikaa pelikatkon vuoksi!)

*
Ayway - väitän yhä, että bloggaaminen on roolipeliä - ja vasta sitten informaation jakoa. Vain tiedon ja tiedottamisen takia bloggaavat ovat selkeä vähemmistö.
(Kemppinen taas on luku sinänsä - Besserwisser ja 'Mutteripannun' shamaani samassa persoonassa.)

*
PS. Ratkaisukeskeisen lyhytterapian eli lähinnä paradoksi- ja strategisten terapioiden - etenkin perheterapioiden edustajat suhtautuvat erittäin nuivasti transaktioanalyysiin. Eräskin Suomessa käynyt alan amerikkalainen huippumies totesi kysyttäessä hänen mielipidettään aiheesta, ettei hän halua mainostaa transaktioanalyysia edes kritisoimalla sitä.

En tiedä Suomen lyhytterapiagurun Ben Furmanin kantaa, mutta oletettavasti se on hyvin samansuuntainen.

*
Eight Miles High - Wikipedia, the free encyclopedia

9 comments:

Anonymous said...

katsotaanpa missä mieheni on illalla luuhaillut, luultavasti nimekkään eläkuvaohjaajan seurassa. hän kutsui myös kauniin laulajan illan viihdyttäjäksi, siksikö en halunnut lähteä mukaan
hän rakentaa kulttuurikeskusta maatilamme viereen
ovatko nämä maalliset niin tärkeitä.?
mitä tekemistä tällä on rakkauden kanssa.

kafkaesque said...

rauno

joku on määritellyt helvetin kasaksi ihmisiä, jotka ovat luopuneet rooleistaan.

vastavirta on minulle tuttu kulkusuunta ja siksi ajattelen, että ryhmäterapia on lievästi nuhaista draamaa.

terapiaryhmät eivät sovellu, ainakaan minun käsissäni, niiden asioiden esittämiseen, joita koen. romaani sopisi, mutta romaania en osaa kirjoittaa.

en kaipaa mitään rajojen rikkomista sinänsä, pelkästään sen takia, että rajoja on rikottava.

hyvä ystäväni oli valmistumassa hahmoterapeutiksi ja pyysi minua kurssilleen 'harjoitusmateriaaliksi.'

muistan kuinka piirsimme, muovailimme ja tanssimme ja yritimme puhdistautua emootioistamme.

minäkin olin lopulta jonninjoutavien allegorien suossa hakemassa mitä tahansa umpimähkäistä mielleyhtymää tunteilleni.

sitäpaitsi oli kauheaa katsella kun aikuiset naiset sukelsivat silmät kiinni tabermanin sanavarastoon.

ihmismieli on aina kuolannut analysoinnin perään. elämä parhaimmillaan ja kiinnostavimmillaan on kuitenkin aina epävarmaa, mieltä ja fysiikkaa raastavaa meininkiä.

se on heittelehdintää ilon ja inspiratiivisen kaikkivoipaisuuden tilasta surun ja hedelmättömien itsesyytösten tai turhanpäiväisten ongelmanasettelujen ahdistamaan ja kiduttamaan tilaan.

en jaksa uskoa, että näiden hämäräverkkojen selvittelyssä mikään terapiametodi olisi varteenotettavaa, paitsi oma moraali, mikä sekin on todistettavasti epämoraalinen.

ihminen on heikko, koska hän pyrkii valehtelemaan kaikki ratkaisut oikeiksi, varsinkin ne, jotka hän itse tekee. silmä ohittaa peilin jos katse on kiero.

elellään siis kiltisti freudin itsepetoksen kaikissa kategorioissa, sillä kaikki tiet päättyvät joka tapauksessa kysymysmerkkiin. totuus ei paljasta itseään.

reijo mäen vares-dekkarissa pohditaan elämän totuutta. vareksen mukaan se löytyy elovenasta; ongelmana on vain se, ettei kukaan tiedä mistä paketista.

catulux said...

Eksyin kerran M. Lindqvistin luenolle eräänä koulutuspäivänä ja kyseinen mies oli ilmeisesti vannoutunut transaktioanalyysiin perustuvan terapian ystävä. Luulisin näin noviisina.

Seurasimme yleisön lehtereiltä erään ryhmän työskentelyä noin vartin mjonka jälkeen keskusteltiin ja analýsoitiin kovasti.

Ristiriita oli juuri se, miten "oikeita" tunteita ryhnän jäsenet kokivat, minusta homma näytti eräänaliselta teatterilta, joka oli lähinnä ahdistavaa. Taisin sanoakin tämän puheenvuorossani, mutta aiheutin porukassa selvän vastareaktion, ja keskustelu taisi tyrehtyä siihen.

Muuten pidän M.Llästä kovin, humanisti sälli, jonka kirjat ovat lämpimiä ja valoisia kirjoja, joista näkyy elämänymmärrys.

Jos hieman palataan tuohon meidsän virtuaaliteatteriin ka larppaamiseen, niin jännää oli huomata se, miten innokkaasti kaikki olivat aluksi mukana, mutta sitten osa pelästyi rohkeuttaan ja heitti roolinsa ömappiin.

Se vain oli äärimmäisen väärin, että parhaiten rooliinsa eläytynyt pragmaatikko/näyttelijä/filosofi/agnostikko/sovinisti/blogisti R, jätettiin yksin näyttämölle kaatuilemaan ja huhuilemaan muita. Muut taisivat vain naureskella miehelle, kuten ne kolme tyttöä siellä Kafkan kirjassa, siellä huoneessa, sen oven takana.

Tässä tapahtui suuri vääryys. Ak oliko tämä oikein??

On vääryys vallan saanut, se huutaa taivaaseen.

P.S. Kirjoitin tämän osin pappina ja osittain catuluxena, mutta tässä olisi keskustelun langan pää, jota voisimme alkaa kerimään?

catulux said...

Ja vielä. Lisäaikaa annettu 10 päivää....

kafkaesque said...

kiitos paimenkirjeestäsi, catulux

puhut ehkä siitä sinapinsiemenestä joka joko on tai ei ole meissä sotkujen keskellä.

dialogi ei ikävä kyllä tule tilaten. sen anti on aina tietyn vuorovaikutuksen onnekas tulos. keskustelu on hyvä asia, mutta sen blogisovellus pistää minut välillä epäilemään. kirjoittajat ( minä etunenässä ) kun tuppaavat pöyhimään vain omia alusolkiaan.

joskus jopa niin paljon, että on päiviä, jolloin kaltaiseni kirjoittajan täytyy oikein erikseen vakuuttua siitä, että kuulun eurooppalaisen naissivistyksen joukkoon, enkä esimerkiksi johonkin osuusteurastamoon tai isojakolautakuntaan.

no, pohjamudissa on hyvä käydä, jotta osaa nöyrtyä oman spesiaalin kaameutensa edessä. kompastumisen kautta kohti pesuvatia ja niin poispäin...

mitä hedelmällisempi erehdys, sitä antoisampi itsedekonstruktio.

Ripsa said...

Rauno! Minulla on kokemus istunnoissa psykoosiin pamahtaneen nuorehkon naisen kanssa, joka oli ollut tuommoisessa ryhmäterapiassa. Istuin tämän naisen sängyn laidalla useampia päiviä kuuntelemassa sitä psykoosimatkaa joka laukkasi nopeammin kuin mitä hän kerkisi kertoa.

Seurasi matka Törnävälle.

Ei niin, että ryhmäterapia olisi psykoosia suoraan aiheuttanut, mutta taatusti antoi kimmokkeen. Minä yritin selvitellä sitten kyseisen "terapeutikon" koulutusta ja muuta, ilmeni että sairaanhoitaja oli ja sittemmin ryhmäkonsulentti.

Se oli aikaa kun ihmiset joutuivat pois mielisairaaloiden töistä, koska sairaalat lopetettiin. Sitten syntyi näitä "terapeutteja".

En usko että Catuluxen ilmisaattama vihkimys oli mitenkään hirveän vaarallinen juttu. Me ollaan sentäs vähän vanhempia. Jos vanhenemisen käyttää viisaasti, niin viisastuu.

Ellei nyt jompi kumpi, Kafkaesque tai RR ole taipuvainen saamaan psykooseja, mistä ihminen ei kai itsekään ole tietoinen ennen kuin niin käy. Minusta kumpainenkin vaikuttaa suht. tasapainoiselta. Epätoivot ja toivot kai vaihtelevat samoin kuin kellä tahansa.

Larppaajien kanssa en ole ollut koskaan tekemisissä. Mutta sen sijaan olen asustellut monissa virtuaalihuoneistoissa, joissa on tapahtunut aika paljon.

Tärkeätä minusta on oli yhteisö mikä tahansa, huolehtia toisistaan.

catulux said...

K. Kiitos kommentista.

Olenhan minä kyllä aikamoinen teurastaja ja käyn kirjallisuuskoulun varsinaista esikoulua; pääsin juuri pois kirjallisuusleikkikoulusta, sitä ennen esileikkikoulusta.

Minä veistelen surkeita sanoja ja karhean kömpelöitä lauseita tylsällä kirveellä;)

Sinun kirjoitussulkasi armas K lipuu sitä vastoin pehmeästi ja kauniisti kuin vene aamuisella joella. Ja kaikki lauseesi ovat kauniita maisemia ja kuvia.

Eikä tässä mitään sotkua ole, sinä vain eläydyit liikaa rooliin, seurasit jotain sielusi sivupolkua liian syvälle...ja säikähdit.

Mutta älä mene koskaan pois ja kirjoita ja minä luen ja sieluni ei ole niin yksinäinen ja pimeä.


Lopuksi. Ei uutta auringon alla, ja ripsan äidillisen lämmin kommentti paimensi meitä osaltaan oikeaan suuntaa ja lämmitti mieltäni kuin villapaita.

Hyvä Ripsa. Kävin muuten tsekkaamassa kirja-arvosteluja blogissasi ja oli mielenkiintoista lukea niitä. E.A. poen kootut on itsellänikin hyllyssä ja se piti tsekata.

Ripsa said...

Pahus sentään. En kai minä nyt sentäs äidillisen lämpimältä tunnu??? Hrmphf.

Eiku ei minulla ole blogia vaan kotisivut. Blogia en ole samoin kuin ei Kafkaesquekaan ruvennut pitämään, koska noiden kritiikkien kanssa joutuu joskus painimaan aika kauan.

Paljon kauemmin kuin nuorena. Mutta kyllä ne nuoruuden jutut olivatkin luvalla sanoen tyhmiä. Paikasta toiseen muuttaessani aina löydän jonkun jutun.

Luulisin että on hyvä ettei ole varhaisvanha, koska sitten ei juuri olisi enää mitään löydettävää.

Kafkaesquen analyysi blogeista ja kirjoittamisista on varmaan aika lailla totta. Usein sitä sohii ennen kuin on miettinyt mitä oikein ajattelee.

Tämä tapa keskustella on aika nopea. Pitäisi varmaan oppia laskemaan 100 ennen kuin sanoo mitään, vähintään.

LiiSa said...

Hyppään tähän pyörteeseen hetkeksi muutamalla lauseen lepatuksella. Yhtähyvin taivas voi olla kasa ihmisiä, jotka ovat luopuneet rooleistaan. Taivas on kolikon toinen puoli ja toinen on, noh se todettiinkin jo: helvetti.

Elämään(i) jääneen lauseen sanoi aikoinaan 70-vuotispäiviään viettänyt ystäväni, joka poistui tältä fyysiseltä näyttämöltämme muutama vuosi sitten.
- Kun en vaan kuollessani joutuisi katumaan tekemättömiä syntejäni.

Heikkouttamme emme tee niitä syntejä, joita pitäisi tehdä. Ei pidä parantua - päinvastoin.