Laki absoluuttisen pahan perustana

Päivä jolloin Kategorinen imperatiivi kuoli (?)
*
Kiitos mattitanelille päreideasta Kommentti edelliseen-päreessäni.
*
Henry E. Allisonin lanseeraama inkorporaatio-teesi liittyy Kantin pohdintoihin (transsendentaalisesta) vapaudesta, valinnoista ja radikaalin pahan mahdollisuudesta.

Ydinkysymys tässä yhteydessä kuuluu: jos radikaali paha on mahdollista juuri sen vuoksi, että ainoastaan vapaana, rationaalisena olentona ihminen pystyy moraalisiin (oikeisiin tai moraalisesti hyviin kuten Kant sanoo) valintoihin, niin pitääkö meidän tehdä radikaalin pahan väistämättömästä mahdollisuudesta myös se oletus, kun katsomme historian tapahtumia taaksepäin (tai vain nykyaikaa), että on olemassa myös absoluuttista pahaa - eikä ainoastaan taipumuksena pahaan vaan todellisena mahdollisuutena, joka sisältyy tuohon systeemiin itseensä, mikä merkitsisi lopulta koko Kantin moraalisysteemin kumoutumista.

(Toistan seuraavassa hieman eri näkökulmista ja hieman eri sanoin ensimmäisen kappaleen oletusta.)

Toisin sanoen - meillä on aina mahdollisuus valita paha eli toimia moraalilakia vastaan, sillä tämä mahdollisuus seuraa väistämättä vapaudestamme valita eli asettaa itse itsellemme moraalinen maksiimi: - moraalilaki, jota myös noudatamme. Sillä ilman vapautta, tai pikemminkin 'jälkikäteisesti' motivoitua, inkorporoitua, transsendentaalisen vapauden näkökulmaa, mitään moraalia ei olisi olemassakaan - ei senkään takia, koska pahuus ihmisen 'luonnollisena' taipumuksena olisi tällöin epärealistisesti/-uskottavasti suljettu pois valintamme piiristä.

Tällainen moraali ei ole autonomista vaan heteronomista: - siihen vaikuttavat vapaudelle ulkopuoliset, a) kontingentit ja egoistiset taipumukset tai b) uskonnollis-poliittiset auktoriteetit. Siten sekä utilitarismi että kristinuskon jumala-usko ei täytä Kantin moraaliselle maksiimille/moraalilaille asetettuja ehtoja.

Absoluuttisesta pahasta yritän antaa 'käytännön' esimerkin jostain 'muistini hämäryydestä käsin katsellen'.

Olen lukenut kirjan, josta alla siteerattu Voima-lehden arviointi löytyy ja kuunnellut myös erään Tukevasti ilmassa lähetyksen, jossa Tuomas Nevanlinna (joka on kirjoittanut artikkelin em. kirjaan etenkin absuluuttisen ja radikaalin pahan erosta sekä absoluuttisen pahan roolista Kantilla) ja Jukka Relander keskustelevat aiheesta, mutta en osaa nyt paikantaa lähdettäni tarkemmin seuraavan esimerkin suhteen (kyseessä voi hyvinkin olla joku kolmas tai neljäs lähde ;\- esim. Nevanlinnan Kuninkaista ja narreista) .

Zizekin mukaan Kant välttelee tietoisesti käsittelemästä absuluuttista pahaa, koska Kantille sinänsä erittäin merkittävää Ranskan vallankumousta leimanneet hirveät väkivaltaisuudet koettelivat koko hänen moraalisysteeminsä uskottavuutta - etenkin kuningas Ludvig XVI kuolemantuomion osalta.

(Tässä yhteydessä pitää muistaa, että Kant ei vastustanut kuolemanrangaistusta sinänsä, mutta Ludwig XVI tapaus merkitsi hänelle jotain aivan erityistä.)

Vielä Kantin aikaan 1700-luvun lopulla nimittäin ajateltiin yleisesti (ainakin manner-Euroopassa), että laki ja moraali ruumiillistuvat kuninkaassa, eikä kuninkaan murha siten ollut - kun ajatellaan Kantin teoreettisia lähtökohtia - oikeastaan lainkaan mahdollista, koska teloittaessaan kuninkaan lakiin vedoten, kansa/oikeus tuli tällä tavoin kumonneeksi koko moraalin.

Teoriassa tapahtui siis niin, että Ludwig XVI teloituksessa moraalilaki 'omaan itseensä vedoten' kumosi itse itsensä. Ja tämä oli Kantille liikaa, koska hän ei mitenkään kyennyt 'inkorporoimaan' tällaista tekoa teoreettisesti moraalilakiinsa (käytännössä se tosin 'vain tapahtui' badioulais-zizekiläisen Tapahtuman merkityksessä - ks. PS.).

Jos kyseessä olisi ollut kuninkaan sattumanvarainen teloitus kansanjoukon terroritekona, tilanne näyttäytyisi Kantille toisenlaisena eli radikaalin pahan ilmentymänä. Mutta kaikki tapahtui muodollisesti oikein - aivan kuin Markiisi de Saden nautinnolliset kidutustoimet tapahtuivat vapaaehtoisen sopimuksen sekä muodollisesti oikein toteutetun säännönmukaisuuden ja proseduurin puitteissa (sadomasokistisen nautinnon tuottaminen moraalisena maksiimina! - tätä on Kant avec Sade).

Ludwig XVI kohtaloa pohtien näyttäisi siltä, että moraalinen maksiimi/moraalilaki ollessaan mahdollinen vain vapaana valintana, siten myös moraalisesti pahana valintana, mahdollistaa paradoksaalisesti absuluuttisen pahan, jossa moraali lopulta kumoaa itse itsensä - nimenomaan sen seurauksena, että ihminen tottelee itse asettamaansa (inkorporoitua), velvoittavaa maksiimia!

Ymmärtääkseni Henry Allison ja Slavoj Zizek ajattelevat Kantin teoreettisen dilemman juuri tällä tavoin, mutta he edustavat äärikantaa. Monesti (ja varsinkin ennen Allisonin inkorporaatio-teesin muotoilua, 1990) Kantin on oletettu operoivan taipumusten ja moraalisten maksiimien suhdetta käsitellessään pelkästään moraalisesti hyvän ja moraalisesti pahan (radikaalin pahan) vaihtoehdoilla, jolloin absoluuttisen pahan mahdollisuus suljetaan pois (edellämainituista, ymmärrettävistä syistä).

Vielä kerran toisin sanoen - inkorporaatioteesin lähtökohta transsendentaalisesta vapaudesta moraalisen maksiimin perustana, jossa 'legitimoituu' ihmisluonteeseen sisältyvä hyväntahtoisuus, mutta joka ei kerro oikeastaan mitään itse moraalisten tekojen sisällöstä (vaan niiden mahdollisuuden ehdoista sekä näiden ehtojen konstituutiosta), on myös radikaalin pahan perusta - ja jos ihmisten kostonhalu (taipumus pahaan) on tarpeeksi suuri, he voivat moraaliseen maksiimiin/moraalilakiin vedoten kumota jopa itse moraalilain korkeimman symbolin (kuninkaan tai minkä tahansa vastaavan, koskemattoman 'pyhän').

Tällä tavoin inkorporaatioteesi, jonka mukaan vapaus asettaa itselleen moraalinen maksiimi ylittää pelkän luonnollisen taipumuksen hyväntahtoisuuteen (ihminen toimii saman valinnan/teon suhteen eri lailla motivoituneena luonnollisen taipumuksen kuin maksiimin pohjalta) väistämättä mahdollistaa paitsi (radikaalin) pahan myös absoluuttisen pahan.

Absuluuttinen paha johdettuna moraalisesta maksiimista on tietysti paradoksaalinen valinta mutta yhtä kaikki, mahdollinen ja legitimoitu. Näyttäisikin siltä, ettei edes Kantin 'vedenpitävä' teoria pysty suodattamaan pois absoluuttista pahaa, vaan että se, ikäänkuin markiisi de Saden logiikalla, pystyisi nimenomaan jopa perustamaan oman olemassaolonsa moraaliseen maksiimiin ja siten moraalilakiin.
PS.
Slavoj Žižek on viitannut Alain Badioun luomaan Tapahtuman käsitetteeseen useasti viime vuosina. Molemmat näkevät Tapahtuman hetkenä, jossa subjekti muodostuu ja jolle uskollisuus leimaa subjektin olemista. Badioun filosofian poliittinen osa onkin nimenomaan Tapahtuman etsimistä, luomista ja sille avoimena pysymistä.
*
Voima 6/2004

Tiedätkö kuka on hyvä ja kuka on paha, pystytkö päättämään siitä ja oletko asiasta varma? Silloin Immanuel Kantin Radikaali paha ja sitä kommentoivat tekstit Paha eurooppalaisessa perinteessä eivät ehkä auta sinua. Filosofian tehtävänä ei ole antaa valmiita vastauksia siitä, kuka on paha ja kuka sitä edustaa.

Radikaali paha -teoksessa pahaa tarkastellaan monimuotoisena ja historiallisena käsitteenä. Paha ei ole ihastelun ja kauhistelun kohteena, eikä ole olemassa konkreettista, puhdasta pahaa, jota vastaan tulee taistella tai jonka viehätyksestä voi nauttia. Paha on pikemminkin mahdollisuus ja tulevaisuus, jonka mahdollinen aktualisoituminen riippuu jokaisen "moraalisen subjektin" omista valinnoista.

Kantin sanoin: "Pahan tulee muodostua sellaisesta subjektiivisesta perustasta, joka antaa mahdollisuuden poiketa moraalilaista johdetuista toimintaohjeista, ja jos tällaisen taipumuksen katsotaan kuuluvan yleisesti ihmiselle (olevan osa lajin tunnuspiirteistä), sitä voidaan kutsua ihmisen luonnolliseksi taipumukseksi pahaan."

Radikaali paha on saksalaisfilosofi Immanuel Kantin, "Königsbergin kiinalaisen", myöhäistuotantoon kuuluva teos, jota edeltävät hänen kolme kuuluisaa kritiikkiään (Puhtaan järjen, Käytännöllisen järjen ja Arvostelukyvyn kritiikit). Kant joutui kirjoituksen julkaisussa vaikeuksiin sensuurin kanssa, sillä hänen oppinsa ihmisen taipumuksesta pahaan koettiin loukkaavan kirkkoa ja teologiaa.

Kantin mukaan paha on siinä mielessä radikaalia, ettei sitä voida juuria ihmisestä. Kant katkaisee yhteyden moraalisen pahan aiheuttaman kärsimyksen ja perisynnin välillä. Ihminen on valistuksen aatteiden mukaisesti vastuussa itsestään ja pahasta, ja viime kädessä juuri paha on se, mikä mahdollistaa inhimillisen vapauden. Tämä tarkoittaa "transsendentaalista vapautta", jonka sanotaan olevan Kantin moraalifilosofian keskeinen ajatus.

Ihminen voi ratkaista, noudattaako hän lakia eli kuuluisaa kategorista imperatiivia. Radikaali paha tarkoittaa toimimista tätä vastaan, tietoista lainrikkomista. Tätä radikaali tarkoittaa: pahaa, joka on juurissa. Kantin kirjoituksen historialliseksi taustaksi voi olettaa Ranskan vallankumouksen ja siinä esiintyneet julmuudet.

Kantin mukaan ihmisluonnon tutkija kääntää katseensa mieluummin pois ihmisten käyttäytymisestä kuin hankkii itselleen vielä yhden paheen, ihmisvihan. Periaatteessa juuri aistimelliset taipumuksemme voivat johtaa ihmisen toimimaan vastoin moraalilakia, muotoilee Kant.

Tämän väitteen avulla Kant ylittää perinteisen uskomuksen, että juuri aistimellinen, eli ruumis henkisen vastakkaisena, on syy pahaan. Kysymys on moraalisista valinnoista, koska pahaa ei ole aistimellinen sinänsä vaan valintamme. Siksi Kantilla vapaus yhdistyy myös vastuuseen. Ongelma on se, että ihminen voi valita itsensä pahana.

Kantin ajattelussa kysymystä pahasta ja sen mahdollisuudesta ei viedä vielä loppuun saakka. Voiko paha olla myös absoluuttista? Kantin kuvio sisältää siis myös oman kyseenalaistuksensa, mahdollisuuden pahaan pahan vuoksi.

Kantin Radikaali paha -teoksen suomenkielistä laitosta on täydennetty kokoomaosalla, jossa on kommentteja ja puheenvuoroja Kantista ja pahan tematiikasta. Nämä tekstit valaisevat kattavasti, mitä pahasta on keskusteltu viimeisen parinsadan vuoden aikana niin filosofiassa, oikeustieteessä kuin psykoanalyysissäkin. Mukana on myös laaja bibliografia pahaa tarkastelevasta kirjallisuudesta.

Kantin tekstin kommentaareja ovat esimerkiksi Tuomas Nevanlinnan johdanto sloveenifilosofien ajatteluun sekä Jussi Kotkavirran ja Sami Santasen oivaltavat Kant-tulkinnat. Hannu Sivenius paneutuu pahan ongelmaan Nietzschellä.

Saksanjuutalainen filosofi Hannah Arendt on esittänyt, että toisen maailmansodan jälkeen pahan pohtiminen on ollut filosofian tärkein tehtävä. Hän onkin esittänyt Kantin radikaalia pahaa täydentävän käsitteen "banaali paha", joka kuvaa jokapäiväistä ja byrokraattista pahaa. Arendtin mukaan paha ei ollut Kolmannen valtakunnan kuolemankoneistoissa demonista, absoluuttista eikä radikaalia pahaa. Oikeusfilosofian näkökannalta myös laki itsessään voi tulla pahaksi.

Ranskan tärkein nykyfilosofi Jacques Derrida näkee kuolemantuomion vastustamisen – sodasta puhumattakaan – kansainvälisen psykoanalyysin tehtävänä. Derrida jopa väittää, että ainoastaan psykoanalyysi pystyy nykypäivänä vastaamaan radikaaliin pahaan, eivät biotieteet, teologia tai perinteinen metafyysinen filosofia. Paha ei edusta demonista pahaa, eikä myöskään perinteistä teodikean, Jumalan oikeutuksen vaatimaa pahaa.

Pahaa ei voi ymmärtää ilman psykoanalyysia, joka opettaa käsittelemään sisällä olevaa pahaa ja ymmärtämään sen projisointia ulkopuolelle. Myös psykoanalyysi tarvitsee pahaa. Sloveenifilosofien koulukunta, joka lienee tällä hetkellä johtava filosofian ja psykoanalyysin pahuuden ongelmakenttään yhdistävä ryhmittymä, osoittaa, että Balkanin tilannetta voi tarkastella myös teoreettisesti. Silti ihmiskunnan ei voi uskoa kehittyneen paljoakaan Kantin ajoista. Vai voimmeko jo jättää syrjään vanhanaikaiset moraalilait ja noudattaa pelkästään omaa haluamme?

Jari Kauppinen

Immanuel Kant: Radikaali paha. Paha eurooppalaisessa perinteessä - Toimittaneet Ari Hirvonen & Toomas Kotkas. Loki-Kirjat, 2004.

Voima - arkisto / Vuosikerta 2004 / Voima 6/2004 / paha valinta
*
http://home.rhein-zeitung.de/~kbalduin/FranzoesischeRevolution/Krieg%20gegen%20die%20Revolution/der_kampf_gegen_die_revolution.htm