January 12, 2010

Zizek Suomessa

Kuva: Natalia Baer

(Lisäyksiä oman kommenttini loppuun viimeksi 13.1 klo: 01.30).

Koska tiedän, että blogiin kirjoitettua tai siirrettyä tekstiä luetaan 'helpommin' kuin linkitettyä, siirrän tähän jälleen yhden jutun Zizekistä. Tällä kertaa suomenkielisen koosteen hänen vierailustaan Suomessa 30.11-1.12 - 2009. - Siteerattu juttu löytyy Vihreä Langasta.

Olen lisännyt jutun alkupuolelle oman kysymykseni koskien kollektiivisten tekojen ja vallankumouksen suhdetta sekä sisältöä ja etenkin niiden motivaatiopohjan eli toivon mahdollisuutta, koska ilman apokalyptis-utooppista toivoa kenelläkään ei ole 'pelastusopillista kannustinta' sitoutua uskoon radikaalin poliittisen muutoksen mahdollisuudesta.
*
Žižek
Teksti: Lena Björklund

Vihreä Lanka seurasi palvottua filosofia Slavoj Žižekiä kaksi päivää ja selvitti, olisiko tästä miehestä vapahtajaksi.

Kuusikymppinen, hiukan nallekarhumaisesti rähjäinen slovenialainen filosofi ja psykoanalyytikko Slavoj Žižek saa massat liikkeelle kahtena ihan tavallisena arkipäivänä marras-joulukuun vaihteessa Suomessa.

Helsingin yliopiston Porthania-sali täyttyy ääriään myöten opetuslapsista, ja sama meno jatkuu Kiasma-teatterissa. Vihreä Lanka on tungoksessa mukana selvittämässä, onko Žižek aikamme uusi Jeesus.

Suurin osa Žižekin seuraajista on opiskelijaikäisiä. Hänen maailmanlaajuisessa suosiossaan on jotakin masokistista. Tai sitten nuoriso todella viihtyy huonosti nykyisessä maailmanjärjestyksessä.

Vaikka Žižek luennoi viihdyttävästi ja tiputtelee seksipainotteisia tarinoita juttelunsa lomaan, hänen sanomansa ydin on hyvin vakava. Zizekin ennustuksen mukaan länsimaat kulkevat kohti autoritaarista kapitalismia Kiinan esimerkkiä seuraten. Lännessäkin demokratiasta on tullut riippakivi, kun tavoitellaan entistä tuottoisampaa ja aktiivisempaa kapitalismia.

”Uskon, että jotakin aidosti uutta on kasvamassa esiin Kiinassa ja laajentumassa sieltä muualle. Se on paljon meidän läntistä kapitalismiamme dynaamisempi kapitalismi, joka samalla on mitä sopivin autoritaariselle hallinnolle”, Žižek sanoo suurelle Helsingin yliopiston Porthania-saliin kokoontuneelle kansanjoukolle.

Hän näplää jatkuvasti nenäänsä, mitä selitetään nuhalla. Saattaa hänellä sekin olla, mutta nenäänsä hän hypistelee aina. Niin kuin vaatteitaan ja tukkaansa. On kuin hänen sisällään olisi niin voimakastehoinen ajatuskone, että se liikuttaa käsiäkin.

”Autoritaarisesta kapitalismista on vähitellen tulossa globaali trendi. Kyse ei ole vain hullujen itämaalaisten touhusta.”

Venäjällä ja Italiassa eletään Žižekin mukaan jo politiikan jälkeistä aikaa. Niiden kapitalismi on mukautunut maan arvoihin. Italiassa julistettiin runsas vuosi sitten hätätila, joka mahdollisti sotilaiden tuomisen kaduille ja yksityiset siviilipoliisipartiot.

Žižek on viime vuodet työstänyt uusiksi kommunismin ideaa ja kiertänyt maailmaa se kainalossaan. Sosialistisessa Jugoslaviassa syntyneenä hän tuntee reaalisosialismin eikä markkinoi paluuta siihen.

Žižek ei kaipaa kommunistijohtoista valtiota siksikään, että sellainen on jo olemassa: Kiina. Ja juuri siitä ei hänen mielestään pidä ottaa mallia.

Žižek ei ole kiinnostunut sosialistisesta tai kommunistisesta yhteiskuntajärjestelmästä, vaan siitä, että ihmiskunta havahtuu tarttumaan aikakauden historiallisiin ristiriitoihin ja vastakkainasetteluihin. Erityisesti niin, että siitä seuraa uusia kollektiivisia toimintatapoja, joita valtiomahti tai markkinat eivät kontrolloi (mutta miksi hän sitten puhuu nimenomaan vallankumouksesta - ihan vain vertauskuvana vai?
*
[RR:n kommentti: - Tämä on eräs ydinkysymys pohdittaessa Zizekin ideologia- ja valtakritiikkiä: onko hänellä 'positiivista' vaihtoehtoa vai ei? Vai onko ainut positiivinen utooppinen mahdollisuus aina negatiivinen, kuten Benjamin ja Adorno ajattelevat: vain saavuttamaton voi pitää utopian elävänä(?) - - Mutta silti kysyn edelleen: miten 'kollektiivinen teko (Tapahtuma) voi olla mahdollinen ilman konstruoitua tavoitetta?

Se ei voi olla pelkkä symboli, koska toivon elementin, joka on tuon symbolin liikkeelle paneva voima, pitää väistämättä sisältää edes jollain tavoin reflektoidun skeeman siitä, mihin pyritään, millaista yhteiskunnallisen organisaation muotoa tavoitellaan. - Ja tähän kysymykseen Zizek ei (tietoisesti) anna oikeastaan minkäänlaisia vastauksia. - - Siksi onkin kysyttävä uudelleen: onko toiminta ilman muuta päämäärää kuin ('vain') epäoikeudenmukaisuuden herättämään vastarintaan sisältyvä epämääräinen toivo paremmasta riittävä motiivi kollektiivisten tekojen suorittamiseksi?

Zizek on perimmältään varsin rationalistinen ajattelija, joten senkin vuoksi minua ihmetyttää, ettei hän ainakaan vielä ole esittänyt mitään skemaattista synteesiyritystä noiden kollektiivisten tekojen tavoitteiden toteuttamisesta puhumattakaan siis tavoitteista itsestään (tai sitten en ole vielä lukenut niistä).

Minun mielestäni ei kuitenkaan ihan riitä, kun Zizek heittää vastaukseksi tähän kysymykseen, ettei hän halua tarjota mitään halpoja utopioita ihmisille - - olkoonkin, että ehkä kaikkein eniten Zizek kammoaa Utopiaa, joka edustaisi lacanilaisittain Isoa Toista. Sitä kun ei oikeasti ole olemassa. - Silti ihmettelen, mistä ihmeestä (sic) me sitten saamme voimaa apokalyptis-utooppiselle toivollemme oikeudenmukaisemmasta yhteiskunnasta. - Vai onko muka olemassa toivoa ilman päämäärää ja päämäärää ilman tarkoitusta/merkitystä/symbolista järjestystä/Isoa Toista?

Toistan: onko toivo eli pelastusopillinen näkökulma mahdollinen ilman Isoa Toista? - Zizekiltä näyttäisi puuttuvan juuri poliittinen soteriologia. Siltä minusta vaikuttaa. Mutta tätä selvittääkseen pitäisi käydä (tarkemmin) läpi Zizekin teologiaa käsittelevien kirjojen ohella myös uusi, yleiskatsauksellinen:Theology and the Political: The New Debate by Creston Davis, John Milbank, and Slavoj Zizek (Paperback - 15 Jul 2005)]
*
Näin tiivistetysti Zizek ei ilmaise itseään Porthaniassa. Jos haluaa selkeyttä, on tartuttava hänen kirjoihinsa.

Porthaniassa hän naurattaa yleisöä muun muassa Silvio Berlusconilla, joka erään prostituoidun mukaan on impotentti. Yksi Berlusconin lakimiehistä on kuitenkin vakuuttanut, että Italian pääministeri on valmis todistamaan mieskuntonsa oikeudessa.

”Ihanaa! Olen mielelläni paikalla!” Žižek heittää vakavalla naamalla. Ja kansa nauraa taas.

Mutta aina välillä Žižek vakavoituu saarnaajaksi. Hän toivoo poliittista havahtumista ennen kaikkea vasemmistolta, jonka tavoitteiden pitäisi hänestä olla nykyistä korkeampia.

Žižekin henkisellä liitutaululla on neljä keskeistä asiaa, joihin pitäisi tarttua epäkapitalistisesti: a) ekologinen katastrofi, b) henkisen omaisuuden suoja, eli niin sanotut immateriaaliset oikeudet, c) biogenetiikan sosiaaliset ja eettiset seuraukset ja d) uuden sosiaalisen apartheidin muodot – slummit ja muurit (leksikointi, lihavointi ja kursivointi rr).

Näitä keskeisiä kysymyksiä kapitalismi ei iekin mielestä kykene ratkaisemaan. Tarvitaan uusia kollektiivisia toimintatapoja.

Elleivät nykyiset toimintatavat muutu, kaikki yhteinen hyvä ja koko yhteiselomme yksityistetään pikkuhiljaa. Ja muutama ihminen hyötyy siitä taloudellisesti. Niin kuin vuoden 1968 unelmille kävi.

Suuri katastrofi ei kuitenkaan uhkaa meitä aivan heti, Žižek lupaa. Ei vielä vuonna 2012, hän ironisoi, samannimiseen katastrofielokuvaan viitaten. Jokunen tirskahdus.

Jeesus puhui vertauskuvin, Žižekille on tyypillistä selittää elävää elämää elokuvien avulla.

”Muistatteko sen kohtauksen Casablancasta, kun Ingrid Bergman ja Humphrey Bogart seisoivat keskenään. Sitten kamera käy muualla ja palaa heihin, ja katsoja joutuu pohtimaan, että tekivätkö he sen siinä välissä vai eivät?” Žižek selittää opetuslapsilleen Kiasmassa.

Menossa on luento, joka on otsikoitu Cinema and ideology: report from a battleground, mutta Zizek pitäytyy myös tänä vierailunsa toisena päivänä kommunismissa, ideologioissa ja vallankäytön salattuissa viesteissä. Elokuva on sivuroolissa.

Naivatko vai eivät – Bogart ja Bergman saavat toimia esimerkkinä ideologisesta sensuurista. Tiettyjä asioita ei voi sanoa, muttei voi myöskään sanoa, ettei niitä voi sanoa.

Žižek puhuttelee Kiasma-teatterin yleisöään lempeästi idealisteiksi. Hän kehottaa heitä aina kurkistamaan ideologisen rakenteen taakse, tonkimaan sen rivoa taustaa ja siten havaitsemaan sallivuuden rajat.

Hän on juuri havainnut, että Helsingin Sanomissa raja kulkee siinä, ettei kommunismista saa puhua myönteisesti. Päivän lehdessä on hänen haastattelunsa, muttei mitään siitä, mistä hän puhui eniten.

Porthaniassa Žižek täsmentää autoritaarisen kapitalismin olemusta. Siinä on toisaalta samanlaista mielihyvän tavoittelua kuin nykykapitalismissa, mutta se tuo mukanaan myös uutta rasismia ja syrjäytyneisyyttä.

Demokratian rappio. Opetuslapset jonottavat messiaan luennolle Kiasmassa. Käytäville jouduttiin tuomaan kaksi videotykkiä, joista ulkopuolelle jääneet seurasivat lähes kolmituntista luentoa.

Esimerkiksi Dubaissa filippiiniläisiä, bangladeshilaisia, pakistanilaisia ja intialaisia siirtotyöläisiä kohdellaan jo kuin vankityövoimaa. Heillä ei ole minkäänlaista työsuojelua, ja työpäivän jälkeen he vetäytyvät eristetyille valvotuille asuinalueille.

Berliinin muurin murtumisen 20-vuotisjuhlinta on saanut Žižekin miettimään muun muassa sitä, että Itä-Euroopassa juuri entiset kommunistivirkamiehet sopeutuivat parhaiten uusiin kapitalistisiin sääntöihin ja julmaan markkinatehokkuuteen. He olivat eläneet häikäilemättömästi myös sosialismissa, tottuneet likaisten temppujen tekemiseen ja korruptioon.

Hyvän ihmisen ei käy kapitalismissa hyvin. Žižek antaa siitä Helsingissä esimerkiksi insinööri Viktor Kravtšenkon, bolševikin, joka 1940-luvulla loikkasi Neuvostoliitosta ja kirjoitti Yhdysvalloissa muistemansa I Chose Freedom.

Hän raportoi kirjassaan Stalinin vainoista ja Ukrainan kollektivisoinnin aiheuttamasta massiivisesta nälänhädästä.

Sitten amerikkalaisen Joseph McCarthyn kommunistivainot pelästyttivät Kravtenkon. Ne muistuttivat liikaa Stalinin vainoja, joita hän oli paennut. Kravtsenko vetäytyi julkisuudesta.

Kravtšenko tutustui Latinalaisen Amerikan köyhiin maihin ja luovutti kirjoituspalkkionsa bolivialaisille maanviljelijöille tukeakseen näiden taistelua suuria amerikkalaisia yhtiöitä vastaan. Hän kirjoitti toisenkin kirjan: I Chose Justice. Siinä hän kritisoi ankarasti länttä.

Ajan kuluessa Kravtšenko tuli yhä epätoivoisemmaksi ja teki itsemurhan vuonna 1966.

”Hän oli näettekös rehellinen ihminen”, Zizek painottaa suomalaisille. ”Kulki loppuun saakka valitsemaansa oikeudenmukaisuuden tietä.”

Žižekin mielestä meidän pitää seurata Kravtšenkon esimerkkiä. Ei tosin tehdä itsemurhaa, Žižek lisää, ja saa yleisön taas nauramaan.

Žižek muistuttaa, että hänen nuoruudessaan haaveiltiin ihmiskasvoisesta kommunismista. Sitten tankit vyöryivät Prahaan. Ehkä ne pelastivat Prahan kevään. Ties millaiseksi se olisi ajan mittaan tärveltynyt, Žižek sanoo. Tankkivyöry jätti eloon ainakin unelmat.

Nykyään jopa vasemmistolaisille riittää Žižekin mukaan globaali, nykyistä hiukan ihmiskasvoisempi kapitalismi. Vähän suvaitsevainen, ekologisesti suuntautunut, köyhiä maita auttava ja nykyistä versiota vähemmän rasistinen kapitalismi.

”Mutta onko se kylliksi?” Žižek kysyy seitsemältäsadalta kuulijaltaan. Ja vastaa tapansa mukaan itse: ”Väitän, ettei se ole.”

Žižekin mukaan autoritaarinen kapitalismi siirtää historian romukoppaan viimeisenkin hyvän syyn puolustaa kapitalistista järjestelmää, eli juuri sen, että kapitalismi on aina ennemmin tai myöhemmin virittänyt vaatimuksen demokratiasta.

Tämä kapitalismin ja demokratian välinen luonnollinen liitto on Žižekin mukaan nyt murtumassa.

”Väitän myös, että ne läntiset liberaalit ovat väärässä, jotka ajattelevat, että antakaamme kiinalaisille vielä toiset kymmenen vuotta aikaa ja vaikka toinen Tiananmenin verilöylykin, ja sitten Kiina demokratisoituu. Valitettavasti.”

Žižekin mielestä ei saa jäädä tyytyväisenä torkkumaan Berliinin murentuneelle muurille. On jaksettava puskea eteenpäin. Hän sparraa meitä kuin Jeesus, meille on varattu tehtävä.

Marxin proletaari saattoi yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta taistellessaan menettää vain kahleensa, mutta me olemme vaarassa menettää kaiken, väittää Žižek.

Joku yleisöstä taatusti haluaisi kysyä: mitä meidän on tehtävä? Leninisti Žižek ei kuitenkaan suostu työnjohtajaksi. Ennen maailman muuttamista on tehtävä vielä kosolti ajatustyötä.

”Emmehän me ole selvillä vielä siitäkään, miten stalinismi-niminen katastrofi oli mahdollinen”, väittää saarnaaja.

Slavoj Žižek, 60 v.

Slovenialainen filosofi ja psykoanalyytikko, kulttuurikriitikko.

Žižekin ideologiakritiikki nojaa Jacques Lacanin psykoanalyysiin, marxilaiseen teoriaan, Hegelin filosofiaan, populaarikulttuuriin ja elokuviin.

Avioitunut kolmesti. Viimeksi itseään puolet nuoremman argentiinalaisen Analia Hounien, lacanilaisen psykoanalyytikon tyttären, kanssa. Pari lienee jo eronnut.

Kirjoittanut yli 30 kirjaa. Suomeksi saatavilla neljä: Tervetuloa reaalisen autiomaahan (Apeiron Kirjat 2004), Ideologian ylevä objekti (Apeiron Kirjat 2005), Pehmeä vallankumous. Psykoanalyysi, taide, politiikka (Gaudeamus 2009), Politiikkaa, idiootti! Vastakkainasetteluja Zizekin kanssa (Into-pamfletti, Like 2009).

Alfred Hichcock -fani.

1 comment:

ninni said...

hyvan ihmisen ei kay kapitalismissa hyvin, kuin totta nuolenpäässä..eturivissä