Kuvan ja tekstin välillä vallitsee tällä kertaa asiallinen yhteys.
1
Äitini oli nuorempana intohimoinen tanssimisen ystävä ja kävi mieluusti isän kanssa [nykyisessä Kotkassa sijaitsevien Sammon talon ja Tampsan lavan ohella] läheisellä työväentalolla talkoojuhlissa, illanvietoissa tai vastaavissa. Paras tanssipartneri sai häneltä aina kovasti arvostusta.
Niinpä siis Kukkosen Olli, joka tosin äidin mielestä oli viinaan menevä suurisuinen leveilijä ja kova vokottelemaan naisia - myös äitiäni, sijoittui silti äidin mies-rankingissa korkealle, sillä yhdistelmää komea mies ja hyvä tanssija ei äidin kriteereillä voinut jättää koskaan täysin huomiotta.
Isä ei ollut erityisen taitava ja halukas tanssimisen lajissa, vaikka fyysiset edellytykset kyllä riittivät. Isä oli pitkä, sutjakkavartaloinen, mukavan näköinen ja erittäin kohteliaasti käyttäytyvä - kaiken kaikkiaan miellyttävä herra.
Mutta jo varhaisessa iässä kuollut isäni oli myös konservatiivinen, -60-luvun nuoriso- ja mediakulttuuriseen vapautumiseen varauksellisesti suhtautuva vanhan kansan ja vanhan maailman mies - hyvin harkitseva eikä kovinkaan temperamenttinen. Samalla hän kuitenkin oli ehdottoman vakaumuksellinen SKDL:n [nykyinen Vasemmistoliitto] jäsen [mutta ei kuitenkaan kommunisti - luultavasti isänmaallisista syistä], joka uskoi työväenaatteeseen kuin vuoreen ja piti demareitakin oikeiston kätyreinä [mitä ne lopulta ovat aina olleetkin].
Äiti oli myös vahvasti vasemmistolainen, vaikka sisimmältään häntä voi minun mielestäni pitää pikemminkin vasemmisto-populistisena individualisti-egoistina kuin työväenaatteen yhteisöllisyyteen sitoutuneena, sosiaalista yhteenliittymistä ymmärtävänä ja sitä aidosti tukevana, minkä poliittisen peruslähtökohdan isä sen sijaan oli sisäistänyt paljon tiukemmin.
Isän ja äidin luonteitten sekä ajattelutapojen välillä oli muitakin varsin merkittäviä eroja. Toisin kuin isä äiti suhtautui modernisoituvan maailman menoon ja sen nopeutuvaan muutokseen melko positiivisesti. Tämä on ymmärrettävää myös aivan käytännöllisistä syistä johtuen, sillä teknologian kehityksestä, sosiaaliturvan paranemisesta ja demokraattisen emansipaatio-liberalismin aatteestahan [ylipäätään modernismin poliittis-sosiaalihistoriallisista tunnusmerkeistä] on ollut eniten hyötyä juuri naisille.
Äiti oli intuitiivinen ja koleerisen oikukas tahtoihminen joskin osuvimmillaan mielestäni yllättävän älykäs - silti usein liian nopeasti innostuva tai suuttuva - ajoittain suorastaan arvaamaton aina ahdistavaan rasittavuuteen asti.
Lapsena mutta vielä pitkään myöhemmelläkin iälläni sosiaalisista fobioista ja ahdistusreaktioista kärsineenä mieleeni nousee se Rauno, joka ei jännittänyt ja joskus jopa pelännyt ainoastaan kouluun menemistä vaan myös koulusta kotiin palaamista, koska milloinkaan ei voinut varmasti tietää etukäteen, millä tuulella äiti sattui olemaan ja mistä asioista hän oli mahdollisesti suutuksissa.
Nämä fobiat, jännitykset, ahdistukset ja pelot ovat aivan samoja, joista äitini itse kärsi - asteittain miltei paniikkikohtaukseen asti ja parikolme kertaa lähes psykoottisen paranoiakohtauksen itselleen kehittäneenä.
Suuren osan äitini genetiikkaa perineenä [samat sairaudet, paino-ongelmat ja kulumaviat - myös hyvät kolesteroliarvot, vaikkei uskoisi; veli sen sijaan peri isän korkean kolesterolitaipumuksen] ja hänen psykopatologiansa kaksoissidoksiin kasvaneena minä ikäänkuin kierrätän kyseisiä oireita omien geneettisten taipumusteni perustalta, jotka siis kasvoivat osaksi omaa persoonaani lapsuuden kokemusten myötä.
Eivätkä nuo kokemusten kautta sisäistyneet taipumukset ja luonteenpiirteet häviä mihinkään iän myötä. Luonteen särmät ovat toki hieman hioutuneet eräitten ihmissuhteitten, mielisairaalatyön ja kiinnostavan opiskelun antamien oivallusten ansiosta, mutta sisimmältään koen itseni aivan samaksi neuroosikimpuksi kuin 18-vuotiaana.
[S. tosin sanoi, etten ole enää lainkaan se sama vakavaluontoinen ja rauhallinen lukiolainen kuin 1972, mutta S. ei vielä silloin oppinut tuntemaan minua kunnolla. Kun sitten tapasimme uudestaan keväällä 1994, olin käynyt läpi sellaisia stressejä, että jo alunperinkin depressiivis-maaninen mieleni ja rikkinäinen maailmankuvani oli rikkoutunut kuluneitten 22-vuoden aikana useampaan kertaan. Sellainen vuoristorata ei voi olla muuttamatta vaikutelmaa, jonka on alunperin läheisellekin ihmiselle itsestään antanut. - Toisaalta fyysinen ominaishajuni ei kuulemma ollut S.:n mukaan muuttunut lainkaan ;\. Onko naisella todellakin norsun muisti?].
2
Otsikon vihjaama äitimuistoni sijoittuu 1950/-60-luvun vaihteeseen, jolloin Suomi oli vielä verraten konservatiivinen eli henkis-hengellis-poliittiselta eetokseltaan melko yhtenäinen maa, kun vertaamme tilannetta tähän päivään. Jälkeenpäin asiaa pohtien väittäisin, että etenkin äärivasemmisto oli omassa aatteellisessa [dogmaattisessa] kontekstissaan jopa psykologisesti ottaen konservatiivisempaa kuin oikeisto kodin, perheen, isänmaan [ja rahan] aatteineen konsanaan.
Suomen teollistuminen oli kuitenkin kasvamassa huippuunsa seuraavan kahden vuosikymmenen aikana [ehkä nopeammin kuin missään muussa länsimaassa] ja vanhan Suomen [tässä koko Suomeksi ymmärrettynä] sen agraarinen yhtenäiskulttuuri alkoi murtua etenkin kaupungistumisen ja kaupunkien julkisen sektorin kasvun myötä.
Suurten ikäluokkien esiintulo tulevalla 1960-luvulla mullisti myös Suomea. Teknologisen ja teknokraattisen kapitalismin kehitys kohti globaalin informaatio-pluralismin aikaa alkoi juuri suurten ikäluokkien nuoruuden ja aikuistumisen vaiheessa. Tällä muutoksella voi tietyin varauksin sanoa olleen suurempia vaikutuksia 1900-luvun maailmaan kuin kahdella maailmansodalla yhteensä vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla.
Globalisaatiosta muodostui maailman läpitunkevin aate, jota ei ehkä voi vastustaa yksilönä muuten kuin jättäytymällä totaalisti syjään, luopumalla konkreettisesti jatkuvan kasvun ideologiasta, olemalla tekemättä yhtään mitään tuottavaa - toisin sanoen valitsemalla 'sankarillinen' luuserius, joka näyttää keskisormea oravanpyörään juuttuneille vapaus- ja onnellisuus-illuusioon pakkoneuroottisesti jämähtäneille kapitalismin uusorjille.
Globalisaation myötä kaikkialle tunkeva kapitalistinen kulttuuri-imperialismi - sen elämäntapa ja tuotantopakko oikeuttavat itsensä luvaten onnea naamioimalla valinnan vapauden [pluralismin] petollisesti maaniseen kulutusnautintoon pyrkiväksi informaatio- ja tavaratulvaksi, jossa yksilöllisyys tuhotaan juuri itsensä kumoavan valinta-kulutus-pluralismin kaiken kattavalla kilpailumentaliteetilla, ja jota mediasaaste osaltaan ruokkii ja ylläpitää.
Jopa media itse on muuttunut kapitalistiseksi kilpailuksi siitä, minkä formaatin tieto omaksutaan laajimmin TV:ssä ja netissä. Tämän vuoksi esim. Pressiklubin kaltainen, sinänsä ajankohtaista mediasivistystä laadukkaasti käsittelevä ajankohtaisohjelma ei voi enää olla vapaasti mikään aidosti kriittisiä tai itsekriittisiä kannanottoja esittävä/televä keskusteluareena vaan pikemminkin sinänsä huippuammattitaitoisen mutta samalla perin klovnimaisen juontajansa Ruben Stillerin näköinen - 'eihän tämä nyt niin vakavaa ole hyvät kansalaiset!'
Mutta kyllä se on. Se on vielä vakavampaa. Kaipaan Pressiklubille Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin kaltaisia - ideologis-filosofisia satiirikkoja, jotka eivät suostu juontajan - mitä ilmeisimmin tuottajaa nuoleskelevaan linjaan, mikä merkitsee käytännössä, että Pressiklubi toimii lähinnä median Uutisvuotona eli vanhojen typerien klisheiden ja vitsien kierrätysautomaattina - 'sillä eihän tämä nyt niin vakavaa ole hyvät kansalaiset!'
Tällaisessa systeemissä vain totaali passiivisuus tai Lenny Bruce-mainen, täysin hävytön satiiri voi enää olla merkki ja oire aidosta yksilöllisyydestä, joka vielä pystyy säilyttämään etäisyyden kulutuksen ja tuotannon sekä kysynnän ja tarjonnan myllyyn, jonka ideologisena välineenä toimii nautintoon velvoittava mielikuvamainonta.
1950-luvun lopussa kapitalismikin oli siis hyvin toisenlaista, eivätkä ihmiset olleet joutuneet ja altistuneet globaalin informaatio-saasteen avuttomiksi/aivottomiksi [orwellilaisella double-talkilla: vapaiksi] kohteiksi.
Silloin oltiin vielä lähes ikuisuuden päässä Bloggereista, Facebookeista ja Twittereistä, jotka sittemmin tekivät suoran demokratian mahdolliseksi käytännössä, mutta jotka eivät jostain kumman syystä onnistuneet ratkaisemaan sitä ongelmaa, kuka lopulta ja todella [todellisuus tosin oli jo muuttunut virtuaaliksi eli mielikuvapeliksi] on hyvä poliitikko ja mikä politiikka on aidosti järkevää pitkällä tähtäimellä.
Tällainen pohdinta olisi vaatinut syvällistä ja radikaalia aatteellista kannanottoa, minkä liberaalidemokratian makrotalous-sektori oli kuitenkin strategisista syistä onnistunut virtuaalisessa mielikuva-markkinataloudessa mystifioimaan abstraktiksi lässytykseksi oikeuksista, joita kullakin ihmisellä muka oli [varsinkin epäillyttävään mamu-] naapuriinsa nähden.
Paradoksaalista kyllä mutta nämä edellä mainitut kommunikaatio-fasiliteetit [antamalla ihmisille kaikki kontakti-mahdollisuudet ja informaatio-tiedon vapaudet] pikemminkin estävät ihmisiä ajattelemasta itsenäisesti kuin asettavat heidät yksilöllisesti vastuullisen päätöksentekijän asemaan, joten niiden vaikutus demokratian toteutumiseen voidaan tästä näkökulmasta nähdä jopa estävänä ja tukahduttavana - vapauteen kätkeytyneenä ja vapaudeksi mystifioituna orjuutuksena - uudenlaisen populistisen tietämättömyyden 'vallankumouksena' [kyseessä on orwellilaisen double-talkin vampyyrimainen paluu entistä ovelammassa muodossa].
Poliitikot eivät ole enää poliitikkoja vaan populistisia iskulauseita mainostavia/myyviä markkinavoimien lobbareita ja/tai äänestäjiä nuoleskelevia tahdottomia klishee-automaatteja. - Teknologia on mahdollistanut meille vapauden, jolla on vain kulutusarvoa. Sisältöjä tuotetaan kulutettaviksi - ei ajateltaviksi.
Tällaisen ajan tietoviisaana pidetään valtion/kansan edun sekä turvallisuuden - toisin sanoen [selkokielellä ja ilman double-talkia] omien loputtomien voittojensa häpeämättömän ja häikäilemättömän takaamisen puolesta saarnaavaa potentiaalia rasistia, jolle vapaus merkitsee vapautta diskriminoida niitä, joiden hän uskoo uhkaavan itseään - niitä, jotka tulevat liian lähelle häntä - niitä, joita siis lähimmäisiksi kutsutaan.
Sanoudun jälleen kerran irti tällaisesta maailmasta ja sen menosta. Itsekkäistä syistä. Tällä tavoin ajattelussani yhdistyy niin isäni agraari-yhteisöllisestä maailmasta kummunnut vasemmistolainen konservatiivisuus kuin äitini modernimpi mutta oikullinen ja neuroottinen egoismi.
3
Kerrottakoon vihdoin lopuksi se anekdootti, johon otsikkoni tahtoo viitata. - Äitini oli siis ilmeisen musikaalinen ihminen, vaikkei soittanutkaan mitään instrumenttia. Joka tapauksessa hän kuunteli kotona radiosta melkein kaikki ne siihen aikaan harvalukuiset ohjelmat, joista sai kuulla uutta sekä vanhaa populaarimusiikkia ja halusi mukana laulamisen lisäksi kaikkein mieluiten vielä tanssiakin laulujen/iskelmien tahdissa jos vain mahdollista.
Isäni ei juurikaan piitannut iskelmistä [hän piti kyllä Tapio Rautavaarasta] eikä ollut läheskään niin innokas tanssimaan kuin äiti, eikä äiti häntä sen puoleen kovin hyvänä tanssijana edes pitänyt. Mikä siis ratkaisuksi, jos radiosta sattui tulemaan vetävä tango, valssi, humppa tai foxtrot - jopa joku latinalais-amerikkalainen - samba tai rumba?
Se ratkaisu oli tietysti[?] Saini Räsäsen siihen aikaan vielä ainoa, noin 6-vuotias Rauno-poika.
Äiti perusteli tanssinopetushaluaan sanoen, että minun pitää hyvissä ajoin harjoitella ja opetella kaikki tärkeimmät tanssilajit, jotta sitten vanhempana olisi helppo hakea tyttöjä iltamissa lavalle. Perinteisten tanssien hyvä taitaminen kun oli vielä vuoden 1960 alussa nuorukaiselle paras avu ja etu tyttöjä saatille pyydettäessä.
Sitäpaitsi kun oppii viemään naista tangossa, niin kyllä se vienti sitten onnistuu helpommin myös paluumatkalla kotiin.
No - kyllähän minä opinkin mainittujen tanssien [jopa latinotahtien] alkeet ja ilmeisesti varsin hyvin, koskapa äiti sanoi jossain vaiheessa, että tanssin paremmin kuin isä [heh - mikäs siinä]. En kuitenkaan suhtautunut tanssikoulutukseeni kovin antaumuksellisesti, vaikka kieltämättä innostuin hieman, kun aloin tajuta eri tanssien tahtilajeihin sisältyvät erot ja vielä liikuttelemaan jalkojani oikein niiden mukaan.
Äidin tanssinopetukseen sisältyi kuitenkin jo aluperin hieman kiusallista läheisyyttä, mutta varsinaiseksi ongelmaksi muodostuivat hänen melko suuret rintansa, joiden väliin pääni tuppasi väkisin painumaan tulisen tangon tuiveruksessa. Enhän sentään vielä kuusi-vuotiaana ollut kasvanut miehen mittoihin niin, että kasvoni olisivat ulottuneet edes äidin kasvojen tasalle, vaikkei 163 cm:n pituista naista kai voikaan kovin pitkäksi sanoa.
Jokainen voi nyt vapaasti käyttää mielikuvitustaan ja nähdä sen kuuluisan sielunsa silmillä, miten 6-vuotias Rauno tanssii äitinsä kanssa tangoa - olkoonpa kyseessä vaikka Tulisuudelma, Mustasukkaisuutta tai La Cumparsita.
Puolet pikku pojan naamasta tuppaa väen väkisin uppoamaan yli-innokkaan tanssipartnerin tissien väliin, joka silti vähän väliä kehottaa: Yritä nyt sinä vuorostasi viedä - se kun on miesten hommaa!
Isä naurahteli ja huokaili pyöritellen voimattomana päätään, jos sattui olemaan paikalla. Hän piti minua täysin äidistä riippuvaisena sanoen, etten koskaan tule pääsemään tämän helmoista pois.
Vaikken minä tässä mitään insestistä hekkumaa sentään äidin puolelta näe, enkä mielestäni itsekään kokenut [enkö?], niin ehkä kyseessä kuitenkin oli hieman [liian?] varhainen miehuuskoe.
Eihän minulla sitäpaitsi tanssiessa monestikaan tainnut alushousujen lisäksi olla jalassa muuta kuin ne Ikkunaiineksen peräänkuuluttamat villahousuni, joista olen kertonut eräässä aiemmassa päreessäni.
*
Mutta ehkä tämä jo riittää tästä asiasta. Ymmärtänette kuitenkin hyvät naiset [ja herratkin] nyt vähän paremmin, miksi minusta tuli se kummajainen, mitä minä myös tässä blogissani olen ajoittain sekä esittänyt että muka oikeasti ollut.
Vaikka eipä kyseisen [kuten ei monen muunkaan] muiston pohtiminen ole minua paljon auttanut - ymmärsinpä sen sitten miten päin tahansa. Sama hulluus tässä päässä kuitenkin vallitsee - kesät talvet.
*
http://www.youtube.com/watch?v=DXB2f3iFOpI
Olavi Virta - Tulisuudelma
*
http://www.youtube.com/watch?v=n8cNQl6A7m4&feature=related
Olavi Virta - Mustasukkaisuutta
*
http://www.youtube.com/watch?v=fw-SmBBwELo&feature=related
Olavi Virta & Metro-Tytöt - La Cumparsita
*
http://i-iines.blogspot.com/
http://www.liivia.org/rintaliivit.htm
13 comments:
Tervetuloa vapaiden aikuisten maailmaan missä ei ole äitiä auttamassa eikä isää. On suuri miehuuskoe ja ennen kun vanhemmat kuolivat kun oli 60-70 vuotiaita eikä suinkaan 80-90 vuotiaita niin nuori joutui aikuistumaan huomattavan paljon aikaisemmin.
Tietyt muistot ovat seksuaalisesti (ei pervon seksuaalisesti mutta identiteetin seksuaalisuus) todella tärkeitä mutta ongelma on se, ettei se äiti tulekaan niiden uusien tissien mukaan vaan niitten mukaan voi tulla mitä kamalin typpi eli persoona ja rauhaset eivät korreloi vaikka niiden avulla pyydystetään kilttejä miehiä.
Hyvin, hyvin sympaattinen tarina. (Ja asiallisia poliittisia huomioita todellisuudesta via lähihistoria.)
Ihan kuin minun kommenttini olisi plokattu pois?
Sanoin, että naisen rinnat toimivat hyvänä pyydyksenä mutta ei takaa, että sen mukana tulee myös persoonallisuden suhteen hyvä nainen.
Sanoin, että kaikki miehet ovat osittain mammanpoikia. Sille ei voi mitään mutta kyllä aikuistuu kunhan ei ole enää faijaa jolle kilauttaa.
Äsch, tuolla ylhäällä se olikin. Miten en sitä nähnyt pääsivuilta eli vasta sen jälkeen kun olin jo vastannut? Onko optikolle käynti suositeltavaa? Silmäpussit pitäisi puristaa pois
Minä en osaa mitään. Olen sika.
Mutta en niin suuri sika, että olisin välinpitämätön siitä, miten tulevaisuus tulee menemään ja koska vielä suuremmat siat poksauttavat taas Euroopan sohjoksi.
Sellainen hyve ei ole mitään verrattuna nenänkaivuun tai suudelman kokoiseen hirviötekoon. Pois se meistä.
Kiitos Mikis. Tarvitsin tuon kannustuksen.
Kun menen näinkin pitkälle henkilökohtaisiin muistoihin ajaudun väistämättä epämääräiselle alueelle, jossa on vaarassa menettää arvostelukykynsä tekstin suhteen.
Nyt tuo arvostelukyky ei ilmeisesti kuitenkaan karannut omille teilleen kuin se muinainen enskan mopo käsistäni.
Aikamoista tasapainoilua nämä mun pitemmät, omaan henkilöhistoriaan liittyvät kirjoitukset silti ovat.
Esimerkiksi tämäkin aihe oli muhinut päässäni jo pitkään, mutta päätin vain jääräpäisesti noudattaa perusohjettani [minulta löytyy siihen vapaa-aikaa], jonka mukaan tietyistä aiheista kannattaa kirjoittaa vain silloin, kun tuntee olevansa siihen emotionaalisesti valmis.
Ja nyt mielestäni olin. Kertaakaan kahden kirjoitusrupeaman aikana eilen tekstin suoltamiseen ei tullut stoppia, ja mieleni oli tyyni kuin viilipytty. Varma merkki siitä, että aika ja mieli ovat kypsiä kyseiselle aiheelle.
Tekstikokonaisuus velloi koko ajan melko tasapainoisesti valmiina päässäni, vaikka nuo poliittiset aikalaispohdinnat itse lähtöideaa hieman liikaa yleistivätkin.
Tällaisen varmuuden kokeminen ei ole minulle mikään jokapäiväinen tunne, sillä päreitten tekemiseni - huolimatta ideoista ja etukäteisharkinnasta - on ja pyrkii olemaan mahdollisimman spontaania, jolloin varmuus ja luottamus päreen toimivuuteen syntyy [jos syntyy] vasta tekovaiheessa.
Aloitin jo aiemmin kirjoittamaan sinulle kommenttia, mutta siitä kehkeytyi luultavasti seuraava, nykyistä 'sivistyspolitiikkaamme' kritisoiva, yhteiskuntasatiirinen päre. Sitä pitää kuitenkin vielä viilata.
Tekstissäsi ei ole mitään "noloa", päin vastoin, se on tyylitajulla tehty. Kuva, joka sinusta on, ei yli- tai alivaloitu vaan kehittyy tarkemmaksi (täpselt).
Ps. Tiedän, joskus kännipäin tehdyissä jutuissasi mopo (mootor jalgaratas) on lähtenyt käsistäsi kolinalla päin... Sinne sun Tänne. (Niin on allekirjoittaneellakin usein on käynyt.) Ei sev väliä.
Mikis,
kirjoitan käytännöllisesti katsoen kaikki pitemmät juttuni selvin päin [en tarvitse kirjoitus-driven syttymiseen viinaa], mutta jotkut kännipäiset kommenttini kyllä hävettävät pitkäänkin.
Totta kai Pitkistä Päreistäsi näkee että ne on Harkitusti Tehtyjä ja dopingina & inspiraation lähteenä on käytetty vain Älyä & Lukeneisuutta.
Se, että satiirikkonakin olet pirun hyvä (no nyt tulee kyllä liikaa kehuja... voihan vinetto, mutta ei sitä viitsi valehdellakaan)... niin,
sillä puolella isket kirveesi välillä polveesi. Joka on inhimillistä. Itse tunnen liikaa ihmisiä jotka ovat erehtymättömiä. (Liikaa = ainakin yhden. Joka samalla on myös täysin huumorintajuton.)
Vai että mennen tulleen haha oli koulussa vaikeeta Ö=) äidin tissien välissä. .minun isäni vetelee viimeisiä kotkassa . .toivottavasti ei, Kiitos kirjoituksesta. miten sattuikin että vanhempasi asuivat juuri siellä, sehän on ni tai oli vasemmistolainen kaupunki. nyt kun satama on automatisoitu . .olet sama
kuin vuosia sitten. mää ajattelen kyllä olevani lapsi - mikä näkyy huonossa kirjoituksessa - mutten aivan samanlainen. minullahan oli eli on lapsia. sattiiiirikostakin tulee kulutustavaraa
nyt kun puhut hyvästä poliitikosta, jätethän luonne sikseen. emmehän tarvitse poliitikkoja vaika he niin hauskoja ovatkin lööpeissä. jokainen on oma poliitikkonsa
ah, mitkä tissit .
eiköhän olla ihan oikealla polulla
en ole selvillä pressiklubista, voin vain kuvitella. kyllä nämä jääräät syvät ajatukset sopisivat sinne
Post a Comment