Psykoanalyytikkoja, wiccoja, natseja, mummoja

Reichilais-freudilaisen KKPP:n osanottajia kirmaamassa wicca-piirin pyöriessä kohti ekstaasia.

(Mummo-kannanoton sanamuotoja viilailtu hiukan tarkemmaksi - klo: 13.15)
*
Kommentti etenkin Finnsanityn kommenttiin Sediksen päreessä Saksalaisten kärsimyshistoria sekä suomalaisen politiikan (tai sen puutteen) todellisen luonteen paljastavaan 'Mummojen karkoitus'-operaatioon.

1
Psykoanalyysiko pelastaa meidät pahasta? Haha. - Sorry Finnsanity, mutta minä olen toista mieltä. - Pidän sinua tätä nykyä johonkin mystiseen emansipaatio-fiksaatioon hurahtaneena fanaatikkona (lähes reichilaisena wicca-anarkistina), jonka rinnalla jopa minun met/g/afyysinen super-individualismini vaikuttaa 'vain normaalilta natsimeiningiltä'.

Uskotko ihan oikeasti ihmis-psyyken transparenssiin/läpinäkyvyyteen psykoanalyyttisen prosessin kautta? - Minä en (eikä myöskään Zizek). Ihminen on ontologisesti jo alunperinkin rikki, eikä mikään menetelmä voi paljastaa tai ikäänkuin läpivalaista minä-identiteettiä, jonka kehitys on lähtenyt liikkeelle ja siten myös perustuu itsensä väärintunnistamiseen (Lacanin peilivaihe).
*
Olen hevosmiesten tietotoimistolta saanut ilmoituksen, että reichilais-freudilaisen orto-ressentimenttis-psykoanalyyttisen koulukunnan edustajat (esim. Nicolaus Sombart-vainaa) eli Kaunaisen Kuukautisveren Pyhät Pneumaatikot (KKPP) kokoontuivat äskettäin yhteisellä leirillä newageläisten wicca-obskurantistien kanssa Lesbos-saarella (ks. kuva). Mukaan oli kutsuttu myös Wilhelm Reichin haamu eli hänen orgoni-energeettinen ektoplasmansa (ei näy kuvassa).

Minä puolestani taidan lähteä Carl Schmittin haudalle Plettenbergiin mutta pyyhin sitä ennen ahterini Nicolaus Sombartin 'maan, veren ja ruumiin' mytologiaa vulgaari-freudilaisesti (vaihtoehto Blut und Boden'ille) tulkitsevalla Schmitt-motiivi-analyysilla (Juha Siltalan Sombart-referaatti: Carl Schmittin teoriat wilhelmiinisen miehisyyden ilmentäjinä - ks. linkki).

 (Pyydän syvästi anteeksi piileviä joskin tahallisia homoseksuaalisuuteen vihjaavia pylly-analogioitani ja muita harhautuneen seksielämäni tekstin muodossa ilmeneviä karkeuksia, jotka jokainen orto-psykoanalyytikko toki heti sellaisiksi tunnistaa.)

2
Mitä natsi-Saksaan tulee, niin turha urputtaa enää. Tehty mikä tehty. Maailmanhistorian ehkä karmein virhe. Mutta se 'kokeilu' on nyt ohi ja opittu (?), eikä asiaa ole järkevää vatvoa loputtomiin. Unohdus on lopulta ainoa autuas olotila, koska loputon syyllisyydessä rypeminen lamauttaa elämänhalun ja tekee ihmisestä kaunaisen hylkiön, joka ryhtyy lopulta vihaamaan itseään muissa eli toistaa uudessa muodossa sen, mihin syyllistyi aiemmassa rasismissaan/natsismissaan, josta yrittää katumalla parantua (tätä psyykkistä 'luuppia' ei Habermas ihanteellista puhe-aktia konstruoidessaan ottanut huomioon/ymmärtänyt).

Sitäpaitsi parempia ja todellisempia vihollisia löytyy (kuten Carl Schmitt'ille) edelleenkin Wall Street'iltä.

Miten olisi pikakurssi poliittista platonistia, Leo Straussia? Hänessä kohtaamme aidon juutalaisen konservatiivi-elitistin, jota on syytetty jopa fasismista. Strauss oli G. W. Bushin ajan poliittisen johdon suuri idoli. On liioiteltua muttei sentään aivan väärin sanoa, että Leo Strauss oli Amerikan Carl Schmitt.

Schmitt ei kuitenkaan minun ymmärtääkseni ollut moraali-nihilisti kuten Strauss, ja hänen käsityksensä demokratiasta perustui suvereenin (Johtajan) ja kansan aitoon representatiiviseen ykseyteen (niin metafyysiselta kuin tämä kuulostaakin), kun taas Strauss piti Platonin tavoin johtavaa luokkaa (jolta Platon vaati erittäin korkeaa moraalia vallan houkutusten vastustamiseksi: johtajat esim. eivät saaneet omistaa mitään) eräänlaisena kulissin ja kabinetin ykseytenä, joka tekee/päättää kabinetissaan (yksityisesti) lopulta niin kuin eettisesti/poliittisesti parhaaksi näkee (vaikkei Straussin mukaan mitään moraalia ole sille oikeasti olemassakaan), mutta kertoo (valehtelee) ja perustelee kansalle kulisseissa (julkisesti) hieman toisenlaisen tarinan yksityisistä kabinettipäätöksistään ja niitä seuraavista toimista.

Kuulostaako tutulta? Vai löytyikö Irakista sittenkin kemiallisia ja biologisia aseita..? - No - olisi toki voinut löytyä. Siis - -

3
By the way - tapaus 'Mummojen karkoitus' on erinomainen käytännön esimerkki siitä, mitä Carl Schmitt tarkoittaa liberaalisen parlamentarismin kyvyttömyydellä päättää asioista poliittisesti. Päättäjistä löytyy vain kyynisiä ja munattomia, loputtomasti jaarittelevia, varovaisia ja laskelmoivia populisteja, joilla ei ole mitään omaa tahtoa tai kykyä tehdä oman linjan (koska sitä ei ole) mukaisia päätöksiä johtuen (konformistisesta ja korruptoivasta) pelosta, että joutuvat yleisen mielipiteen/kansan epäsuosioon.

Mutta laki ja oikeudenmukaisuus eivät ole aina sama asia, ja se, mikä ratkaisu tapaus mummoissa tehdään, täytyy tulla poliittisten päättäjien, ei anonyymien virkamiesten  eli päätöksen (tässä tapauksessa siis epäoikeudenmukaisen lain) toiimeenpanijoitten, taholta. Kyse on viime kädessä, kuten akatemia- ja HY:n kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi terävästi sanoo, siitä, kuka tätä maata lopulta todella johtaa (poliitikot vai virkamiehet, populistit, media jne.)

Saman kysymyksen poliittisesta esitti omassa ajassaan, maassaan ja megakontekstissaan Carl Schmitt. - Vaikka Schmitt olikin vihainen natsien saatua vaalivoiton maaliskussaa 1933, niin kuitenkin hän samalla tunsi helpottuneisuutta, koska päätös/ratkaisu Weimarin tasavallan kaaokseen oli viimein tehty - olkoonkin että, Schmittin mukaan, sinä päivänä, kun Hitler valittiin, 'Hegel kuoli'.

4
Mitä sitten tutkija Sediksen ammattitaidolla rakennettuun kirja-esittelyyn tulee, niin tiukka, tiivis ja kuiva pakettihan se on, kuten historioitsijalta odottaa sopiikin. Mutta mikä olikaan referoidun kirjan varsinainen pointti? Taisin lukea jutun huonosti, koska en löytänyt pointtia, mutta ehkä määrittelin sen jo itse tämän päreeni toisen luvun ensimmäisessä kappaleessa. - - Vai odotetaanko lähteistä vielä lisää evidenssiä asiaan, kuten empiirisessä tutkimuksessa säntillisenä tapana on? - - (hohhoijaa - haukotuttaa).
*
http://www.helsinki.fi/hum/hist/yhd/julk/mask01/jsiltala.pdf
http://sedis.blogspot.com/2010/05/saksalaisten-karsimyshistoria.html
http://finnsanity.blogspot.com/
http://en.wikipedia.org/wiki/Mirror_stage
http://en.wikipedia.org/wiki/Ressentiment
http://en.wikipedia.org/wiki/Blood_and_soil
http://en.wikipedia.org/wiki/Nicolaus_Sombart
http://en.wikipedia.org/wiki/Wilhelm_Reich
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ektoplasma_(parapsykologia)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Leo_Strauss
http://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Koskenniemi
http://www.hs.fi/politiikka/artikkeli/Koskenniemi+syytti+taas+poliitikkoja+mummo-ongelman+v%C3%A4lttelyst%C3%A4/1135257152062
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pneuma
http://fi.wikipedia.org/wiki/Wicca
http://writing-the-wrongs.blogspot.com/2009_12_01_archive.html

Words without thoughts never to heaven go

Kommentti Kemppisen päreeseen Kahta kauheampana.
*
Lisäys (PS.) ja korjaus - viimeksi klo: 09.00.
*
Kemppinen kirjoitti:
'Natsismin uuskantilaisia juuria ei liene tunnustettu. Olisi aika.'
*
Kyllähän nuo uuskantilaiset juuret tiedetään (Marburgin yliopisto sylttytehtaana). Mutta että vielä tunnustamistakin vaaditaan?

Termin 'tunnustettu' käyttö on em. asiayhteydessään minulle sen verran epäselvää, että tulkitsen tunnustamista nyt tahallani niinkuin itse haluan.

Lähtöhta: 'Tunnustaminen on siis puheakti. Tunnustaminen on performatiivista, eli se ikään kuin tuottaa puhumansa asiaintilan.'

Ilmeisesti Kemppinen kuitenkin tarkoittaa tunnustamisella tässä ensisijaisesti - vastoin yleistä intuitiotamme - natsismin uuskantilaisten juurten tieteellisen legitimoinnin vaatimusta.

Tunnustamis-käsitteen etymologia ja käyttö ylipäätään on kuitenkin sekä käsitteellisesti että psykologisesti hankalaa pursuten mixed emotions.
*
Alla määritelty uskonnollis-ideologinen 'tunnustaminen' on vain yksi monista tämän termin käyttötavoista suomen kielessä.

confess c.1378, from O.Fr. confesser, from L. confessus, pp. of confiteri "to acknowledge," from com- "together" + fatus, pp. of fateri "to admit," akin to fari "speak" (see fame). Its original religious sense was of one who avows his religion in spite of persecution but does not suffer martyrdom (cf. Edward the Confessor, canonized 1161).
*
Kysyn seuraavasti:

Kuka on syyllinen puheena olevassa tapauksessa (uuskantilaiset protonatseina)? Kenelle hän tunnustaa? Ja miksi? Pitääkö hänen katua tunnustaessaan?

Sillä jos hän ei kadu, ei tunnustuksesta 'tule moraalista hyötyä' ('helpotusta') kenellekään - ei vaikka miten tieteellisiä ollaan. Itse asiassa sitä vähemmän, mitä 'tieteellisemmiksi' pyritään (ks. kuitenkin PS.)

Tieteessä ei tunnusteta mitään. Niin tehdään vain tietyntyyppisessä puheaktissa, eikä se akti ole redusoitavissa tieteeseen/tieteeksi. Tieteellinen todistaminen ja syyllisyyden tunnustaminen toimivat ontologisesti eri kategorioissa.

Tiede on kuin tunnontuskiin tulleen veljensä murhaajan, kuningas Claudiuksen, moraalis-semanttisesti tyhjää puhetta Jumalalle (minkä Claudius sitaatissa itsekin myöntää):

'My words fly up, my thoughts remain below: Words without thoughts never to heaven go' (Hamlet III,3).

Tunnustamiseen liittyvä 'helpotus' ei tule tieteestä vaan katumuksen ja uskon - 'sisäistetyn' vallan - merkillisestä voimasta. Mutta juuri uskoa ja katumusta Claudiukselta puuttui.
***
Harmi että Foucault meni kuolemaan ennenkuin sai viimeisteltyä seksuaalisuuden historian neljännen osan, jossa hän ilmeisesti olisi syventänyt ja laajentanut käsitystään tunnustamisen diskurssista (tunnustamisen puheaktihan on institutionaalinen käytänne) kristillisessä kulttuurikontekstissaan.
*
PS.
On paradoksaalista tai ikäänkuin dialektinen 'siirtymä' (väittäisi Zizek Hegeliin vedoten), että mitä objektiivisempaa tiede väittää olevansa, sitä vahvemmin se on aina ottanut ja/tai sille on annettu ideologisessa mielessä normatiivinen status (tietenkin talouteen ja politiikkaan liitettynä) - olipa sitten kyseessä katolisen kirkon periaatteisiin sitoutunut 1200-luvun skolastiikka, joka oli aikansa edistyksellisin diskurssi loogisen tieteen alalla tai esimerkiksi (muka) vain empiirisiin faktoihin sitoutunut moderni evoluutiobiologia nykyään (Richard Dawkins nostamassa Darwinia kulttuurimme 'paaviksi').

Tieteen ja vallan - siten myös tieteen ja tunnustamisen suhde on kuitenkin paljon komplisoidumpi kuin pelkkä tiedeyhteisöjen toimintaan liittyvä arvostuskysymys, kuten edellä olen päreessäni yrittänyt vihjata.

Foucault'n etenkin Nietzschen vallantahdon määrittelyistä modifioima idea biovallasta, joihin siis tunnustamisen käytänteet myös kuuluvat, on vuosien mittaan osoittautunut kestäväksi oivallukseksi siitä, mitä voi pitää modernin kulttuurin dominoivimpana epistemenä eli yhteiskuntapoliittisena ja -filosofisena eetoksena, jonka mukaan ihmisten elämän hallinnointia legitimoidaan.

Vain Slavoj Zizek on onnistunut tuomaan jotain kriittisesti uutta Foucault'n rakentaman ajatusmallin rinnalle viime vuosina.
*
Johdantoluento II Tunnustamisen kulttuuri
http://www.etymonline.com/
http://hamletaudubon.blogspot.com/

Miksi Hamlet ei tapa Claudiusta?

Kielimafia teki huomattavia lisäyksiä Hamletin päätöstä (jättää päätös otollisempaan, perustellumpaan hetkeen) ja ylipäätään hänen luonteensa arvoitusta pohdiskellen. Viimeisin tarkennus koskien käännöstä - palkkion ja koston pohdintaa - 30.5.

Jatkoa aiemman päreeni - Tarvitseeko Hamlet psykiatrista hoitoa? - teemaan. - En etene tarkalleen aika-tapahtumajärjestyksessä näissä Hamlet-päreissäni vaan lähinnä 'opiskelen' tätä näytelmää - niin kokonaisvaltaisesti kuin pystyn; - youtube-linkit ja Hamlet (Fully annotated edition, 2003) antavat siihen oivallisen mahdollisuuden.

Miksi Hamlet ei tapa Claudiusta nähdessään tämän linnan 'rippikopissa' rukoilemassa ja katumassa veljensä murhaa (Hamlet on matkalla tapaamaan äitiään)? Hamletin, joka kuuntelee salaa, olisi helppo pistää ohut miekka Claudiuksen aivoihin ristikon läpi.

Tämä on Shakespearen näytelmän eräänlainen käännekohta - peripetia. Hamlet vitkuttelee ja menettää loputkin tilaisuutensa, mutta hänellä on mielestään hyvin perustellut, katumukseen ja sen kristilliseen tulkintaan - siten moraaliseen vakaumukseen - liittyvät syyt tekonsa lykkäämiseen. - - Tai sitten hän ei sisimmässään todellakaan halua tappaa tai pikemminkin pysty tappamaan Claudiusta kuten psykoanalyytikot Hamletin oidipaaliahdistukseen (lyhyesti: insestisiin syyllisyydentunteisiin) vedoten väittävät.

Hamlet kysyy itseltään yllättävästi (mikä osittain tukee psykoanalyyttista tulkintaa) - mikäli hän tappaisi Claudiuksen juuri nyt:'...and am I then revenged, to take him in the purging of his soul.'

Hamlet ajattelee, että Claudius pääsisi taivaaseen, mikäli kuolee syntejään katuessaan, ja sitä hän EI halua. Claudius pitää tappaa toisenlaisessa, arkisemmassa ja 'syntisemmässä'/rr tilanteessa - mutta sitä ei tule kuin vasta viimeisessä näytöksessä Hamletin Enganninmatkan jälkeen - ja tavallaan Hamletista itsestään riippumatta (tästä myöhemmin).

Mutta miten on? Mikä siis lopulta estää Hamletia tappamasta? - - Koska hän ajatteleekin yhtäkkiä, että Claudiuksen tappaminen tässä tilanteessa ei ole mikään kosto vaan palkkio (tavallaan kummallekin - näin tulkitsen): - O, this is hire and salary, not revenge.

Hamlet tekee siis jälleen kuuluisan 'virheensä' - hän ryhtyy ajattelemaan! - Claudiushan rukoilee syntejään anteeksi katumuksen tai ainakin syvän pahan olon vallassa (vaikka lopussa toteaakin rehellisesti: Words without thought never to heaven go.)

Ja niin Hamlet pohtii edelleen:

But in our circumstance and course of thought,

'Tis heavy with him: and am I then revenged,

To take him in the purging of his soul,

When he is fit and season'd for his passage?

No!

Up, sword; and know thou a more horrid hent:

When he is drunk asleep, or in his rage,

Or in the incestuous pleasure of his bed;

At gaming, swearing, or about some act

That has no relish of salvation in't;

Tilaisuus menee ohi. Vasta viidennen näytöksen katastrofaalisessa loppuratkaisussa Claudiuksen(kin) surmaaminen toteutuu - myös Hamletin itsensä kuollessa myrkytettynä.

Edelleen voi kysyä: miksi Hamlet perääntyy? Hän ei osoita olevansa liiemmin uskonnollinen, joten päätös ei voi syntyä puhtaasti uskonnollis-eettisestä vakaumuksesta vaan jotenkin praktisesta moraalikäsityksestä, joka toki on kristinuskon leimaama. Hän on oppinut älykkö, sanataituri ja luova esiintyjä (runoilija ja näyttelijä), vaikkei hovin kuninkaallisesta julkisuudesta, jossa joutuu prinssiytensä takia väistämättä elämään, välitäkään - pikemminkin on siitä hieman kiusaantunut.

Hamlet on myöhäiskeskiajan uuden, humanistisen sukupolven - siis itse asiassa jo lähes kokonaan uuden ajan eetoksen ihminen, jos häntä vertaa sotasankari ja valloittaja-isäänsä tai vaikka näytelmän lopussa Tanskan valtaistuimelle (hovin koko sisäpiiri Horatiusta lukuunottamatta on kuollut) nousevaan Norjan nuoreen ja 'pelkän' sotilasmaineen perässä kuohuavaan prinssi Fortinbrasiin (jonka 'mitätöntä' valloitusretkeä Puolaan Hamlet ambivalentisti yhtä aikaa sekä halveksuu että ihailee - koska häneltä puuttuu juuri tuota Fortinbrasin 'typerän' päättävää tahtoa valloittaa ja tappaa tapattaen jonkun turhanpäiväisen pikku alueen takia jossain ties missä samalla tuhansia sotilaitaan).

Hamlet on siis opiskellut paljon (Wittenbergissä), eikä hänen voi tämänkään vuoksi olettaa sitoutuneen perinteisiin, sotilas-aatelisen säädyn maskuliinisiin hyveisiin (vaikka myös niihin hän on toki saanut kasvatusta kuninkaallista sukua kun on) - siis taistelija-sankaruuteen, ja joka pitää sotilaallisia kunniakäsityksiä - esim. kaksintaistelua ja kostoa - miehisen tunnustetetuksi tulemisen vaatimuksen viimeisinä testeinä.

Loppukohtauksen kaksintaisteluun hän lähtee vain siksi, että myöntyy kohtaloonsa - Let be - hän sanoo Horatiukselle. Antaa aiemman kostonhimon Claudiusta kohtaan olla. - Koska sovintoa Laerteen (joka haluaa kostaa isänsä Poloniuksen kuoleman ja sisarensa - Hamletin aiemman rakastetun - Ofelian itsemurhan, joihin kumpaankin Hamlet on syyllinen - joskin monimutkaisella ja ei-intentoidulla tavalla) kanssa ei saada aikaan diplomaattisesti (Claudius tukee Laertesta petoksella) - antaa sitten, pohtii Hamlet, tulla se, mikä tulee (vaikka kuolema, jota hän ounastelee), jos se on tullakseen.

Ehkä Hamlet ei todellakaan sisimmässään vain yksinkertaisesti halua tappaa Claudiusta - ja se siitä - ilman mitään psykoanalyyttisia selityksiä. Ehkä hän kaikesta hurjuudestaan ja hulluudestaan huolimatta todella on - aivan aidosti ja syvimmiltään - myös eettisesti moderni humanisti, joka ei yksinkertaisesti siis vain halua ratkaista tällaisia petoskiistoja miekalla. - - Juuri viimeisen näytöksen muuttunut ja sisimmältään rauhoittunut Hamlet antaisi perusteltua aihetta puolustaa tätä väitettä.

Tällaisesta 'yksinkertaistuksesta' huolimatta emme voi kieltää ja olla ihmettelemättä - usein ihaillen, joskus nauraen joskus miltei itkien - viimein jopa kauhistellen - Hamletin nerokasta 'kameleonttimaisuutta', joka vaikuttaa hetkellisesti kerrassaan käsittämätömältä ellei peräti mahdottomalta roolien ja identiteettien sekoitukselta: - Hamlet on kuin kävelevä, maailmatuskasta kärsivä ilotulitusraketti: - sisimmältään sympaattinen nuori opiskelija, melankolinen ja syvämietteinen ajattelija - sitten - yhtäkkiä - aivan hervoton stand up-koomikko ja showmies (buzz buzz!), miltei hysteerinen narri, oikukkaan kostonhimoinen ja mustasukkainen tappaja - jopa - kaikesta mustasukkaisuudesta huolimatta tai juuri sen takia - kuin pieni poika äidilleen - - kaikkea tätä hän on - samassa näytelmässä ilman, että tuo Shakespearen esiin taikoma hahmo hajoaisi pirstaleiksi tai vaikuttaisi meistä täysin epäuskottavalta!

Hamlet pääsee aina karkuun selityksiämme. Hän elää ikäänkuin omaa elämäänsä tuossa Shakespearen näytelmässä. - Mutta ennenkaikkea hän on lopulta eräs näyttämötaiteen historian kaikkein traagisimpia - ellei traagisin (anti-) sankari - ja kuten on väitetty - myös perinteisen kreikkalaisperäisen tragedianäytelmän ylittävä ja jopa sen lopettava huipentuma.

http://www.youtube.com/watch?v=uMXB5zbWLcQ (Hamlet: - Now I could drink hot blood)

HAMLET

'Tis now the very witching time of night

When churchyards yawn and hell itself breathes out

Contagion to this world. Now I could drink hot blood

And do such a bitter business as the day

Would quake to look on. Now to my mother.

O, heart, lose not thy nature Let not ever

The soul of Nero enter this firm bosom

Let me be cruel, not unnatural.

I will speak daggers to her, but use none.

My tongue and soul in this be hypocrites

How in my words somewhere she be shent,

To give them seals - never my soul, consent!

.....

KING CLAUDIUS

My offence is rank it smells to heaven;

It hath the primal eldest curse upon't,

A brother's murder. Pray can I not,

Though inclination be as sharp as will:

My stronger guilt defeats my strong intent;

And, like a man to double business bound,

I stand in pause where I shall first begin,

And both neglect. What if this cursed hand

Were thicker than itself with brother's blood,

Is there not rain enough in the sweet heavens

To wash it white as snow? Whereto serves mercy

But to confront the visage of offence?

And what's in prayer but this two-fold force,

To be forestalled ere we come to fall,

Or pardon'd being down? Then I'll look up;

My fault is past. But, O, what form of prayer

Can serve my turn? 'Forgive me my foul murder'?

That cannot be; since I am still possess'd

Of those effects for which I did the murder,

My crown, mine own ambition and my queen.

May one be pardon'd and retain the offence?

In the corrupted currents of this world

Offence's gilded hand may shove by justice,

And oft 'tis seen the wicked prize itself

Buys out the law: but 'tis not so above;

There is no shuffling, there the action lies

In his true nature; and we ourselves compell'd,

Even to the teeth and forehead of our faults,

To give in evidence. What then? what rests?

Try what repentance can: what can it not?

Yet what can it when one can not repent?

O wretched state! O bosom black as death!

O limed soul, that, struggling to be free,

Art more engaged! Help, angels! Make assay!

Bow, stubborn knees; and, heart with strings of steel,

Be soft as sinews of the newborn babe!

All may be well.

HAMLET

Now might I do it pat, now he is praying;

And now I'll do't. And so he goes to heaven;

And so am I revenged. That would be scann'd:

A villain kills my father; and for that,

I, his sole son, do this same villain send

To heaven.

O, this is hire and salary, not revenge.

He took my father grossly, full of bread;

With all his crimes broad blown, as flush as May;

And how his audit stands who knows save heaven?

But in our circumstance and course of thought,

'Tis heavy with him: and am I then revenged,

To take him in the purging of his soul,

When he is fit and season'd for his passage?

No!

Up, sword; and know thou a more horrid hent:

When he is drunk asleep, or in his rage,

Or in the incestuous pleasure of his bed;

At gaming, swearing, or about some act

That has no relish of salvation in't;

Then trip him, that his heels may kick at heaven,

And that his soul may be as damn'd and black

As hell, whereto it goes. My mother stays:

This physic but prolongs thy sickly days.

KING CLAUDIUS

My words fly up, my thoughts remain below:

Words without thoughts never to heaven go.

http://shakespeare.mit.edu/hamlet/hamlet.3.3.html

wikimedia.org/wiki/File:Claudius_at_Prayer_Hamlet_3-3_Delacroix_1844.JPG

(To be continued; - kts. ensimmäinen Hamlet-päre - On aatos vallassamme, päätös ei)