Hohhoijaa - Dostojevskia...

Kirjoitettu kommentiksi A-K.H:n kommenttiin edellisessä päreessäni "Dostojevski - paholaisen asianajaja - vai 'uskova' nihilisti?".

*
a-k.h
Idiootista sen verran, että hoh hoijaa. Lopulta se yx tyyppi löysi kukkaronsa.

*
Suuria linjoja ei ymmärrä seuraamalla vain pieniä...

Hienoa näyttelijätyötä joka tapauksessa - ja erittäin dostojevskilainen (venäläinen?) ilmapiiri: - joku on menettänyt omaisuutensa, joku on tekemässä itsemurhaa, joku taas menossa hulluksi rakkaudesta, joku suunnittelee murhaa.

Jotain vertauskuvallista on siinä, että juoppo, puolidementti kenraali fabuloi elämäänsä jatkuvasti uusiksi, eikä kukaan usko häntä - lopulta ei edes hän itse.

(Lompakkonsa kadottaneen Lebedevin kenraalia loukannut letkautus omasta poikkiammutusta jalastaan, jonka hän omin käsin hautasi kristilliselle hautausmaalle osoittaa, että D:lla on kuin onkin jäljelle gogolilalista huumoria vielä tuotantonsa tässäkin vaiheessa.)

Dostojevskin tyypit ovat olennaisen tärkeitä, koska tämä juonellisesti muttei tapahtumallisesti 'olematon' tarina kertoo tunteista, niiden kokemisen sekä ilmaisemisen mahdollisuudesta että mahdottomuudesta - ylipäätään ihmisten kyvystä ja kyvyttömyydestä kohdata itseään ja toista ihmistä kokonaisvaltaisesti.

Se kertoo siitä, miten erottamattomasti rakkaus, väkivalta ja itsekkyys, mustasukkaisuus, uhrautuminen ja sääli ovat kietoutuneet toisiinsa ihmisen psyykessä.

Tällainen sekoittuneitten tunteitten tila on räjähdysaltis 'ilmapiiri'. Se on jotain, mistä myös Nietzsche ajoittain kirjoitti.
Nietzschen pyrkimyksenä lienee ollut jonkinlainen vastakohtien ykseys - coincidentia oppositorum, mutta Dostojevskille sellainen ei näytä olevan mahdollista.
Ristiriita voidaan vain esittää eri tyyppien kautta, ei sovittaa kenessäkään - paitsi tietenkin Jumalassa, mutta se on tavallaan jo 'toinen juttu'...

*
Älä siis seuraa Idioottia kuin amerikkalaista sarjaelokuvaa, jossa kaikki on jo valmiiksi annettu - paitsi murhaaja, joka sekin valitettavasti selviää lopussa.

Idiootissa murhaaja tiedetään tai ainakin hänet voidaan päätellä jo alkujaksoista lähtien - Rogozin.
Se, mitä ei selvitetä - kirjan varsinainen pointti, on rikoksen todellinen motiivi (johon ehkä palaan vielä) kuten Dostojevskin suurissa romaaneissa aina.

Mustasukkaisuus ei nimittäin lopultakaan selitä kaikkea.

Kuten sanottu Myskhinin hahmo paljastaa hyvin omalaatuisen ongelman: voiko vilpittömyys, jalous ja hyvyys aiheuttaa ihmisissä moraalisen 'katastrofin', joka ei välttämättä pääty katharsikseen eikä metanoiaan eli sielun 'puhdistumiseen', katumukseen ja mielenmuutokseen?

Ilmeisesti voi. Eikä Jeesuksen esimerkki ole tässä kaukaa haettu. Kuten Paavali kirjoitti: 'Meidän uskomme on skandaali kreikkalaisille ja pahennus juutalaisille'.

Ruhtinas Myskhin oli tahtomattaan - kaikesta häneen kohdistuneesta myötätunnosta ja kunnioituksesta huolimatta (tai niiden takia) skandaali ja pahennus kanssaihmisilleen, joskaan Dostojevski ei onnistunut nostamaan hänen päähänsä minkäänlaista kruunua...ei edes orjantappuraa vaan antaa hänen vajota hämmennyksessään takaisin 'idiotiaan' - tilaan, joka hänet tavallaan 'synnyttikin'.

*
Angloamerikkalaisen rikosromaanin perinteessä (poikkeuksena ehkä Poe ja Chandler) mikään ei jää selvittämättä.
Sieltä ei löydy suurta ja piilevää linjaa - on vain paljon pieniä, lopulta täysin avoimia ketjuja - siis pelkkää informaatiomössöä.

Jonkun mielestä Dostojevskin (ja Tsehovin) linja ikävystyttää; minun mielestäni taas amerikkalaiset sarjat ovat maailman ikävystyttävimpiä.

Venäläiset ovat ehkä barbaareja sekä 'idiootteja', mutta amerikkalaiset ovat yksiulotteisia, pinnallisia ja typeriä utilitaristeja; - miksi edes nähdä vaivaa heidän kritisoimisekseen..?

Syvällinen barbaari tai narri (Sokrateen ja Myskhinin tapaan - niin erilaisilta kuin he temperamentiltaan vaikuttavatkin) on moninkertaisesti 'arvokkaampi' ihminen kuin puolisivistynyt mutta keskinkertainen - ja usein myös kaksinaismoralistinen typerys!