Aave kummittelee tieteessä – memetiikan aave [sitä vastaan on asetuttava, sillä se on vallanhimoinen aave]

Ironmistress kirjoitti päreessään ‘Antipakana’: ‘Mutta memeettinen tyhjiö oli syntynyt. Se odotti täyttymistään, ja lopulta se sitten täyttyi katolisuudella.’

. 

Saa nähdä täyttääkö konservatismi liberalismin jälkeensä jättämän ‘memeettisen tyhjiön’. Voisin toki keskustella aiheesta paljonkin, koska se on eettisesti ja poliittisesti relevantti aihe, mutta en tieteen nimissä. Ironmistress sen sijaan mainostaa itseään [luonnon]tiedeihmisenä. Sitä hän ei kuitenkaan ole. Pikemminkin eräänlainen uusmytologi.

.

Mitään memeettisiä tyhjiöitä ei ole olemassa kuin Ironmistressin arvot ja tosiasiat jatkuvasti sekoittavassa mielikuvituksessa. Mutta mitä muuta näiltä ‘uushylomorfisteilta’ voisi odottaa kuin uusmytologiaa ja uuseugeniikkaa. Itse asiassa memeettinen tyhjiö on vain terminologisesti ‘päivitetty’ ja [pseudo]tieteellisyyteen kätketty, jonkin poliittisen strategian mahdollistava kulttuurinen ‘tila/tilanne’. Sinänsä se on triviaali väite, joka ei selitä vielä yhtään mitään. Mutta. Ensiksi: luonnossa ei ole meemejä, luonnossa on vain geenejä. Toiseksi: meemit ovat sekä metodologisesti että sisällöllisesti aina ihmisen tulkintaa: ‘jälkeenpäin ennustettuja’ eli evoluutioselitysten funktionalistisuuteen väistämättä sisältyviä piiloteleologisia konstruktioita ja siten ennustajansa omia arvointentioita sekä ennakkoluuloja - eivät empiirisesti todennettavia kausaalisia tosiasioita.

. 

Tieteestä on kuitenkin uusmytologin käsittelyssä tehty uskontoon verrattava eettinen auktoriteetti, joka ohjaa meitä ‘etukäteen’ muka oikeaan suuntaan. Jo tai viimeistään 1930-luku kuitenkin opetti meille, mitä uusmytologisoivasta ‘tiede’-asenteesta, jos sen ‘ennustuksia’ langetaan systemaattisesti uskomaan, voi pahimmillaan seurata. Tällaisen asenteen vastamyrkyksi, totuuden puolesta, tarvitaan järkeä eli filosofiaa nimenomaan sen sokraattisessa merkityksessä, olipa tuo totuus sitten sisällöllisesti miten ‘tyhjä’ tahansa – pääasia, että se on ‘lahjomaton, ennakkoluuloton ja itsenäinen’.

.

Liite: ‘Aave kummittelee Euroopassa – kommunismin aave. Kaikki vanhan Euroopan mahdit ovat liittoutuneet pyhään ajojahtiin tätä aavetta vastaan: paavi ja tsaari, Metternich ja Guizot, Ranskan radikaalit ja Saksan poliisit.’ [Kommunistinen manifesti]

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kommunistinen_manifesti

http://fi.wikipedia.org/wiki/Mytologia

http://takkirauta.blogspot.fi/2014/06/antipakana.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Hylomorphism

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hylemorfismi

http://en.wikipedia.org/wiki/Memetics

http://fi.wikipedia.org/wiki/Meemi

Kissat ovat sittenkin olemassa – so what?

Kissa ajattelee: 'Minä en ole sinun silmissäsi vaan sinun silmiesi tajunnassa, joka - tässä ja nyt - olen tämä aistein havaittava kissa.'

. 

Pärekommentti Butterbeanin kommenttiin päreessäni ‘You, who like myself are many and no one’ sekä Ironmistressin kommenttiin päreessäni Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa – [?]. Päre on myös jatkoa päreeseeni Luolassa. - - Tekstiä on täydennetty useassa osassa eikä osien järjestys välttämättä ole kaikkein johdonmukaisin, mutta itse asia käynee kärsivälliselle ja filosofiaa ymmärtävälle lukijalle selväksi.

.

1 

Butterbean kirjoitti: ‘Saanen kysyä, miksi ajattelet "äärettömyyden sinänsä" olevan tyhjää triviaa ja mieletön maailmankaikkeus? Eikö tämä "perimmäinen todellisuus", joka ei ole oikeastaan muuta kuin se olemassaolo, joka on kaiken tietoisuuden ja havaitsemisen ulkopuolella, voisi yhtä hyvin olla kupliva mysteeri, suorastaan merkitys ja Jumala itse?’

. 

Palataan tähän asiaan uudestaan sen jälkeen, kun olemme kuolleet. Silloin näemme asiat ja olemisen luultavasti [hehheh] paljon selvemmin kuin nyt kognitiivisesti ja kontekstuaalisesti ‘ehdollistuneen’ tietoisuutemme läpi.

. 

Tässä elämässä kaikki, mitä näemme, on joka tapauksessa, ei ainoastaan tietoisuutemme prosessoimaa dataa vaan tietoisuutemme eräs ulottuvuus, kuten me itse tietoisuudessamme olemme havainnoimamme maailman eräs, ehkä kaikkein omalaatuisin [ei-ulottuvainen] ulottuvuus.

. 

Tästä antirealistis-tyyppisestä [mutta ei solipsistisesta] lähtökohdasta ei kuitenkaan/siis seuraa sitä Ironmistressin esittämää idioottimaista seurausväittämää, että esim. näkemäni kissa olisi olemassa vain ‘silmissäni’ [ks. myös luku 5]. Sen sijaan voimme kysyä, onko se maailma, jonka havainnoimme todella olemassa – kokonaisuudessaan – muuten kuin representaationa eli joko ‘jäljitelmänä’ [miten tarkkana tahansa] tai ‘unena’?

.

Filosofi-matemaatikko Descartes esitti itse asiassa tämän kysymyksen eikä niinkään epäillyt yksittäisten olioiden de facto olemassaoloa, mikä olisi johtanut skitsofreeniseen solipsismiin. Edes subjektiivisen idealismin [‘oleminen on havaituksi tulemista’] pappi, piispa Berkeley ei ollut solipsisti, koska maailma oli hänellekin, edelleen, havainnon tulkintaa eikä mielikuvituksen keksintöä [Ironmistressin ‘subjektivismia’], joka on aivan oma tietoisuuden lajinsa [ks. luku 5].

. 

2

Onko maailma siis olemassa vain ‘meille’ [ilmiönä], muttei koskaan ‘itsessään’ [olemisessaan]? Jääkö olio/oleminen sinänsä aina tuntemattomaksi, kuten Kant ajatteli. Entä miksi ja miten tämä erottelu ilmiön ja olemisen välillä ylipäätään on mahdollista tehdä, jos havainnoimme vain ilmiöitä? Eikö olio sinänsä ole tällaisessa erottelussa pelkkä spekulatiivinen ‘residuaali’, jonka olettaminen on vain eräänlainen jäänne substanssi-metafyysisestä filosofiasta? Eivätkö kaikki ilmiöt ‘tarpeeksi?’ eksaktisti havaittuna ja määriteltynä olekin lopulta yhtä aikaa sekä ‘ilmiötä että itsessään’? 

.

Eivät ole, koska ihminen ei ole jumalallinen kaikki-tiedostavuus vaan aistiensa ja ymmärryksensä perustoihin sidottu perspektiivis-representatiivinen havainnoitsija, jolle ei ole annettu aktuaalista kaikki-tiedostavuuden mahdollisuutta kuin representaation kautta – symbolien välityksellä, mikä tietysti rajoittaa hänen ontologista ‘kaikkivaltiuttaan’ ratkaisevasti, koska se, mikä mahdollistaa ‘olemisen itsessään’ mallintamisen [tajuamisen mallina, symbolien kautta], samalla myös estää sen kokemisen aktuaalisesti [performaationa, meditatiivisesti]. .

*

Buddhalaisuus on oikeilla jäljillä pitäessään ego-cogiton mahdollistamaa tietoa ontologisesti vääristyneenä, mutta olettaa naivisti egon paradoksin olevan ylitettävissä ja ratkaistavissa ‘nihiloimalla’ vääristynyt ego ja/eli löytämällä ‘uuden tiedon’ kautta vapautumisen vanhasta egosta, mitä ikinä tämä käytännössä tarkoittaakin.

.

Egoa ei kuitenkaan voi nihiloida ajautumatta hulluuteen, teeskentelyyn ja/tai tekopyhyyteen. Ego [imaginaarinen, symbolinen] on psyyken defenssi reaalisen uhkaa vastaan. Kauhistuttava reaalinen [Jaques Lacan; vrt. esim. ‘buddhisti’ David Lynchin nerokkaiden elokuvien shokeeraavat lähikuvaotokset] on maailma ja oleminen itsessään; arkaaistakin todellisuutta syvempi ameeboiden, solujen ja mikrobien – viimein täydellisen kaaoksen ja/eli tyhjyyden ‘maailma’. - - Me olemme syntyneet siitä maailmasta ja siihen me palaamme eli hajoamme takaisin, mutta emme tässä ja tämän egon elämässä tulematta hulluiksi. Niinpä järjissään oleva buddhalainen, joka on kohdannut reaalisen, on eräänlainen kontradiktio, yhtä aikaa hullu ja valaistunut. Mutta näinhän voimme sanoa myös eräistä taiteilijoista - - .

.

3

Olemisen ja ilmiön välisen erottelun ongelma ei ratkea esimerkiksi jollain utilitaristis-pragmaattisella hyötykertoimella [metodilla], joka sisältyy siihen ‘systeemiin’, joka on tietoisuutemme ‘sisällä’. Kumma, ettei Ironmistress ymmärrä tätä kysymyksenasettelua, vaikka väittää olevansa buddhalainen, sillä buddhalaisuushan perustuu ontologisesti hyvin samantyyppiseen lähtökohtaan kuin Descartes’n epäily. Ilmeisesti siksi, että IM ei yksinkertaisesti ymmärrä, mistä nyt puhutaan.

. 

Mutta olisiko Aristoteleskaan ‘ymmärtänyt’? Empiristinä, jonka mukaan tietoa saadaan ensisijaisesti aistein havaittavissa olevista yksilöolioista universaalin järjen metodisesti tuota havaittua materiaa järjestäessä ja luokitellessa, Aristoteles ei pitänyt Platonin luolavertausta kovinkaan olennaisena filosofisena ongelmana tai metaforana. Empiristille [joka ei edes ‘tiedä’ olevansa luolassa eli vain ilmiöiden maailmassa] pätevä tieto on aina avoinna havainnossa; tarvitsemme vain tutkittavasta kohteesta riippuen havaintokohteisiimme sopivan metodin. Mutta miten? Onko metodi aina jo valmiiksi annettu kuin teologinen dogmi tai tieteellisesti legitimoitu käytäntö vai konstruoidaanko se viime kädessä ad hoc, kohteen mukaisesti [kuten Aristoteles sanoo], jolloin tieto muuttuu väistämättä enemmän tai vähemmän fiktiiviseksi?

.

Olipa nyt kummin päin tahansa, empiristit lankeavat aina periaatteessa samantyyppiseen ‘metodiharhaan tai –metodiuskovaisuuteen’ kuin Aristoteleskin, ikään kuin kulloisiinkin tutkimuskohteisiin sopivat relevantit metodit olisi annettu meidän järjellemme itsestään selvän [universaalin] tiedon tavoin, jonka ainut tae on kuitenkin ‘vain’ tiedon tilastollinen todennäköisyys ja tekninen toimivuus, jotka kumpikin metodisina puitteina ovat aina muutoksen/kehityksen tilassa. Tästä seuraten myös tieto on muuttuvaista.

.

Näin siis se, mihin me tieteessä lopulta uskomme, on pelkkä kulloisenkin ajan eksakteinta metodia edustava tieteellinen auktoriteetti eikä mitään muuta sen ihmeellisempää ja korkeampaa. On jo aika pudottaa tiedemiehet alas asiantuntija-jumaluuden jalustaltaan!

.

4 

Hylättyään Aristoteleen teleologis-metafyysisen biologian eli ajatuksen todellisuudesta materian päämäärähakuisena liikkeenä, biologi-empiristit arvioivat ja tulkitsevat evoluutiota matemaattisella funktionaalisuudella. Tuloksena on sekä piilevää antropomorfismia [‘väärän’ metafysiikan tärkein lähtökohta] että silkkaa triviaa, joka ei voi periaatteessa kertoa mitään siitä, mistä sen piti kertoa eli kehityksestä. - - Tämä asiaintila johtuu kahdesta ‘loogis-empiirisestä’ syystä: 1] kun päämäärä [telos] menetetään, menetetään myös varmuus kausaliteetista, 2] kaikki ne ilmiöt, joiden muutos päätellään/todistetaan muodollis-teknisesti matemaattisena funktiona on triviaa, josta ei voi tehdä funktionaalisia johtopäätöksiä näihin ilmiöihin mahdollisesti sisältyvän päämäärän suhteen, joka on aina enemmän tai vähemmän antropomorfistinen hypoteesi. - - Tietysti voidaan kehitellä ‘muutoskertoimia’ ja derivoida mielin määrin, mutta tällaiset ‘kikat’ ovat aina jo ‘metafyysis-antropomorfisten valintojen pohjalta tehtyjä ja laskettuja hypoteettisia tulkintoja. - - Hyöty, jota ‘todellinen’ kehitys muka aina toteuttaa, on siis lopultakin pelkkä myytti samassa mielessä kuin Aristoteles ajatteli kaiken tässä maailmassa kehittyvän tiettyjen potentioiden [forma, substanssi] päämäärähakuisina aktualisoitumis-prosesseina.

. 

Tarkennettuina ja määrätyin varauksin Aristoteleen periaatteet pätevät toki yhä edelleen sekä muodollisesti että osittain sisällöllisestikin ‘arkifysiikassa’, mutta niiden substanssi-metafyysinen ‘totuusarvo’ on osoitettu vääräksi. Ei ole olemassa ‘luonnollista’ liikettä, joka ‘pyrkii’ kohti päämääräänsä. Mutta aivan samantyyppiseen argumentaatio- eli/tai metodiharhaan falsifioituu myös evoluutio-biologinen tai mikä tahansa muu hyöty-oletus. Hyödyssä on perimmältään aina kyse aristoteelis-tyyppisestä, ‘piilo-teleologisesta’ myytistä.

. 

Hyöty ei siis verifioi maailmaa ‘todelliseksi’ vaan osoittautuu pikemminkin erääksi ihmisen rationaalisen päättelykykynsä seurausvaikutuksille antamaksi yleisnimitykseksi. Varmaa hyötyä [tietämällä tiedetystä hyödystä nyt puhumattakaan] tai etua ole ole olemassa in the long run, mikä merkitsee, että lyhyen tähtäimen hyöty tai etu saattaa osoittautua pitkän tähtäimen ‘tappioksi’. Hyöty on hypoteettiseen uskomukseen [‘sijoitukseen’] sisältyvä [epä]todennäköisyys [‘riski’] eli pikemmin uhkapeliä [‘hasardia’] kuin evoluution ‘positiivinen, sisäinen liike/voima [Aristoteleen dynamis].

. 

Näin ollen Aristoteles ja empiristit jäävät selityksen velkaa platonistiselle filosofian perinteelle, Descartes mukaan lukien. - - Jos hyöty olisi ihmisen maailman ‘todellinen’ ominaisuus, niin miksi me sitä enää pohtisimme, jos tietäisimme, mistä siinä todella on kysymys? - - Päädymme samaan kehään, kuin mistä aloitimme. Ongelma piilee jossain niin syvällä, että se on joko helppo ohittaa näennäisongelmana tai jaaritteluna tai sitten päädytään/ajaudutaan jonnekin wittgensteinilaisen filosofian sfääreihin, jossa tietoisuutta ajatteluna ei voi paikallistaa mihinkään – ei aivoihin, ei kieleen eikä tekstiin. Olemme silloin tekemisissä aidon eli ‘itsestään selvän’ mysteerin [dilemman] kanssa, ja mysteerit, toisin kuin arvoitukset, eivät voi koskaan ratketa. Paitsi ehkä ne kehittäneen tietoisuuden kuolemassa  - - ei kuitenkaan tässä elämässä, mikä merkitsee, että myös buddhalainen, ‘pakotetun spontaani’ yritys kuolettaa [‘väärä’] ego on samanlaista itsesuggestiota kuin mikä tahansa muu yritys keskittyä äärimmäisellä tavalla johonkin ‘suoritukseen’ tai ‘tilaan’. - - Keskittyminen saattaa toki useinkin muuttaa meitä ‘paremmiksi’ suhteessa ‘asiaan’, johon pyrimme, mutta itse filosofista kysymyksenasettelua, jota esim. buddhalainen lähtee ratkaisemaan tai josta hän yrittää vapautua meditaatiolla, se ei ratkaise millään tavalla – ei ainakaan niin kauan kuin hän kommunikoi toisten kanssa vähänkin ymmärrettävällä tavalla. Voi tietysti olla, ettemme ymmärrä häntä, mutta varmaa myös on, ettei meidän edes tarvitse häntä ymmärtää – ainakaan niin kauan, kunnes itse ‘valaistumme’ – ja sen jälkeenhän on aivan sama ymmärtääkö häntä/meitä kukaan, sillä kukaan ei voi käydä samaa tietä pelastukseen kuin joku toinen – ja jos voi, hän ei ole enää ihminen vaan eläin, robotti tai ‘jumala’ eikä itse asiassa ole [enää/vielä] pelastuksen tarpeessa. - - Tällä tavoin perustellen voidaan tietysti väittää, että myös buddhalaisuus on pelkkää tyhjää, sisällyksetöntä jaarittelua siinä missä Platonin luolavertaus, negatiivinen [apofatinen] teologia, Descartes’n uniargumentti tai Wittgensteinin ihmiskärpänen lasipullossa [päivitetty allegoria/metafora Platonin luolasta]. - - Joka näin väittää, sen täytyy kuitenkin väistämättä unohtaa paljon muutakin: lähes koko inhimillinen ajattelu. Mutta onko inhimillisille ajattelulle vaihtoehtoa tai mikä olisi inhimillisen ajattelun vastakohta? Tähän kysymykseen vastaaminen vaatii nimenomaan inhimillistä ajattelua, joten ainoa vaihtoehto sen ratkaisemiseksi on – ei edes vaikeneminen, koska vaikenijakin [jos kuka niin hän!] ajattelee vaan [kuten sanottu] hulluus tai teeskentely ja tekopyhyys, mikäli jätämme  pois laskuista sen äärimmäisen naiiviuden, jota etenkin eräät tekno-empiristit filosofisesti edustavat.

* 

Yhtä kaikki – elämme ‘harhassa’, jota ei voi samanaikaisesti ajallistaa eikä paikantaa – näinhän toki ovat myös fyysikot meille todistaneet – sekä kokeellisesti että teoreettisesti [Heisenberg, Schrödinger, Gödel]. - - Kummallisen elävä harha ja uni tämä silti on: kissatkin naukuvat siinä ihan oikeasti [eikä suinkaan kuulijan korva] ja tuntuvat pehmeiltä [eikä suinkaan sormiemme iho] ja ovat teräväkyntisiä [mitä ihomme ei myöskään ole].

. 

5

Ironmistress sekoittaa toisiinsa luovan mielikuvituksen ja havaintokokemuksen. Niinpä subjektiivinen idealismi [Berkeley, josta Kant halusi irtisanoutua] ei sekään ole pelkkää mielikuvitusta, koska mielikuvitus ei välttämättä tarvitse havaintokohteita vaan luo niitä itse; sen sijaan havaintokokemus on aina havainto jostain aistein koetusta. Mielikuvituksen ‘havainnot’ eivät ‘enää/vielä’ ole empiirisiä, mutta kokemusperäiset ‘havainnot’ ovat aina aistiperustaisia [*].

. 

On sitten kokonaan eri asia, mikä ontologinen status havaintokokemukselle annetaan. Havainnon kohdetta havainnon lähteenä ei kuitenkaan kielletä ei-solipsistisessa antirealismissa. Vain solipsismi on ainoa teoreettinen malli, jossa havaittu kissa voisi ‘empiirisesti’ olla havaitseva silmä. Solipsismia voinee kuitenkin täydellä syyllä pitää pikemminkin psykoottisena tietoisuutena kuin filosofisesti mielekkäänä ajatteluna ja ajattelun argumenttina.

. 

Tosin minun näkemykseni mukaan deterministinen reduktionismi on melkein yhtä mieletön kanta kuin solipsismi, koska sitä tukevassa/perustelevassa argumentaatiossa joudutaan a] joko kieltämään tietoisuus kokonaan tai b] pitämään tietoisuutta deterministisen kausaaliketjun mitättömänä anomaliana, mikä myönnytys itsessään kuitenkin vaatii lisäselitystä, koska muussa tapauksessa siitä tulee koko reduktionismi-paradigman kaatava poikkeus; eikä ainoastaan tule vaan on tullut aina jo siitä lähtien, kun ihminen ryhtyi teoretisoimaan havaintojaan ilmiöistä.

. 

[*] Näin ajatteli nimenomaan luonnontieteeseen nuorempana teoreettisen fyysikon pätevyydellä erikoistunut Kant, jolle kaikki ‘oikea eli tieteellinen’ tieto voi olla vain havaintotietoa. Itse asiassa Kant on liian jyrkkä tässä lähtökohdassaan, sillä vaikka hän pitää esim. lakeja ja oikeudellista päättelyä kontekstissaan objektiivisesti pätevänä tietona, hän ei pidä oikeustiedettä tieteellisenä tietona lainkaan, koska se ei perustu luonnon lainalaisuuksiin. Tieteestä tuli kuitenkin paljon laajempi kategoria, kuin mitä 1700-luvun lopulla Kritiikkinsä kirjoittanut Kant ajatteli.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/you-who-like-myself-are-many-and-no-one.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/luolassa.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/elama-on-ihanaa-kun-sen-oikein-oivaltaa.html

http://animals.nationalgeographic.com/animals/mammals/domestic-cat/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Dynamis

Evoluutioharha

Paratiisi [Jan Brueghel]

 

I

Evojeesus kirjoitti Sammalkielen blogissa: ‘[...] Marxilainen yhteiskunta ei mitä ilmeisimmin ole edes sen verran elinvoimainen ja attraktiivinen että se pärjäisi kulttuurievoluutiossa. Jos se olisi "attraktiivinen" (kaaosteorian mielessä), sellaisia syntyisi spontaanisti monessa paikassa. Jos se taas olisi elinvoimainen, syntyneet Marxilaiset yhteiskunnat pärjäisivät kulttuurievoluutiossa suorastaan loistavasti. Jostakin syystä näin ei kuitenkaan ikinä tapahdu - miksi ei?’

* 

Ihmisen kulttuurievoluutio [muutama tuhat vuotta] ei takaa yhtään mitään sub specie aeternitatis [‘ikuisuutta silmällä pitäen’], joten sen käyttöä ei-triviaalisesti objektiivisena kriteerinä kulttuurien paremmuuden ja huonommuuden vertailulle voi pitää päättelyvirheenä [vrt. induktioharha; tilastollinen ja ekspressiivinen kausaalisuus sekoitetaan toisiinsa], josta haiskahtaa vahvasti oman navan [‘oman’ ajattelujärjestelmän] ympärillä pyörivä ideologisoitu darwinismi.

 

Esittämäni argumentaatio-kritiikki sen sijaan on looginen fakta. Pysyköön siis darwinismikin lestissään, niin sitä voi sietää kohtuullisen hyvin. Ei muuten.

*

Evoluutioteoreettista selitysmallia voi verrata Jumalalla selittämiseen. Kaikki palautuu Lisääntymiseen ja kaikki myös selitetään Lisääntymisellä – jokainen pieraisukin. Tällainen on tuttua jo teologiasta. Jumala kyllä näkee kaiken, koska hän on luonut kaiken jopa etukäteen [lisääntymään]. Uskovainen eli/tai evoluutio-darwinisti siinä sitten todistaa, että pieraisit, koska Jumala/Evoluutio on määrännyt sinut etukäteen pieraisemaan Lisääntymistä silmällä pitäen. Vapautesi on vain harhaa. 

 

Tuollaista väitettä ei kuitenkaan tarvitse eikä pidä uskoa henkilökohtaisesti, vaikka se muuten todelta näyttäisikin. Kenenkään vapaus tai ainakaan mahdollisuus vapauteen [autonominen järki] ei katoa sinä hetkenä, kun joku valopää-deterministi ‘todistaa’ maailman olevan ennalta määrätty. Itse asiassa se vain lisääntyy, koska onhan loogisesti ajatellen suoranainen ihme, että ‘joku’ pystyy ennalta määrätyssä maailmassa tajuamaan, että ‘kaikki’ on ennalta määrättyä ja tällä tavoin ilmentämään perusteellista säröä kausaalisessa determinismissä [suljetussa kokonaisuudessa] tiedostamalla/representoimalla sen. 

 

Representoiminen ei perspektiivis-antirealistisesta näkökulmasta ole spinozalaista vapautta, jossa substanssin tiedostava subjekti mystis-imaginaarisesti sulautuu [takaisin] substanssiin [alkuperäänsä] vaan kantilaisittain subjektin irtautumista substanssista oman rajatun symbolisen vapautensa ‘transsendentaaliseen’ sfääriin.

 

Determinismin representoiminen siis loogisesti kumoaa ja avaa suljetun totaliteetin. Siirtyessään [miksi – sitä emme tiedä] representaation tasolle totaliteetti ‘kahdentuu’ subjektiksi ja substanssiksi, sillä representaatio kuten mikään mentaalinen sisältö ei kuulu suljettuun kausaaliseen järjestykseen [eikä se myöskään voi sinne enää palata kuin kuolemassa contra Spinoza]. 

 

Descartes ‘ratkaisi’ representaation eli mentaalisuuden ongelman substanssi-dualismilla [mentaalinen – fysikaalinen], Kant empiirisellä konstruktivismilla [ajattelun mahdollisuuden ehdot ~ ymmärryksen muodot], Hegel ‘hengen ja aineen’ dialektiikalla [Aufhebung; vrt. prosessiteologia].

 

II

Mikä/millainen on tietoisuuden ensimmäisen liikkeen/valinnan väistämättä oltava, jotta sitä ylipäätään olisi olemassa - jotta se voisi edes etsiä niin kutsuttua totuutta [eli palata ‘representoituen’ alkuperäänsä, mikä on tietysti mahdotonta]?

 

Ensimmäisen liikkeen ja valinnan on oltava aina väärä. Tieto ei ilmesty maailmaan ilman ensimmäistä erehdystä, joka merkitsee säröä tai halkeamaa siihen kausaalisen tyhjään determinismiin, mikä maailmankaikkeus on. Jos nimittäin valinta olisi oikea, tietoisuus pysyisi identtisenä itsensä eli maailman kanssa. Sitä ei voisi syntyä.

 

Mutta jos ensimmäisen valinnan on väistämättä oltava väärä, niin mitä tästä seuraa ‘jatkossa’? Miten on mahdollista tehdä oikea valinta ja palata takaisin alkuperäiseen ‘täydellisyyteen’, josta lähdimme?

 

Ei se olekaan mahdollista vaan pelkkä dialektinen utopia, jonka toteutumisen tosin jo ensimmäisen valinnan ‘pakollinen virhe’ teki mahdottomaksi.

 

Tietoisuuden olemassaolo mahdollistuu ontologisena vieraantumisena, eikä näin ollen mikään looginen tai loogis-empiirisen palapelin pala – miten täydellinen tahansa - voi palauttaa tietoisuutta lähtökohtaansa eli aineen perimmäiseen tyhjyyteen, joka on samalla myös rikkumaton kausaalinen täyteys.

 

Tätä ‘kohtalokasta kaavaa’ kun sovelletaan kaikkeen tietämiseen, niin lopputulema on yleisesti ottaen joskin yksilöllisin varauksin contra Spinoza, contra Hegel ja contra Marx. Ei ole olemassa mitään oikean tiedon avulla saavutettavaa imaginaarista identiteettiä [‘unio mystica’], ei historian päätepistettä eli loppua [‘vapaus’] eikä täydellistä kommunismia ilman valtiota [paratiisimainen luonto]. Nämä kaikki kolme ovat juutalaiskristilliseen mytologiaan perustuvan paratiisi-allegorian muunnelmia.

 

III

Jos kaikki skeptikot [niin typerykset kuin fiksutkin] ovat pikkuporvareita, niin kommunismiin ei taida olla kovin paljon porukkaa tulossa. Kommarit tulevat siis pärjäämään siellä paratiisissaan aika pienellä infrastruktuurilla. Riittää kaljaa kaikille, kun ei tarvitse törsätä julkiseen sektoriin älyttömiä summia kaljarahaa. Eikä tarvitse varastaa ainakaan kapitalistilta, vaikkei se kuulemma mitään varkautta ole, jos riistäjältä varastaa.

 

Mutta varas on aina varas, olipa järjestelmä mikä tahansa [joskin varastaa voi monella tavalla]. Tämän tosiasian poisselittämiseksi eivät auta lukemattomat sivut paikalleen pysähtynyttä ja itseään toistavaa argumentaatiota, joka tekee kategorisen virheen jo alkulähtökohdassaan väittäessään ihmisen vapauden [tietoisuuden] olevan historiallisen determinismin [tai biologisen evoluution] mahdollisesti jopa ennalta määrätty seuraus/päämäärä [PS.].

 

Tällainen vapaus ei kuitenkaan ole muuta kuin orjan illuusio maailmasta, jossa jokainen on vapaa valitsemaan ‘vapauden’, jossa ei tarvita vapautta. Taustalla on vahva mytologinen toive siitä, että kyseinen ‘vapaus’ voisi opastaa ja kohottaa [Aufhebung] meidät puhtaasti vaistonvaraiseen mutta samalla moraalisesti oikeamieliseen paratiisiin [kommunismi tai ihminen koneena], josta olemme nimenomaan tietoisuutemme kehittymisen vuoksi irtirevityt.

 

Vaistonvaraisessa maailmassa ei tarvittu moraalia, koska kristinuskoa, kapitalismia ja sosialismia ei vielä ollut ‘keksitty’ [kommunismissa sen sijaan ei tarvita moraalia]. Mutta tietoisesta vapauden [deterministisestä tai ei] maailmasta ei voi enää päästä paratiisiin ilman oletusta oikeudenmukaisuudesta ja oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta. Kuitenkin juuri tuo oletus moraalisesta täydellisyydestä [sekä yhteiskunnallisesta että yksilöllisestä] on suurin este paratiisimaisen maailman toteutumiselle [elleivät sitten tyrannia ja anarkia ole paratiiseja].

 

Eläimet ovat tässä suhteessa paljon täydellisempiä kuin yksikään kapitalisti tai kommunisti. Eläimet eivät osaa toivoa parempaa, joten ne eivät osaa myöskään puhua totta eli valehdella. Ehkä minun pitäisikin äänestää seuraavissa vaaleissa Eläintä.

 

PS.

1] Seuraus on [triviaali] kausaalinen tapahtuma [esim. funktio, joka ‘toteutuu’; historia ilman intentioita], 2] päämäärä on [intentoitu] teleologinen pyrkimys [(epä)funktio, joka ‘pyrkii’; historialliset tapahtumat intentioiden rypäsketjuna]. Nämä kaksi kausaaliselitystä sekoitetaan paitsi varomattomasti myös sumeilematta sekä evoluutioteoriassa että marxilaisessa teoriassa tavalla, joka on toiminut natsismin ja kommunismin loogisena perustana evoluution ja historian merkitystä/tarkoitusta tulkitessa. En suosittele.

*

http://sammalkieli.blogspot.fi/2012/08/kristillinen-rakkaus-ja.html

http://creativityandhealing-kalina.blogspot.fi/2012/01/common-thems-in-myhtology-and-religions.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Jan_Brueghel