Unissakävelyä [osa x]

Tarkennettakoon ‘Tiede ja pseudotiede’-pärettäni sen verran, että Descartes epäili äärimmillään [harkitun liioittelevasti?] jopa matemaattisen metodin pätevyyttä erottaa totuus 'totuudeksi naamioidusta' valheesta, jonka ja johon ilkeä demoni-jumala oli ihmisen kyvyt luonut. Niinpä ihmisen totuudentavoittelun takasi lopulta vain usko siihen, että Jumala ei huijaa meitä, eli hän ei ole luonut pelkkää ‘totuuskuplaa’, jota ei lopulta ole edes olemassa kuin ihmisen järjen ja kokemuksen synnyttämissä mielikuvissa.

.

Mutta/ja - kun tämä usko sisäistetään täysin, se voidaan ikäänkuin unohtaa. Näin on käynyt etenkin eksakteissa matemaattis-empiirisissä tieteissä. Matemaattiset empiristit eivät siis tiedä ‘uskovansa’, vaikka pelkät todennäköisyydet ovat aina suhteellisia ja/eli pragmaattisia eikä edes ‘puhdas’ matematiikka voi vakuuttaa meitä kuin trivaalisti [mikä ei ole tietoa vaan itsestään selvää tautologiaa: kuin ilmaa, jota hengitämme] tai maagisesti: projisoimme matemaattisiin kaavoihin, jopa numeroihin, ‘elävän ja luovan hengen’. Tai sitten piirrämme kuvan, jonka pitäisi olla ‘simuloitu’ malli esim. painovoimasta. Mutta voiko painovoimasta itsessään [an sich/per se] piirtää ‘kuvan’? Sehän vaatii ‘luovaa mielikuvitusta’, eikö? Tämäkö on eksaktia luonnon-tiedettä? Tätäkö lopulta on myös matematiikka: kuva, merkki, representaatio?

.

Ergo: meillä ei voi olla tietoa ilman representaatioita, jotka taas voivat olla “‘olevan olemisen’ ilmaisijoina” pelkkää harhaa Descartes’n tarkoittamassa mielessä. Eihän tasasivuisia kolmioitakaan ole ideaalisesti olemassa kuin representaationa eli ideoina. Väitän, että tämä huomautus pätee kaikkeen matematiikkaan, ei ainoastaan geometriaan. Matemaattinen ‘tieto’ on tavallaan maagista unta, ellet sitten samalla usko Jumalaan, mikä on omanlaistaan unta sekin, ehkä vain hieman ‘elävämpää’ kuin pelkkä matemaattis-maaginen uni, ei kuitenkaan yhtään sen todempaa, koska mitään Totuutta [iso ‘T’] ei ole olemassa kuin kielellis-metafyysisenä konstruktiona, joka teismissä saa ‘voimansa’ uskon kokemuksesta, mitä ikinä se sitten onkaan ja tarkoittaakaan - - [totuus (pieni ‘t’) tiedollisena hyveenä (esim.  Alvin Goldmanin hyvereliabilismi) on sopimus (vrt. deflationaaris-naturalistis-matemaattinen totuuskäsitys), jonka tiedeyhteisö hyväksyy eli ‘siunaa' = metodin hyveellisen soveltamisen ja noudattamisen tulos julistetaan tieteelliseksi totuudeksi].

.

Dialektis-argumentatiivisen tiedon teoreettiset kriteerit kiertävät kehää tai ajautuvat regressioon [osan ja kokonaisuuden analyyttiseen synteesiin emme koskaan kykene, koska se vaatisi tietoisuutemme jakautumista vähintään kahtia (logiikan säännöillä kikkailu ei tässä auta)] eivätkä fysiikan matemaattiset alkuehdot tai koordinaatit puolestaan takaa muuta kuin tutkittavan ilmiön ‘sisällä’ tapahtuvien syy-suhteiden tutkimisen; niiden ulkopuolelle emme pääse ilman metafysiikkaa eli jatkamalla ‘puhtaan’ representaation mielikuvituksellista tietä. Mutta se tie onkin sitten meille aina avoinna – ad. inf.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/03/tieteen-ja-pseudotieteen-ongelma.html

http://www.amazon.com/Nihilism-Before-Nietzsche-Phoenix-Poets/dp/0226293483

 http://www.amazon.com/Theological-Origins-Modernity-Michael-Gillespie/dp/0226293467/ref=pd_sim_b_1?ie=UTF8&refRID=0AJF1V2QDKJZN82XDGN3

Kissat ovat sittenkin olemassa – so what?

Kissa ajattelee: 'Minä en ole sinun silmissäsi vaan sinun silmiesi tajunnassa, joka - tässä ja nyt - olen tämä aistein havaittava kissa.'

. 

Pärekommentti Butterbeanin kommenttiin päreessäni ‘You, who like myself are many and no one’ sekä Ironmistressin kommenttiin päreessäni Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa – [?]. Päre on myös jatkoa päreeseeni Luolassa. - - Tekstiä on täydennetty useassa osassa eikä osien järjestys välttämättä ole kaikkein johdonmukaisin, mutta itse asia käynee kärsivälliselle ja filosofiaa ymmärtävälle lukijalle selväksi.

.

1 

Butterbean kirjoitti: ‘Saanen kysyä, miksi ajattelet "äärettömyyden sinänsä" olevan tyhjää triviaa ja mieletön maailmankaikkeus? Eikö tämä "perimmäinen todellisuus", joka ei ole oikeastaan muuta kuin se olemassaolo, joka on kaiken tietoisuuden ja havaitsemisen ulkopuolella, voisi yhtä hyvin olla kupliva mysteeri, suorastaan merkitys ja Jumala itse?’

. 

Palataan tähän asiaan uudestaan sen jälkeen, kun olemme kuolleet. Silloin näemme asiat ja olemisen luultavasti [hehheh] paljon selvemmin kuin nyt kognitiivisesti ja kontekstuaalisesti ‘ehdollistuneen’ tietoisuutemme läpi.

. 

Tässä elämässä kaikki, mitä näemme, on joka tapauksessa, ei ainoastaan tietoisuutemme prosessoimaa dataa vaan tietoisuutemme eräs ulottuvuus, kuten me itse tietoisuudessamme olemme havainnoimamme maailman eräs, ehkä kaikkein omalaatuisin [ei-ulottuvainen] ulottuvuus.

. 

Tästä antirealistis-tyyppisestä [mutta ei solipsistisesta] lähtökohdasta ei kuitenkaan/siis seuraa sitä Ironmistressin esittämää idioottimaista seurausväittämää, että esim. näkemäni kissa olisi olemassa vain ‘silmissäni’ [ks. myös luku 5]. Sen sijaan voimme kysyä, onko se maailma, jonka havainnoimme todella olemassa – kokonaisuudessaan – muuten kuin representaationa eli joko ‘jäljitelmänä’ [miten tarkkana tahansa] tai ‘unena’?

.

Filosofi-matemaatikko Descartes esitti itse asiassa tämän kysymyksen eikä niinkään epäillyt yksittäisten olioiden de facto olemassaoloa, mikä olisi johtanut skitsofreeniseen solipsismiin. Edes subjektiivisen idealismin [‘oleminen on havaituksi tulemista’] pappi, piispa Berkeley ei ollut solipsisti, koska maailma oli hänellekin, edelleen, havainnon tulkintaa eikä mielikuvituksen keksintöä [Ironmistressin ‘subjektivismia’], joka on aivan oma tietoisuuden lajinsa [ks. luku 5].

. 

2

Onko maailma siis olemassa vain ‘meille’ [ilmiönä], muttei koskaan ‘itsessään’ [olemisessaan]? Jääkö olio/oleminen sinänsä aina tuntemattomaksi, kuten Kant ajatteli. Entä miksi ja miten tämä erottelu ilmiön ja olemisen välillä ylipäätään on mahdollista tehdä, jos havainnoimme vain ilmiöitä? Eikö olio sinänsä ole tällaisessa erottelussa pelkkä spekulatiivinen ‘residuaali’, jonka olettaminen on vain eräänlainen jäänne substanssi-metafyysisestä filosofiasta? Eivätkö kaikki ilmiöt ‘tarpeeksi?’ eksaktisti havaittuna ja määriteltynä olekin lopulta yhtä aikaa sekä ‘ilmiötä että itsessään’? 

.

Eivät ole, koska ihminen ei ole jumalallinen kaikki-tiedostavuus vaan aistiensa ja ymmärryksensä perustoihin sidottu perspektiivis-representatiivinen havainnoitsija, jolle ei ole annettu aktuaalista kaikki-tiedostavuuden mahdollisuutta kuin representaation kautta – symbolien välityksellä, mikä tietysti rajoittaa hänen ontologista ‘kaikkivaltiuttaan’ ratkaisevasti, koska se, mikä mahdollistaa ‘olemisen itsessään’ mallintamisen [tajuamisen mallina, symbolien kautta], samalla myös estää sen kokemisen aktuaalisesti [performaationa, meditatiivisesti]. .

*

Buddhalaisuus on oikeilla jäljillä pitäessään ego-cogiton mahdollistamaa tietoa ontologisesti vääristyneenä, mutta olettaa naivisti egon paradoksin olevan ylitettävissä ja ratkaistavissa ‘nihiloimalla’ vääristynyt ego ja/eli löytämällä ‘uuden tiedon’ kautta vapautumisen vanhasta egosta, mitä ikinä tämä käytännössä tarkoittaakin.

.

Egoa ei kuitenkaan voi nihiloida ajautumatta hulluuteen, teeskentelyyn ja/tai tekopyhyyteen. Ego [imaginaarinen, symbolinen] on psyyken defenssi reaalisen uhkaa vastaan. Kauhistuttava reaalinen [Jaques Lacan; vrt. esim. ‘buddhisti’ David Lynchin nerokkaiden elokuvien shokeeraavat lähikuvaotokset] on maailma ja oleminen itsessään; arkaaistakin todellisuutta syvempi ameeboiden, solujen ja mikrobien – viimein täydellisen kaaoksen ja/eli tyhjyyden ‘maailma’. - - Me olemme syntyneet siitä maailmasta ja siihen me palaamme eli hajoamme takaisin, mutta emme tässä ja tämän egon elämässä tulematta hulluiksi. Niinpä järjissään oleva buddhalainen, joka on kohdannut reaalisen, on eräänlainen kontradiktio, yhtä aikaa hullu ja valaistunut. Mutta näinhän voimme sanoa myös eräistä taiteilijoista - - .

.

3

Olemisen ja ilmiön välisen erottelun ongelma ei ratkea esimerkiksi jollain utilitaristis-pragmaattisella hyötykertoimella [metodilla], joka sisältyy siihen ‘systeemiin’, joka on tietoisuutemme ‘sisällä’. Kumma, ettei Ironmistress ymmärrä tätä kysymyksenasettelua, vaikka väittää olevansa buddhalainen, sillä buddhalaisuushan perustuu ontologisesti hyvin samantyyppiseen lähtökohtaan kuin Descartes’n epäily. Ilmeisesti siksi, että IM ei yksinkertaisesti ymmärrä, mistä nyt puhutaan.

. 

Mutta olisiko Aristoteleskaan ‘ymmärtänyt’? Empiristinä, jonka mukaan tietoa saadaan ensisijaisesti aistein havaittavissa olevista yksilöolioista universaalin järjen metodisesti tuota havaittua materiaa järjestäessä ja luokitellessa, Aristoteles ei pitänyt Platonin luolavertausta kovinkaan olennaisena filosofisena ongelmana tai metaforana. Empiristille [joka ei edes ‘tiedä’ olevansa luolassa eli vain ilmiöiden maailmassa] pätevä tieto on aina avoinna havainnossa; tarvitsemme vain tutkittavasta kohteesta riippuen havaintokohteisiimme sopivan metodin. Mutta miten? Onko metodi aina jo valmiiksi annettu kuin teologinen dogmi tai tieteellisesti legitimoitu käytäntö vai konstruoidaanko se viime kädessä ad hoc, kohteen mukaisesti [kuten Aristoteles sanoo], jolloin tieto muuttuu väistämättä enemmän tai vähemmän fiktiiviseksi?

.

Olipa nyt kummin päin tahansa, empiristit lankeavat aina periaatteessa samantyyppiseen ‘metodiharhaan tai –metodiuskovaisuuteen’ kuin Aristoteleskin, ikään kuin kulloisiinkin tutkimuskohteisiin sopivat relevantit metodit olisi annettu meidän järjellemme itsestään selvän [universaalin] tiedon tavoin, jonka ainut tae on kuitenkin ‘vain’ tiedon tilastollinen todennäköisyys ja tekninen toimivuus, jotka kumpikin metodisina puitteina ovat aina muutoksen/kehityksen tilassa. Tästä seuraten myös tieto on muuttuvaista.

.

Näin siis se, mihin me tieteessä lopulta uskomme, on pelkkä kulloisenkin ajan eksakteinta metodia edustava tieteellinen auktoriteetti eikä mitään muuta sen ihmeellisempää ja korkeampaa. On jo aika pudottaa tiedemiehet alas asiantuntija-jumaluuden jalustaltaan!

.

4 

Hylättyään Aristoteleen teleologis-metafyysisen biologian eli ajatuksen todellisuudesta materian päämäärähakuisena liikkeenä, biologi-empiristit arvioivat ja tulkitsevat evoluutiota matemaattisella funktionaalisuudella. Tuloksena on sekä piilevää antropomorfismia [‘väärän’ metafysiikan tärkein lähtökohta] että silkkaa triviaa, joka ei voi periaatteessa kertoa mitään siitä, mistä sen piti kertoa eli kehityksestä. - - Tämä asiaintila johtuu kahdesta ‘loogis-empiirisestä’ syystä: 1] kun päämäärä [telos] menetetään, menetetään myös varmuus kausaliteetista, 2] kaikki ne ilmiöt, joiden muutos päätellään/todistetaan muodollis-teknisesti matemaattisena funktiona on triviaa, josta ei voi tehdä funktionaalisia johtopäätöksiä näihin ilmiöihin mahdollisesti sisältyvän päämäärän suhteen, joka on aina enemmän tai vähemmän antropomorfistinen hypoteesi. - - Tietysti voidaan kehitellä ‘muutoskertoimia’ ja derivoida mielin määrin, mutta tällaiset ‘kikat’ ovat aina jo ‘metafyysis-antropomorfisten valintojen pohjalta tehtyjä ja laskettuja hypoteettisia tulkintoja. - - Hyöty, jota ‘todellinen’ kehitys muka aina toteuttaa, on siis lopultakin pelkkä myytti samassa mielessä kuin Aristoteles ajatteli kaiken tässä maailmassa kehittyvän tiettyjen potentioiden [forma, substanssi] päämäärähakuisina aktualisoitumis-prosesseina.

. 

Tarkennettuina ja määrätyin varauksin Aristoteleen periaatteet pätevät toki yhä edelleen sekä muodollisesti että osittain sisällöllisestikin ‘arkifysiikassa’, mutta niiden substanssi-metafyysinen ‘totuusarvo’ on osoitettu vääräksi. Ei ole olemassa ‘luonnollista’ liikettä, joka ‘pyrkii’ kohti päämääräänsä. Mutta aivan samantyyppiseen argumentaatio- eli/tai metodiharhaan falsifioituu myös evoluutio-biologinen tai mikä tahansa muu hyöty-oletus. Hyödyssä on perimmältään aina kyse aristoteelis-tyyppisestä, ‘piilo-teleologisesta’ myytistä.

. 

Hyöty ei siis verifioi maailmaa ‘todelliseksi’ vaan osoittautuu pikemminkin erääksi ihmisen rationaalisen päättelykykynsä seurausvaikutuksille antamaksi yleisnimitykseksi. Varmaa hyötyä [tietämällä tiedetystä hyödystä nyt puhumattakaan] tai etua ole ole olemassa in the long run, mikä merkitsee, että lyhyen tähtäimen hyöty tai etu saattaa osoittautua pitkän tähtäimen ‘tappioksi’. Hyöty on hypoteettiseen uskomukseen [‘sijoitukseen’] sisältyvä [epä]todennäköisyys [‘riski’] eli pikemmin uhkapeliä [‘hasardia’] kuin evoluution ‘positiivinen, sisäinen liike/voima [Aristoteleen dynamis].

. 

Näin ollen Aristoteles ja empiristit jäävät selityksen velkaa platonistiselle filosofian perinteelle, Descartes mukaan lukien. - - Jos hyöty olisi ihmisen maailman ‘todellinen’ ominaisuus, niin miksi me sitä enää pohtisimme, jos tietäisimme, mistä siinä todella on kysymys? - - Päädymme samaan kehään, kuin mistä aloitimme. Ongelma piilee jossain niin syvällä, että se on joko helppo ohittaa näennäisongelmana tai jaaritteluna tai sitten päädytään/ajaudutaan jonnekin wittgensteinilaisen filosofian sfääreihin, jossa tietoisuutta ajatteluna ei voi paikallistaa mihinkään – ei aivoihin, ei kieleen eikä tekstiin. Olemme silloin tekemisissä aidon eli ‘itsestään selvän’ mysteerin [dilemman] kanssa, ja mysteerit, toisin kuin arvoitukset, eivät voi koskaan ratketa. Paitsi ehkä ne kehittäneen tietoisuuden kuolemassa  - - ei kuitenkaan tässä elämässä, mikä merkitsee, että myös buddhalainen, ‘pakotetun spontaani’ yritys kuolettaa [‘väärä’] ego on samanlaista itsesuggestiota kuin mikä tahansa muu yritys keskittyä äärimmäisellä tavalla johonkin ‘suoritukseen’ tai ‘tilaan’. - - Keskittyminen saattaa toki useinkin muuttaa meitä ‘paremmiksi’ suhteessa ‘asiaan’, johon pyrimme, mutta itse filosofista kysymyksenasettelua, jota esim. buddhalainen lähtee ratkaisemaan tai josta hän yrittää vapautua meditaatiolla, se ei ratkaise millään tavalla – ei ainakaan niin kauan kuin hän kommunikoi toisten kanssa vähänkin ymmärrettävällä tavalla. Voi tietysti olla, ettemme ymmärrä häntä, mutta varmaa myös on, ettei meidän edes tarvitse häntä ymmärtää – ainakaan niin kauan, kunnes itse ‘valaistumme’ – ja sen jälkeenhän on aivan sama ymmärtääkö häntä/meitä kukaan, sillä kukaan ei voi käydä samaa tietä pelastukseen kuin joku toinen – ja jos voi, hän ei ole enää ihminen vaan eläin, robotti tai ‘jumala’ eikä itse asiassa ole [enää/vielä] pelastuksen tarpeessa. - - Tällä tavoin perustellen voidaan tietysti väittää, että myös buddhalaisuus on pelkkää tyhjää, sisällyksetöntä jaarittelua siinä missä Platonin luolavertaus, negatiivinen [apofatinen] teologia, Descartes’n uniargumentti tai Wittgensteinin ihmiskärpänen lasipullossa [päivitetty allegoria/metafora Platonin luolasta]. - - Joka näin väittää, sen täytyy kuitenkin väistämättä unohtaa paljon muutakin: lähes koko inhimillinen ajattelu. Mutta onko inhimillisille ajattelulle vaihtoehtoa tai mikä olisi inhimillisen ajattelun vastakohta? Tähän kysymykseen vastaaminen vaatii nimenomaan inhimillistä ajattelua, joten ainoa vaihtoehto sen ratkaisemiseksi on – ei edes vaikeneminen, koska vaikenijakin [jos kuka niin hän!] ajattelee vaan [kuten sanottu] hulluus tai teeskentely ja tekopyhyys, mikäli jätämme  pois laskuista sen äärimmäisen naiiviuden, jota etenkin eräät tekno-empiristit filosofisesti edustavat.

* 

Yhtä kaikki – elämme ‘harhassa’, jota ei voi samanaikaisesti ajallistaa eikä paikantaa – näinhän toki ovat myös fyysikot meille todistaneet – sekä kokeellisesti että teoreettisesti [Heisenberg, Schrödinger, Gödel]. - - Kummallisen elävä harha ja uni tämä silti on: kissatkin naukuvat siinä ihan oikeasti [eikä suinkaan kuulijan korva] ja tuntuvat pehmeiltä [eikä suinkaan sormiemme iho] ja ovat teräväkyntisiä [mitä ihomme ei myöskään ole].

. 

5

Ironmistress sekoittaa toisiinsa luovan mielikuvituksen ja havaintokokemuksen. Niinpä subjektiivinen idealismi [Berkeley, josta Kant halusi irtisanoutua] ei sekään ole pelkkää mielikuvitusta, koska mielikuvitus ei välttämättä tarvitse havaintokohteita vaan luo niitä itse; sen sijaan havaintokokemus on aina havainto jostain aistein koetusta. Mielikuvituksen ‘havainnot’ eivät ‘enää/vielä’ ole empiirisiä, mutta kokemusperäiset ‘havainnot’ ovat aina aistiperustaisia [*].

. 

On sitten kokonaan eri asia, mikä ontologinen status havaintokokemukselle annetaan. Havainnon kohdetta havainnon lähteenä ei kuitenkaan kielletä ei-solipsistisessa antirealismissa. Vain solipsismi on ainoa teoreettinen malli, jossa havaittu kissa voisi ‘empiirisesti’ olla havaitseva silmä. Solipsismia voinee kuitenkin täydellä syyllä pitää pikemminkin psykoottisena tietoisuutena kuin filosofisesti mielekkäänä ajatteluna ja ajattelun argumenttina.

. 

Tosin minun näkemykseni mukaan deterministinen reduktionismi on melkein yhtä mieletön kanta kuin solipsismi, koska sitä tukevassa/perustelevassa argumentaatiossa joudutaan a] joko kieltämään tietoisuus kokonaan tai b] pitämään tietoisuutta deterministisen kausaaliketjun mitättömänä anomaliana, mikä myönnytys itsessään kuitenkin vaatii lisäselitystä, koska muussa tapauksessa siitä tulee koko reduktionismi-paradigman kaatava poikkeus; eikä ainoastaan tule vaan on tullut aina jo siitä lähtien, kun ihminen ryhtyi teoretisoimaan havaintojaan ilmiöistä.

. 

[*] Näin ajatteli nimenomaan luonnontieteeseen nuorempana teoreettisen fyysikon pätevyydellä erikoistunut Kant, jolle kaikki ‘oikea eli tieteellinen’ tieto voi olla vain havaintotietoa. Itse asiassa Kant on liian jyrkkä tässä lähtökohdassaan, sillä vaikka hän pitää esim. lakeja ja oikeudellista päättelyä kontekstissaan objektiivisesti pätevänä tietona, hän ei pidä oikeustiedettä tieteellisenä tietona lainkaan, koska se ei perustu luonnon lainalaisuuksiin. Tieteestä tuli kuitenkin paljon laajempi kategoria, kuin mitä 1700-luvun lopulla Kritiikkinsä kirjoittanut Kant ajatteli.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/you-who-like-myself-are-many-and-no-one.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/luolassa.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/elama-on-ihanaa-kun-sen-oikein-oivaltaa.html

http://animals.nationalgeographic.com/animals/mammals/domestic-cat/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Dynamis

Luolassa

Platonin luola eli väärän tai epätäydellisen havainto-tietoisuuden tila.

.

Kommenttipäre Ironmistressin kommenttiin edellisessä päreessäni. - - IM:n kommentit olivat filosofisesti [joskin odotetusti] sen verran naurettavia, että -  hm - tai sanoakseni kohteliaammin filosofien tavalla: IM oli vaihtanut puheenaihetta, joten tämä vastine hänen naiviin tekno-empirismiinsä on täysin turha, mutta antaa nyt mennä, kun kerran tuntuu olevan kirjoitushaluja.

*

Ironmistress kirjoitti: ‘Miksi kissa, nähdessään hiiren, iskee kyntensä hiireen eikä omiin silmiinsä? Siksi, ettei se halua kuolla nälkään rakkaudesta subjektivisteihin.’

. 

Kissa on tavallaan ihmistä ‘fiksumpi’, koska se ei kysele filosofisia kysymyksiä todellisuuden olemuksesta ja ulkoisen maailman olemassaolosta. Mutta ihminen [eikä välttämättä vain filosofi] kysyy, vaikkei tämä kyseleminen auta häntä pätkän vertaa evoluutiossaan. Jos verrataan ihmistä [muihin] eläimiin, niin reflektoiva tietoisuus in the long run on itse asiassa evoluution virhe, joka kostautuu ennemmin tai myöhemmin [samaan tapaan kuin kaikki liiallinen erikoistuminen on kostautunut monille lajeille]. Koska evoluutiossa itsessäänkään ei ole mitään mieltä, voisi tietoisuutta tietysti tässä mielessä pitää evoluution turhuuden huipentumana.

. 

Mutta - koska ihmiselle on tietoisuuden kyky representatiivisen toiminnan kautta kehittynyt - eikä hän näin ollen voi olla kysymättä mahdottomia kysymyksiä, elleivät sitten dogmaattisimmat teologit ja dogmaattisimmat tiedemiehet sellaisia rangaistuksen uhalla kiellä - hän myös kysyy niitä – loppuun asti. 

*

Onko totuuden koherenssiteoria saivartelua? Itse asiassa se saavuttaa tieteen piirissä sitä enemmän kannatusta [myös pragmaattisista eikä vain argumentatiivisista syistä], mitä pitemmälle joudumme riippuvaisiksi pelkästään matemaattisista hypoteeseista. Ja mehän olemme viime kädessä täysin riippuvaisia teoreettisista hypoteeseista, joita sitten hasardina testaamme suhteessa empiiriseen todellisuuteen ja luomme synteettisen [kemiallisen] maailman, joka saattaa lopulta olla paljon hirveämpi kuin se maailma, josta yritimme päästä eroon.

. 

Varmuus ei ole sama asia kuin tieto. Tieto on absoluuttista varmuutta loogisena pakottavuutena, kun taas varmuus on aina viime kädessä tavalla tai toisella subjektiivista ja kontingenttia [sattumanvaraista, ei-välttämätöntä, suhteellista - toisin kuin looginen pakottavuus esim. syllogistiikassa].

. 

Tiedolle voi antaa erilaisia kriteerejä, joiden täyttyessä saadaan tietty varmuuden aste, jota voi nimittää tiedoksi, jos niin on sovittu [esim. tiedeyhteisön konsensuksella]. Varmuus ei kuitenkaan tarvitse ehtoja eikä kriteereitä, koska se perustuu viime kädessä suoraan kokemukseen. Käteni on varmasti olemassa ilman, että minun pitäisi se todistamalla todistaa, mutta tällaisessa kokemuksessa ei siis ole kyse tiedosta vaan varmuudesta, joka saadaan päättelemällä suoraan [ilman todistusketjua, josta päättelyn oikeutus ilmenee] itsestäänselvyyteen.

. 

Samalla common sense-periaatteella voisi todistaa myös Jumalan olevan itsestään selvästi olemassa. Mutta miksi emme sitten kaikki usko Jumalan olemassaoloon - tai ‘edes’ Jumalaan [mikä on hieman eri kysymys kuin Jumalan olemassaolo, vaikka siinäkin yleensä otetaan J:n olemassaolo annettuna (ei kuitenkaan välttämättä)]?

. 

Lisäevidenssistä ei tämän kaltaisessa ‘pseudotiedollisessa todistuksessa’ ole paljonkaan apua. Kysymys varmuudesta kun ei siis ole tiedollinen vaan joko a] probabilistinen [mitattu tilastollinen todennäköisyys yleistetään tiedoksi] tai b] ‘itsestäänselvyys’, jossa välittömällä common sense-kokemuksen varmuudella voidaan ‘todistaa’ niin oman käden [havainnon objektin] kuin Jumalankin olemassaolo.

. 

Tämä voi kuulostaa saivartelulta [etenkin] ‘amis-teekkarin’ naivin tekno-empiristisissä ja pragmaattis-utilitaristisissa korvissa, joskin myös huippuluokan eksternalisti-naturalisti-filosofi [esim. Markus Lammenranta] saattaa kohotella kulmakarvojaan sitä arvioidessaan. Saivartelua se ei argumentatiivisesti kuitenkaan ja nimenomaan ole, eikä loogista päättelyä, inhimillisen ajattelun kompetenssia tai kompetenssin rajoittuneisuutta syvästi ymmärtävä Descartes’n argumentin muodollista pätevyyttä kielläkään, sillä hän on tajunnut, että valintaa koherenssiteorian ja korrespondenssiteorian, internalismin ja eksternalismin välillä ei voi tehdä johdonmukaisesti analyyttisen dialektiikan keinoin: kyseessä on maailmankatsomuksellinen valinta.

. 

[Silti omasta mielestäni spinozalais-tyyppiset vitalistis-naturalistiset ratkaisut (tietoisuus affekti-kykynä?!] vievät meitä pikemminkin harhaan, kohti yhä syvempää imaginaarista haaveilua ja sekopäisyyttä tai subjektin ‘reifikaatiota’ [‘väkivaltaista’ yritystä sulkeistaa subjekti pois kokemuksesta/havainnosta (herra jumala – miten?!)], kuin auttavat ymmärtämään ajattelun mahdollisuuden perimmäisiä ehtoja].

* 

Kaikki tietysti tapahtuu niin kuin tapahtuu, uskoipa ihminen koherenssiteoriaan tai korrespondenssiteoriaan, mutta koherenssiteoriassa ihmisen ei kuitenkaan väitetä kykenevän tietämään totuudesta itsessään [per se, an sich] mitään - ainoastaan totuutta kuvaavista teorioista, ja että se, mitä me kutsumme totuudeksi on pelkästään teorioiden välistä yhteensopivuutta [koherenssia].

. 

Korrespondenssiteoriassa sen sijaan uskotaan [nimenomaan uskotaan, vaikka vedotaankin tieteelliseen evidenssiin ikään kuin se olisi tiedon tae eikä pelkästään mitattua matemaattis-tilastollista ja/tai common sense-varmuutta] teorioiden olevan isomorfisessa [rakenneyhtäläisessä] suhteessa todellisuuteen, eli että ne todella ovat todellisuuden identtisiä ‘kuvia’.

. 

Korrespondenssiteorian kaltaisen, Tractatuksessa edustamansa kannan [kuvateoria semanttisen verifikaation perustana], Wittgenstein hylkäsi myöhemmässä filosofiassaan – ainakin metodisen monismin suhteen [tosin kielipeli-pluralismi vie luonnontieteeltä väistämättä ‘dogmaattisen’ aseman todellisuuden ainoana relevanttina selitysmetodina, vaikka Wittgenstein toki aina pitikin fysiikkaa eksakteimpana tieteenä].

. 

Mikään symboli/muoto/yhtälö ei [tietenkään] voi olla empiirisesti identtinen kuvaamansa todellisuuden kanssa, mutta se saattaa kyllä toimia jopa halutulla tavalla kyseisessä todellisuudessa, joten älkäämme siis vaivatko päätämme Descartes’n totaalilla epäilyllä? Niinkö?

. 

Nyt vain on niin, että esim. buddhalaisuus kysyy aivan saman kysymyksen kuin Descartes, mutta siinä missä Descartes haluaa uskoa, että Jumala on hyvä eikä mikään ihmisen aisteja ja järkeä huijaava paha henki, ja että ihmisen on ajattelunsa [cogito] kautta mahdollista tietää ja ymmärtää maailma todellisena eikä vain unena [tajuaapa hän tätä eroa sitten tai ei], siinä buddhalaisuus pitää nimenomaan cogitoa [joka on haluavan egon ilmentymä] harhana, joka vääristää todellisuuden. Vain ‘oikea’ tieto [ja egon kuolettaminen tämän tiedon vaikutuksesta (miten?; nyt liikutaan lähellä täydellistä huuhaata)] vie meidät oikeaan tilaan, jossa kohtalomme lopulta täyttyy nirvanassa.

. 

Mitään tuollaista buddhalaisten haaveilemaa tietoa ei tietenkään olemassa kuin joko imaginaationa ja/tai reduktionistisena tiede-dogmatismina. Molemmat ovat yhtä ja samaa tosiuskovaisuutta eivätkä ne kartesiolaisista kysymyksen asetteluista käsin punnittuina voi vakuuttaa ketään edes ‘uskojansa’ uskon vilpittömyydestä, eikä tuolla vilpittömyydelläkään ole välttämättä mitään tekemistä niin sanotun totuuden kanssa, joka jää aina aisti- ja tietoisuuden kykyjemme tavoittamattomiin – nimenomaan sen vuoksi, että me olemme näiden muiden kykyjemme [‘teoriakykyjen’] osalta niin erinomaisen hyvin varustettuja. Tämä dilemma on Descartes’n kaiken kattavan epäilyn suurin pelko.

. 

Onko todellisuus unta vai ei? Tietoteoreettisemmin ilmaistuna: vaikka pystymme havainnoimaan ja tutkimaan maailmaa kontrollikokeitten avulla erinomaisen tarkasti, niin voimmeko tietää ei ainoastaan analyyttisesti vaan myös synteettis-apriorisesti [tarkoittaa kokemuksellisesti absoluuttisen eli ‘pakottavan’ varmaa tietoa], mitään ‘oliosta eli maailmasta ja maailmankaikkeudesta sinänsä’?

. 

Vastaus kuuluu: emme voi ja nimenomaan siksi, koska pystymme havainnoimaan ja tutkimaan maailmaa niin tarkasti. Eksaktin tarkasti määritellyn havaintotiedon hinta on kokonaisuuden havainnoimisen mahdottomuus. Se, jonka on mahdollista tiedostaa, siltä on kielletty pääsy takaisin paratiisiin. Tämä on mielestäni paratiisikertomuksen todellinen ‘viesti’. Meidät on tuomittu tiedostavina olioina ‘Platonin luolaan’, jonka varjoja me pidämme totuutena. Perimmäinen, alkuperäinen todellisuus on kuitenkin luolan ulkopuolella. Filosofi käy siellä, häikäistyy ihanasta kirkkaudesta, ei haluaisi palata takaisin luolaan, mutta on ikään kuin pakotettu palaamaan, tehtävänään kertoa vangeille [luolaa aitona todellisuutena pitäville ihmisille] luolan ulkopuolisesta todellisuudesta, ihanasta valosta, joka on todellisuuden varsinainen olemus.

. 

Platon ei ollut sekopää eikä typerys vaan antiikin ehkä suurin nero [olipa toinen nero eli Aristoteles Platonin filosofiasta mitä mieltä tahansa; Arskan substanssi on joka tapauksessa asiallisesti ottaen sama kuin Platonin idea]. - - Luolavertaus toimii myös Descartes’n epäilyn taustalla, mutta Descartes’lta puuttuu juuri Platonin [tosin tietoisen] myyttisellä tavalla kuvaama mystis-rationaalinen [ ~ ’uskonnollinen’] varmuus todellisuuden [ikuisten ideoiden] saavuttamisen mahdollisuudesta.

.

Descartes toimii hänkin logiikan ja matematiikan lähtökohdista, mutta tässä tapauksessa universaalia algebraa kehittäen eikä pelkästään tilaan sidotun geometrian rajoissa. Silti hän ei pysty ratkaisemaan Platonin luolan dilemmaa tiedon ja tieteen keinoin vaan hänenkin on viime kädessä vain uskottava, että ihmisen kognitiivinen kompetenssi on tekemisissä todellisuuden an sich kanssa: Jumala ei huijaa vaan on hyvä ja on siis antanut ihmiselle juuri ne kyvyt, joita hän tarvitsee ymmärtääkseen todellisuuden.

. 

Toistan ja korostan: Descartes ei ratkaissut asettamaansa totaalin epäilyn ongelmasta seuraavaa dilemmaa vaan joutui lopulta nimenomaan uskomaan, että mentaalinen ja fysikaalinen todellisuus ovat vastaavuussuhteessa, jota ei kuitenkaan voi todistaa tiedollisesti varmaksi kuin tuon hypoteettisen vastaavuussuhteen ulkopuolelta käsin, mihin ihmisellä ei ole mahdollisuuksia johtuen paradoksaalisesti juuri hänen tiedollisista kyvyistään.

* 

Englantilaiset empiristit ‘ratkaisivat’ [hehheh] Descartes’n ongelman käytännöllisesti, englantilaisten kauppamiesten tapaan. He jättivät J/jumalan omiin oloihinsa [tämä oli vain ‘vetänyt ja polkaissut’ maailman lainalaisuuksineen käyntiin kuin kellon eikä puuttunut enää sen kulkuun]. Tiedon kriteeriksi tuli toimivuus eli pragmaattisuus ja/eli hyöty sekä teorioiden falsifioituvuus [ikäänkuin falsifiointi olisi mahdollista äärimmäisen monimutkaisten matemaattisten teorioiden kohdalla; emmehän pääse kunnolla selvyyteen edes kausaliteetin suunnasta tai korrelaation variaatioista vaan ajaudumme helposti kehäpäättelyyn].

. 

Tietenkään empiristit eivät ratkaisseet yhtään mitään Descartes’n dilemmasta. He ainoastaan siirsivät ongelman syrjään keskittyen käytännöllisempiin asioihin. He ikään kuin hyväksyivät Platonin luolan vankien aseman ja alkoivat vain tarkentaa tietojaan varjojen liikkeistä nauraen rationalisti-mystikko-filosofin jutuille Valosta.

. 

Kuten sanottu – kokeelliset empiristit ovat aina olleet filosofisesti paljon alkeellisempia kuin rationalistit, mutta he ovatkin sitten saaneet todella paljon aikaan tieteen ja teknologian alueella. Kiitos heille siitä – joskaan ei ilman ironiaa tai peräti: ei ilman lievää kauhua. Maailmasta on tulossa voittamattomien tappajamikrobien temmellyskenttä – kiitos jälleen kokeellisen tieteen ja pragmaattisen tekno-empiristin.

* 

Unta vai ei? So what, kysyy kokeellinen empiristi? Pääasia, että tekninen informaatiojärjestelmä liikkuu yhä suuremmalla nopeudella kohti - - helvettiä. - - No – ainakin empiristin syvä uni tietoisuuden paradoksaalisuuden suhteen loppuu siihen - - .

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/elama-on-ihanaa-kun-sen-oikein-oivaltaa.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Allegory_of_the_Cave

http://fi.wikipedia.org/wiki/Luolavertaus

http://www.vernonpratt.com/pi1005/presentations/pi1005_plato_and_enlightenment.htm

Murhattu subjekti kartesiolaisena cogitona

Kuvassa Slavoj Zizek - Ljubljanan jättiläinen ja kulttuuriteorian Elvis.

(Kielimafia tarkensi oleellisesti symbolisen toimintaa reaaliseen nähden kuolemanvietin ilmentymänä. - - - Toinen oleellinen lisäys 2.10 - klo: 14.15)

Pitkässä wikisitaatissani on osuvasti tiivistetty Slavoj Zizekin ehkä tärkein filosofinen eli hegeliläis-lacanilainen lähtökohta: - subjektin muotoutuminen itsestään vieraantumisen kautta - sekä imaginaarisen (peilivaihe) että symbolisen (kieli) prosessissa.

Substanssidualismin välttäen Zizek voikin Lacania uudelleen työstämällä rehabilitoida Descartes'n cogiton - - tosin tavalla, joka luultavasti saisi modernin filosofian isän huokaamaan epätoivosta (ja Nietzschen nyökyttelemään hyväksyvästi).

Tämä uusi cogito on nimittäin ontologiselta statukseltaan jakautunut, minkä seurauksena minuus ei voi milloinkaan tulla identtiseksi itsensä kanssa. Sillä mahdollistuuhan tietoisuus juuri ja vain ontologisen splitin seurauksena.

Zizekin/Lacanin cogito on (olemiseltaan) tyhjä/ilmaisematon (reaalinen). Sen olemassaolo/ilmeneminen on a) kuvitteellisen (imaginaarinen) ja b) kielellis-kieliopillisen (symbolinen) negaation (hegeliläinen vieraantuminen) prosessissa tapahtuvaa a') esikielellisestä vaiheesta kumpuavaa narsistista fetissoitumista (fantasia/peilivaihe) ja b') käsitteellistä rajautumista (symbolinen/Laki).

Subjekti (reaalisena) tulee kuitenkin kontrolloidusti ja luotettavasti ilmaistuksi vain kielessä (symbolisena), sillä (aiempaan viitaten) pelkkä imaginaarivaiheen minuus on pikemminkin fantasiarakennelmaa eli narsistinen/fetissoitunut projektio/introjektio (ks. etenkin interpellaatio) kuin loogisesti koherentti kieliopillinen subjekti.

(Ideologiat ovat syvimmältään imaginaarisen dynamiikan aikaansaamia fantasianomaisia sisäistyksiä.)

Subjektin itseidentiteetin ongelmaa Zizek kuvaa osuvasti. - - Lausumisen subjekti ('I am', minä puhuvana, ajattelevana, reaalinen subjekti) ja lausuttu subjekti (lauseen kieliopillinen minä, 'I think', symbolinen subjekti) eivät ole sama asia, eikä niiden välillä vallitse vastaavuussuhdetta kuin em. negaation, rajautumisen eli vieraantumisen kautta.

Tämä tarkoittaa, että vaikka ainoa 'käsitteellis-ontologinen' (erotuksena taiteeseen/fantasiaan) keino ilmaista subjekti reaalisena on artikuloida se kielellisesti, niin tämä prosessi ei suinkaan lähennä meitä lausumisen subjektiin (reaalinen) vaan siis negeeraa, rajaa, kieltää, vieraannuttaa - lacanilaisttain: murhaa reaalista subjektia jokaisessa kielellis-käsitteellisessä reflektoinnissaan.

Kyseessä on perustavaa laatua oleva, jatkuvasti prosessoituva ontologinen katkos, jota Lacan ja Zizek vertaavat jopa freudilaiseen kuolemanviettiin, koska tietoisuuden täydellistämiseen ja vapauttamiseen pyrkivä luonnon ja ylipäätään todellisuuden (siten myös subjektin reaalisena) haltuunotto kielessä on illusorista ja merkitsee tuon alkuperäisen vapauden - siis vapauden vailla kiinnikettä Sanaan (jälleen subjekti reaalisena) äärimmäisen kontrolloitua pakottamista kielen symbolisen Lain alaisuuteen - prosessi, joka on toiston pakon kaltaista, robottimaista toimintaa.

Ihminen tulee näin kesytetyksi paitsi vaistoistaan (kontrolloimaton aggressiivisuus, kontrolloimaton seksuaalisuus, kokemisen rajaamaton oseaanisuus) myös kokemiseltaan, koska kaikki tapahtuu kielessä - symbolisena mallinnuksena.

Siten reaalinen voi ilmetä enää vain irvokkaasti, ikäänkuin perversiona - kieleksi muutettuna/muuttuvana, koko ajan murhaamisen kohteena olevana petona kuin Minotauros Theseukselle, sfinksi Oidipukselle tai lohikäärme Yrjölle (reaalinen luonto on aina uhka - myös subjekti reaalisena).

###
Reaalinen 'avautuu' meille symbolisessa murhattuna ja muumioituna.

Tästä analogiasta nousee todella mielenkiintoisia assosiaatioita myös Jumalan kuolemaan ristillä Jeesuksen hahmossa! - - Me tapoimme Jumalan - - siis Reaalisen. Tai paremminkin Reaalinen (meissä) murhasi itse itsensä meidän kauttamme, meidän lankeemuksemme (tietoisuuden ja tahdon vapauden: moraalin synty) sovittaakseen, pelastaakseen meidät Lain ja perimmältään animistisen kultin (mitä oli myös kreikkalainen polyteismi) yksilöllistä kokemista sitovilta kahleilta.

Olemmeko nyt vapaita? Sovitettiinko syntimme? Korvasiko Rakkaus ('oikea' vapaus) Lain? Mitä on Rakkaus..?

Mutta eikö ole niin, että koska Jumala - kuten Johanneksen evankeliumi sanoo - oli Sana, joka tuli lihaksi, niin me tapoimme Jeesuksessa myös sen symbolisen, joka oli muuttunut ihmisessä synniksi eli pelkäksi rituaaliksi vailla henkilökohtaista uskoa.
*
(Zizekin ontologisen (itse asiassa ontologisia sitoumuksia vähentävän) lähtökohdan eli subjektin em. jakautuneisuuden - yhtä lailla kuin tietoisuuden ja havainnon välillä vallitsevan dialektiikan: epäidenttisyyden ja erikaikaisuuden - implikaatioista tai filosofisista seuraannoista riittänee vielä kirjoittamista muutamaan päreeseen.)

The subject can only enter language by negating the Real, murdering or substituting the blood-and-sinew reality of self for the concept of self expressed in words. For Lacan and Žižek, every word is a gravestone, marking the absence or corpse of the thing it represents and standing in for it. It is partly in the light of this that Lacan is able to refashion Descartes' maxim "I think, therefore I am" as "I think where I am not, therefore I am where I think not".

The "I think" here is the subject of the enunciated (the Symbolic subject) whereas the "I am" is the subject of the enunciation (the Real subject). What Lacan aims to disclose by rewriting the Cartesian cogito in this way is that the subject is irrevocably split, torn asunder by language.
*
Kts. myös vanishing mediator, joka on kiinnostavan käyttökelpoinen tekijä selitettäessä yhteiskunnallisten muutosten (dialektisia) siirtymäprosesseja. - - Psykoanalyysissa hysteria voidaan ymmärtää tällaisena välittäjänä - 'oireen performaationa', joka toimii eräänlaisena muutokseen pakottavana kriisireaktiona, kunnes tasapainoisempi tila on saavutettu:

In terms of psychoanalytic theory, when someone is caught in a dilemma they experience Hysteria. The conceptual deadlock, exists until the resulting Hysteric breakdown precipitates some kind of resolution, therefore the Hysteria is a vanishing mediator in this case.[2]
In terms of political history, it refers to social movements, which operate in a particular way to influence politics, until they either are forgotten or change their purpose.[3]
(wikipedia)
*
The formation of the subject

Žižek argues that Descartes' cogito is the basis of the subject. However, whereas most thinkers read the cogito as a substantial, transparent and fully self-conscious "I" which is in complete command of its destiny, Žižek proposes that the cogito is an empty space, what is left when the rest of the world is expelled from itself. The Symbolic Order is what substitutes for the loss of the immediacy of the world and it is where the void of the subject is filled in by the process of subjectivization. The latter is where the subject is given an identity and where that identity is altered by the Self.

Once the Lacanian concepts of the Imaginary, the Symbolic and the Real are grasped, Žižek, in philosophical writings such as his discussion of Schelling, always interprets the work of other philosophers in terms of those concepts. This is so because "the core of my entire work is the endeavour to use Lacan as a privileged intellectual tool to reactualize German idealism". (See The Žižek Reader) The reason Žižek thinks German idealism (the work of Hegel, Kant, Fichte and Schelling) needs reactualizing is that we are thought to understand it in one way, whereas the truth of it is something else.

The term "reactualizing" refers to the fact that there are different possible ways to interpret German idealism, and Žižek wishes to make "actual" one of those possibilities in distinction to the way it is currently realized. At its most basic, German idealism believes that the truth of something could be found in itself. For Žižek, the fundamental insight of German idealism is that the truth of something is always outside it. So the truth of our experience lies outside ourselves, in the Symbolic and the Real, rather than being buried deep within us. We cannot look into our selves and find out who we truly are, because who we truly are is always elsewhere.

Our selves are somewhere else in the Symbolic formations which always precede us and in the Real which we have to disavow if we are to enter the Symbolic order.
To Žižek, Lacan's proposition that self-identity is impossible becomes central in structuration of the subject. The identity of something, its singularity or "oneness", is always split. There is always too much of something, and indivisible remainder, or a bit left-over which means that it cannot be self-identical (e.g., the meaning of a word can never be found in the word itself, but rather in other words; its meaning therefore is not self-identical). This principle of the impossibility of self-identity is what informs Žižek's reading of the German idealists. In reading Schelling, for example, the Beginning is not actually the beginning at all - the truth of the Beginning lies elsewhere, it is split or not identical to itself.

How, precisely, does the Word discharge the tension of the rotary motion, how does it mediate the antagonism between the contractive and the expansive force? The Word is a contraction in the guise of its very opposite of an expansion - that is, in pronouncing a word, the subject contracts his being outside himself; he "coagulates" the core of his being in an external sign. In the (verbal) sign, I - as it were - find myself outside myself, I posit my unity outside myself, in a signifier which represents me ("The Indivisible Remainder: An Essay on Schelling and Related Matters").

The subject of enunciation is the "I" who speaks, the individual doing the speaking; the subject of the enunciated is the "I" of the sentence. "I" is not identical to itself - it is split between the individual "I" (the subject of enunciation) and the grammatical "I" (the subject of the enunciated). Although we may experience them as unified, this is merely an Imaginary illusion, for the pronoun "I" is actually a substitute for the "I" of the subject. It does not account for me in my full specificity; it is, rather, a general term I share with everyone else. In order to do so, my empirical reality must be annihilated or, as Lacan avers, "the symbol manifests itself first of all as the murder of the thing".

The subject can only enter language by negating the Real, murdering or substituting the blood-and-sinew reality of self for the concept of self expressed in words. For Lacan and Žižek, every word is a gravestone, marking the absence or corpse of the thing it represents and standing in for it. It is partly in the light of this that Lacan is able to refashion Descartes' maxim "I think, therefore I am" as "I think where I am not, therefore I am where I think not".

The "I think" here is the subject of the enunciated (the Symbolic subject) whereas the "I am" is the subject of the enunciation (the Real subject). What Lacan aims to disclose by rewriting the Cartesian cogito in this way is that the subject is irrevocably split, torn asunder by language.

The concept of vanishing mediator is one that Žižek has consistently employed since For They Know Not What They Do. A vanishing mediator is a concept which somehow negotiates and settles - hence mediating - the transition between two opposed concepts and thereafter disappears. Žižek draws attention to the fact that a vanishing mediator is produced by an asymmetry of content and form.

As with Marx's analysis of revolution, form lags behind content, in the sense that content changes within the parameters of an existing form, until the logic of that content works its way out of the latter and throws off its husk, revealing a new form in its stead. "The passage from feudalism to Protestantism is not of the same nature as the passage from Protestantism to bourgeois everyday life with its privatized religion. The first passage concerns "content" (under the guise of preserving the religious form or even its strengthening, the crucial shift - the assertion of the ascetic acquisitive stance in economic activity as the domain of manifestation of Grace - takes place), whereas the second passage is a purely formal act, a change of form (as soon as Protestantism is realized as the ascetic acquisitive stance, it can fall off as form)" (For They Know Not What They Do: Enjoyment as a Political Factor).

Žižek sees in this process evidence of Hegel's "negation of the negation", the third moment of the dialectic. The first negation is the mutation of the content within and in the name of the old form. The second negation is the obsolescence of the form itself. In this way, something becomes the opposite of itself, paradoxically, by seeming to strengthen itself. In the case of Protestantism, the universalization of religious attitudes ultimately led to its being sidelined as a matter of private contemplation. Which is to say that Protestantism, as a negation of feudalism, was itself negated by capitalism.
*
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=slavoj+zizek

//dgeramifard.wordpress.com/http://www.3quarksdaily.com/
http://www.3quarksdaily.com/3quarksdaily/2008/09/page/2/