Schmitt Fallkullassa

'Nykyään mikään ei ole muodikkaampaa kuin taistelu poliittista vastaan. Amerikkalaisia rahamiehiä, teollisia teknikkoja, marxilaisia sosialisteja ja anarkosyndikalisteja yhdistää vaatimus siitä, että politiikan epäasiallinen herruus tulee hävittää ja korvata se taloudellisen elämän asiallisuudella. Enää saa olla ainoastaan organisatoris-teknisiä ja taloudellis-sosiaalisia tehtäviä, muttei mitään poliittisia ongelmia.' (Carl Schmitt: 'Poliittinen teologia' (PT), s. 113)
*
Päreeni otsikko on muokattu prof. Kaarlo Tuorin kirjan 'Oikeuden ratio ja voluntas' Carl Schmittiä käsittelevän luvun nimestä 'Carl Schmitt Weimarissa'.
*
(Kielimafia on tehnyt muutoksia ensimmäiseen julkaisuversioon viimeksi 21.3 klo: 20.15)
*
Liikun nykyään pelkästään mannermaisen filosofian alueella, ja usein tuntuu siltä, etten ole saanut anglo-amerikkalaiseen pragmaattis-analyyttiseen filosofiaan painottuneista filosofian perusopinnoistani muuta kuin tyhjän luurangon, jolla sitten pitäisi mittailla maailmaa kuin taskulaskimella. Boring!

Niinpä olen viimeisimpien vuosien aikana (ajoittain) jopa systemaattisesti yrittänyt omaksua eräitten mannermaisten nykyfilosofien perusajatuksia. - Tässä yhteydessä on tietysti syytä muistuttaa, että, huolimatta HY:n filosofian arvosanoistani, manner-eurooppalaisen ajattelun vakavin sairaus: Friedrich Nietzsche (siten myös eksistentialismi) on toki ollut minun tautini jo nuoruudesta lähtien. (Sitäpaitsi HY:n dos. Heikki Kannisto piti aikoinaan erinomaiset Nietzsche-luennot, joten ei pidä haukkua akatemiaa kohtuuttomasti.)

Nietzsche- (mutta myös Zizek-) perspektiivistäni katsottuna ei siis liene yllättävää, että mieltäni eniten kiihottava löytö (johon viimein tutustuin kunnolla) juuri tällä on hetkellä 'pahamaineinen natsihirviö', politiikan ja oikeuden filosofi Carl Schmitt.

Schmitt esitti etenkin vuosina 1919-1933 (Weimarin tasavallan aika), siis ennen natsien valtaantuloa, muutamia poliittisen oikeuden alaan kuuluvia väitteitä ja traktaatteja, jotka ovat (monien liberaalidemokraattisten ajattelijoitten tyrmistykseksi) alkaneet kahden viime vuosikymmenen kuluessa, lisääntyneen terrorismin aikana (Schmitt tavallaan ennakoi tätä uudenlaisen vihollisuuden/ystävyyden muotoa partisaani-luennoillaan/kirjallaan 1963), saada yhä lisääntyvää huomiota varsinkin mannermaisten filosofien keskuudessa. - (Sitäpaitsi - eikö myös kylmän sodan aikaa voi pitää lähes konkreettisena todistuksena Schmittin ajatusten kyvystä määritellä politiikan perimmäisten, eksistentiaalis-filosofisten realiteettien todellinen luonne?)

Itse asiassa monet eurooppalaiset (kulttuurin ja politiikan) filosofit ovat aina arvostaneet Schmittiä: esim. Kojeve ja ranskalaiset ylipäätään; myös Habermas, vaikka hän tekeekin schmittiläisistä lähtökohdista täysin päinvastaisen johtopäätöksen kuin Schmitt.

Habermas päätyy ikäänkuin saksalaisen 'huonon omantunnon' edustajana uusliberaalia sosiaalidemokratiaa lähellä olevaan (vrt. kolmannen tien sosiologi Giddens ja tämän opetuslapsi Tony Blair) diskurssietiikkaan eli ilkeästi sanottuna: päättymättömään, päätösten teon suhteen impotenssiin keskusteluun, jossa teknokraattinen (talous-)hallintobyrokratia ohjaa lopullisen päätöksen aina mieleisekseen antaen kansalle semanttisilla kikkailuillaan valheellisen vaikutelman pyrkimyksestä oikeudemukaisuuteen.

Habermasille poliittinen totuus on konsensusta, Schmittille poliittinen totuus sen sijaan on yhtä kuin kansaa representoivan ja samalla kansan kanssa identtisen suvereenin suoraa tahtoa/päätöstä. - Tässä demokratian kannalta arveluttavassa väitteessä kaikuu Platonin, Machiavellin, Hobbesin (jotka kaikki kuten myös Schmitt tekivät elämässään 'väärän' poliittisen valinnan ja joutuivat vetäytymään syrjään) sekä katolista vastauskonpuhdistusta (Schmitt oli katolinen) edustaneitten diplomaattien ja oikeusfilosofien ääni: de Maistre, Bonaldo ja etenkin Donoso Cortes, joka Schmittin mukaan oli säilyttänyt 'suurinkvisiittorien henkisten jälkeläisten itsetietoisen suuruuden'.

Carl Schmittin Weimarin tasavallan aikana politiikan ja oikeuden alalta esittämistä ideoista manittakoon lähtökohtaisesti normin ja päätöksen jännite totuuden ontologisella oleminen - pitäminen akselilla. Schmittin mukaan normi, jota laki ilmentää ja johon se tukeutuu on perimmältään aina päätös, jonka Jumala/suvereeni/poliittinen valta tekee/antaa. - Perimmältään, viime kädessä, päätös syntyy siis aina tyhjästä (aus einem Nichts).

Schmittillä oli tapana kiteyttää jo aloituksessa erinomaisen nasevasti se, minkä hän tulevassa pohdinnassaan halusi osoittaa todeksi. Esimerkiksi (edellä kirjoittaani samalla selkiyttäen): 'Kaikki modernin valtio-opin merkittävät käsitteet ovat sekularisoituneita teologisia käsitteitä.' (PT, s. 82)

Suvereeni on poikkeustilan ja siten kaiken lain perimmäinen päättäjä/takaaja. Siten juuri poikkeustila määrittää aina normaalitilan.

'Poikkeus on kiinnostavampi kuin normaalitapaus. Normaali ei todista mitään, poikkeus todistaa kaiken; se ei vahvista ainoastaan sääntöä, vaan sääntö elää pelkästään poikkeuksesta. Poikkeuksessa todellisen elämänvoima rikkoo toistumiseen jähmettyneen mekaniikan kuoren.' (PT, s. 60)

"Koska poikkeustila on kuitenkin jotain aivan muuta kuin anarkia ja kaaos, siinä vallitsee juridisessa mielessä järjestys, vaikkei kyseessä olekaan oikeusjärjestys" (PT, s. 56-57).

Kiistelty mutta samalla tunnustettu on Schmittin määrittely politiikan synnyn ja mahdollisuuden eksistentiaaliseksi perustaksi ystävä/vihollinen-jaottelun puitteissa. Politiikkaa ei voi olla edes olemassa ilman ystävän ja vihollisen dialektiikkaa.

'Die spezifisch politische Unterscheidung, auf welche sich die politischen Handlungen und Motive zurückführen lassen, ist die Unterscheidung von Freund und Feind' (ks. PS.).

Kyseessä on abstrakti lähtökohta siinä merkityksessä, että vihollinen ei ole joku tietty, määrätty ihminen, valtio, ryhmä tai kohde vaan kantilaisittain rationaalisen imaginaation hahmottama suhde maailmaan ylipäänsä. Vihollinen on jotain, jota/mitä 'vastaan' yhtenäinen yhteisö kokee olemassaolonsa integriteetin. Vain vihollinen voi 'synnyttää' kansan/yhteisön/ystävien välisen, kollektiivis-poliittisen identiteetin (ks PS.).

Liberaalidemokraattisen mielipiteen muodostuksen ja tahdottoman päätöksenteon loputtomaan vatvomiseen eli pinnalliseen soutamisen ja huopaamisen ei-etenevään liikkeeseen tottuneelle ja klisheiksi muuttuneisiin ihmisoikeuksiin (teko-)pyhästi uskovalle humanistille nämä ovat ehkä pelottaviakin ajatuksia, eikä asiaa helpota yhtään (pikemminkin päinvastoin) se, että Schmitt on partaveitsen terävä ajattelija, joka hallitsee virtuoosimaisesti myös retoriikan keinot.
*
Jos Hitler olisi ollut lähelläkään Schmittin (tai Heideggerin) intellektuaalista tasoa, Saksa ei olisi ajanut itseään (ja muita) tuhoon (mm. idioottimaisilla rotuopeillaan) vaan pysynyt nahoissaan. Silti on oletettavaa, että schmittiläis-heideggerilainen Saksa mitä ilmeisimmin olisi päätynyt jonkinlaiseen fasistiseen 'demokratiaan', mitä ikinä tämä sitten olisikaan merkinnyt kyseisen valtion tapauksessa.

Asia, joka minua Schmittissä mietityttää ja arveluttaa, on hänen ajatuksensa suvereenin ja kansan perimmäisestä eksistentiaalisesta yhteydestä/identtisyydestä. Miten tämä on käsitettävä, miten tällainen identtisyys ylipäätään on poliittisesti mahdollista, jos lähtökohtana, Schmittin tavoin, pidetään oikeusvaltiota, jonka perustana on kansan mielipidettä kysyvä mutta suvereenin asettama perustuslaillinen demokratia?

Kuvatun kaltaisen välittömän yhteyden - kutsun sitä ongelmallisuutensa takia deus ex machina-identtisyydeksi (suvereenin suhteeksi valittuun kansaansa poliittis-teologisena jumala-representaationa) - pitäisi taata, että suvereeni pystyy poliittisesti/konkreettisesti olemaan kansan tahto - päinvastoin kuin täysin byrokratisoitunut parlamentaaris-liberalistinen 'kone', joka on alkanut toimia itsestään (suurbusineksen intressien vaikuttaessa päätöksenteon taustalla) vähät siitä, miten loputtomasti vellova 'vapaa ja demokraattinen' keskustelu etenee.

Kärjistetysti väittäen, sisällöllisesti köyhä ellei peräti tyhjä, vapaa keskustelu pikemminkin vain estää ja hämää todellisten aatteellisten päätösten tekemistä ja perusteita. Politiikasta tulee konformismia ja puolueopportunismia, koska poliitikot oman suosionsa ylläpitämiseksi ovat täysin riippuvaisia mielidemittauksista.

[Ja kuten tiedetään, kansan mielipide valitsee aina kostonhimoisesti Barabbaan (liberaalissa demokratiassa päätöksentekoon Jeesuksen ja Barabbaan välillä tosin olisi haettu lykkäystä, irvailee Schmitt). - Mutta eikö kansa juuri siksi, että se on niin kostonhimoista, ansaitse hallitsijakseen tyrannin?! ;\].

Suvereenin ja kansan ykseys edellyttää, kuten Schmitt ymmärrettävästi painottaa, homogeenisen ja yhtenäisen kansan/mielipiteen (tietysti myös 'oikean' tyypin johtajaksi: ei siis tyrannia). Heti voi kuitenkin päätellä, ettei tästä lähtökohdasta ole pitkä askel totalitarismiin ja jopa rasismiin (fakta, jonka natsisimi todisti), mutta onko tuo askel väistämätön (kausaalinen) vai voidaanko Schmittin perusteorioista päätyä myös 'moniarvoisempaan totalitaariseen demokratiaan'(vai onko tässä sittenkin ilmaistu pelkästään itsensä kumoava määritelmä demokratiasta)?

Haluaisin puolustaa Schmittiä, vaikka varsinkin liberaali-demokraattisen (laki-)normativismin edustajat väittävät, että hän on irratonalisti, jonka teoriat johtavat suoraan fasismiin (Schmitt ei alunperin kannattanut natseja, mutta Italian fasismia hän tietyiltä osin ja rajatussa mielessä piti perusteltuna: vahvana valtiona).

'Schmittille Weimarin valtio oli totaalinen valtio heikkouttaan. Se oli totaalinen puuttuessaan yhä laajemmin yhteiskuntaan. Valtion interventiot kuitenkin ilmensivät sen heikkoutta: valtiosta oli tullut välikappale, jonka avulla eturyhmät toteuttivat ryhmäkohtaisia intressejään. Intressiryhmien pluralismi uhkasi lamauttaa valtion itsenäisen toimintakyvyn (Schmitt 1933). - Totaalinen valtio vahvuuttaan - se oli jotain jota Schmitt odotti ja toivoi Weimarin jälkeiseltä tulevaisuudelta.' - (Sitaatti: HY:n yleisen oikeustieteen professori Kaarlo Tuori kirjassaan 'Oikeuden ratio ja voluntas '(2007), s 181-182.

Niinpä. Mutta Carl Schmitt ei odottanut tulevaisuudelta nimenomaan natsivaltiota vaan pikemminkin Hegelin Preussia. Schmitt kritisoi natseja ennen heidän valtaanpääsyään mm. poliittisen ajattelun naiviudesta: natsivaltio tulisi olemaan juridinen katastrofi. Hän kirjoittikin päiväkirjaansa natsien vaalivoiton jälkeen tammikuussa 1933:

'Voidaan sanoa, että [tänään] Hegel kuoli.'

Natsien 'kansantotalitarismin' ja Schmittin 'vahvuuttaan totaalin valtion' välillä oli kuitenkin perustavaa poliittista yhtäläisyyttä, joka veti kumpaakin osapuolta toisiinsa. Urakehitystään edistävä Schmitt otti vastaan korkeimpia valtiojuristin virkoja natsien valtaanpääsyn jälkeen, mutta silti häntä joissain natsiupseerien piireissä epäiltiin teeskentelystä, huolimatta Schmittin jopa antisemitistisistä kirjoituksista, joiden uskon silti olleen pikemminkin 'raakaa' opportunismia (tämä ei tietenkään riitä Schmittin puolustukseksi) kuin intohimoista vakaumuksellisuutta ja vertautuvat Heideggerin vastaavaan joskin kevyempään antisemitismiin hänen vuoden mittaisen Freiburgin ('natsi-')rehtoraattinsa aikanaan.

Jo vuonna 1936 Schmitt erosi poliittisesti korkeimmasta virastaan (Heidegger erosi rehtoraatistaan jo 1934) ja sanoi jälkeenpäin eläneensä -36-37 suoranaisessa kuolemanvaarassa. Viimein Göring esti lopulliset kostotoimet häntä vastaan. Natsipuolueesta Schmitt ei kuitenkaan eronnut koskaan.

Ei eronnut myöskään Heidegger ja mikä pahinta: kumpikaan herroista ei suostunut sodan jälkeen osallistumaan yhteenkään liittoutuneitten järjestämään/tarjoamaan 'denatsifikaatio-ohjelmaan'. Niinpä kummaltakin evättiin sodan jälkeen kaikki oikeudet opettaa yliopistoissa. Heidegger tosin sai oikeutensa takaisin Saksassa, mutta Schmitt ei koskaan, ja hän luennoikin myöhemmin mm. Espanjassa (ie. 'partisaaniluennot'). Kumpikin, saksalaisen kulttuurialueen huipputuote siinä missä Freud ja Einsteinkin, julkaisi kyllä kirjoja, joita ranskalaiset filosofit sitten ahmivat pää höyryten ;\]

Schmitt koki sodan jälkeen aivan konkreettisesti elävänsä poliittisessa maanpaossa samaan tapaan kuin hänen suuret edeltäjänsä Machiavelli ja Hobbes aikoinaan kutsuen Plettenbergin kotiaan Sant'Andrea'ksi Machiavellin Percussinassa sijainneen poliittisen pakopaikan mukaan. Siellä Schmittiä kävivät hänen pitkän elämänsä aikana tapaamassa ne, jotka pitivät ja kunnioittivat häntä nimenomaan 1900-luvun Machiavellina ja Hobbesina - esim. Pariisissa 1930-luvun Hegel-luennoistaan kuuluisaksi tullut Alexandre Kojeve, jota Francis Fukuyama käytti sittemmin Hegel-tulkkinaan omassa, liberaalidemokraattisessa Historian lopussaan (Fukuyama tosin on tarkentanut ja muuttanut 1990-luvun alun näkemyksiään viime vuosina).

PS.
The friend and enemy concepts are to be understood in their concrete and existential sense, not as metaphors or symbols, not mixed and weakened by economic, moral, and other conceptions, least of all in a private-individualistic sense as a psychological expression of private emotions and tendencies. They are neither normative nor pure spiritual antitheses. Liberalism in one of its typical dilemmas ....of intellect and economics has attempted to transform the enemy from the viewpoint of economics into a competitor and from the intellectual point into a debating adversary. In the domain of economics there are no enemies, only competitors, and in a thoroughly moral and ethical world perhaps only debating adversaries. .... The concern here is neither with abstractions nor with normative ideals, but with inherent reality and the real possibility of such a distinction.... The enemy is not merely any competitor or just any partner of a conflict in general. He is also not the private adversary whom one hates. An enemy exists only when, at least potentially, one fighting collectivity of people confronts a similar collectivity. The enemy is solely the public enemy, because everything that has a relationship to such a collectivity of men, particularly to a whole nation, becomes public by virtue of such a relationship.
....
The political is the most intense and extreme antagonism, and every concrete antagonism becomes that much more political the closer it approaches the most extreme point, that of the friend-enemy grouping. In its entirety the state as an organized political entity decides for itself the friend-enemy distinction.....But the fact that the substance of the political is contained in the context of a concrete antagonism is still expressed in everyday language, even where the awareness of the extreme case has been entirely lost . - (The Concept of The Political)

http://www.amazon.com/Concept-Political-Expanded-Carl-Schmitt/dp/0226738922
*
(Seuraavassa päreessä annan kattavan näytteen etenkin Schmittin retorisista taidoista kirjassa 'Poliittinen teologia'.)
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Carl_Schmitt
http://www.valt.helsinki.fi/sosio/tyt/artikkelit/schmitt.pdf
http://www.netn.fi/298/netn_298_kirja4.html
http://www.sauer-thompson.com/archives/philosophy/2006/04/post_46.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Weimarin_tasavalta
http://www.jarkkotontti.net/blog/tieteilya-ja-filosofiaa/jarjen-tahto-kaarlo-tuorin-teoksesta-oikeuden-ratio-ja-voluntas-niin-nain-22008/
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=0&oq=oikeuden+ra&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=oikeuden+ratio+ja+voluntas

Älä rakasta yhtä - rakasta kaikkia

21.12
Tämä teksti hieman oudoksutti minua, kun kirjoitin sitä. Jälkeenpäin suorastaan kammoksuin vähän aikaa sen perusideaa. Ettäkö mitä tuli väitettyä nyt? Vasta äsken luin jutun uudestaan ja korjasin huolestuneen näköisten kielimafialaisten kanssa erään sijamuotovirheen. Ai miksi he ovat niin huolestuneen näköisiä - jopa päitään pyörittelevät. 'Nyt Rauno - nyt otat rauhallisesti ja yrität ajatella positiivisesti lähimmäisistäsi', sanoo naispuolinen 'sihteerini'. - - - Pikkasen alkaa jo hymyillyttää hänen vakavuutensa. Olkoon - keitän kahvit ja rauhoitutaan pikku hiljaa terveen järjen tasolle...
###
Miehet eivät rakasta naisia vaan toisiaan. Stenka Razinin tarina on tästä vakuuttava esimerkki.

Miehet voivat puolustaa naisten asemaa parhaiten liittoutumalla yhteen, mutta rakastumalla yhteen naiseen erikseen, kukin kerrallaan, tekee heistä heikkoja.

Tämän vuoksi moniavioisuudessa on järkeä - yhtä lailla kuin naisten itsensä vapaaehtoisesti organisoimassa prostituutiossa on järkeä patriarkaalisen yhteisön 'paineitten' purkautumiskanavana. Mustasukkaisuudella ja kateudella ei tässä tilanteessa saa/voi periaatteessa olla mitään tekemistä. Kaikki kuuluvat toisilleen.

Pelisäännöistä ja 'vuorottelusta' sopiminen partnerien kesken on tietysti kaikkein vaikein ongelma, mutta kun ryhmäkoheesio muodostuu tarpeeksi yhtenäiseksi yhteisen ideologian, päämäärän tai vastaavan suhteen, mitään ylipääsemätöntä ongelmaa ei synny.

Kaikki rakastavat toisiaan eikä kukaan rakastu kehenkään yksilöllisesti. Tämä oli Platonin eräs perusidea Valtio-dialogissa - yhteisön toimivan, pysyvän ja tasa-arvoisen perustan luomisessa. Rakastamme toisiamme mutta emme ketään erikseen yksilöllisesti.

Toisin sanoen - rakastan sinua mutta en henkilökohtaisesti vaan saman yhteisön ja saman ideologian jakavana olentona. Olet minulle sukupuoliobjekti, jonka kautta puran sukupuoliviettini. Muuta rakkautta ei ole. Kaikki kiintymys on perustaltaan kiintymystä Valtioon, sen ideologiaan ja hyvinvointiin.

Emme ole seksuaalisuhteissa yksilöitä vaan 'eläimiä', jotka ovat pyhittäneet elämänsä valtion hyvinvoinnin palvelukseen.

Sitten tuli Jeesus ja romutti koko tämän erinomaisen järkevän joskin totalitaristisen ajatusmallin ihmisten välisestä yhteiselämästä lähimmäisenrakkauden ja anteeksiantamuksen opeillaan.

Hyvästi rauha ja järjestys. Tervetuloa vapaus ja riita.

Jumalan armo ei nyt kuitenkaan kovin paljon tässä lohduta, koska se ei riitä rauhoittamaan yksilöllisen vapautemme provosoimaa anarkiaa.

Platon ja Mooses olivat oikeassa yhteiskuntapoliittisesti - Jeesus puolestaan yksilöllisen psykologian tasolla, mutta näitä kahta mallia ei pystytä sovittamaan yhteen lopullisesti millään tavoin.

Kyseessä on kohtalokas halkeama yhteiselämämme jokapäiväisissä käytännöissä...

Ei valtiolle, kyllä vapaudelle: uusliberaalin laillistettu itsepetos

Kirjoitettu kommentiksi Vasarahammerille takkiraudan päreeseen "Irlannin EU-äänestys".
*
I
vasarahammer kirjoitti:

"Silloin kun kansa ei kykene edes hahmottamaan Euroopan kansaa, niin onko heillä kykyä päättää jostain Lissabonin sopimuksetakaan - vaikka siitä olisi tiedotettu kuinka paljon tahansa".

Jakke osui tuossa oikeaan ehkä tahtomattaan. Mitään Euroopan kansaa ei nimittäin ole olemassakaan sen enempää kuin Neuvostoliitossa oli neuvostokansaa.
*
Tulkintataitosi on peräti luovaa, vaikka kommentin kirjoittajan intentio oli kirjoitusvirheen takia aivan toinen kuin luulimme (piti olla karttaa eikä kansaa kuten jakke korjasikin).

No - jos kansoja ei olekaan olemassa, niin ainakin on valtioita ja ihmisiä. Siinäkin yhdistelmässä on ihan tarpeeksi pähkinää purtavaksi kaltaisellesi libertaari-nominalistille. Miten räjäyttää valtio atomeiksi mutta säilyttää yhteiskuntarauha? Mahdotonta.
*
Minun mielestäni on tietyssä mielessä hyvä, että Eurooppaan valmistellaan uutta 'totalitarismia' (?!), koska totalitarismin vastustaminen jos mikä pitää yllä todella älykästä ja luovaa kritiikkiä.

Pelkkä suuntaa vailla oleva ehdoton sananvapaus sen sijaan oikeuttaa periaatteellisesti ties minkälaisten verbaaliterroristien (en tarkoita nyt itseäni - ehei ;/) olemassaolon ja toiminnan.

Ylipäätään minua raivostuttaa, miten yksioikoisesti ja yksiulotteisesti käsite vapaus uuskonservatiivisten liberaalien (kuulostaa hyvältä yhdistelmältä minun korvaani mutta vain kuulostaa, koska liberaali on tässä yhteydessä lopulta pelkkää hämäystä ellei sitten itsepetosta) piireissä ymmärretään - ikäänkuin annettuna, itsestään selvänä ja funktioltaan ongelmattomana, vaikka kyseessä on jo itsessään mitä paradoksaalisin ja ristiriitaisin lähtökohta tarkastella maailmaa.

Vapaus kuuluu samaan käsitekategoriaan kuin nöyryys: mitä nöyrempi pyrit olemaan, sitä vähemmän nöyrä itse asiassa olet.

Samalla tavoin äärimmäinen vapaus kumoaa itsensä muuttumalla anarkismiksi, terrorismiksi ja lopulta diktatuuriksi. Esimerkiksi Seppo Lehto on oivallinen 'case study' absoluuttisen sanavapauden paradoksista tai jopa dilemmasta.

Haluan siis sanoa - vaikka en missään nimessä kannatakaan sotilashallituksia tai oligarkista keskusjohtoisuutta (kuin poikkeustapauksissa ;), että vapaus ei arvona ole yhtään sen ylevämpi tai 'vapauttavampi' - siis elämäämme onnellisemmaksi tekevämpi - periaate kuin esimerkiksi vastuun, velvollisuuden ja yhteisöllisyyden periaatteetkaan.

Ylipäätään vapauden ja onnen välillä ei vallitse positiivista korrelaatiota, jos nyt sorrun tilapäisesti käyttämään tuota inhottavaa kaikkien metodikurssien 'klishee-indikaattoria'.

Tuntuu jotenkin siltä, että äärimmäisen sanavapauden kannattajat menisivät piiloon vapaus-abstraktionsa taakse ja 'heittelisivät kranaattejaan' sieltä käsin tai sen nimissä sananvapauden oletettujen vastustajien niskaan kuin vannoutuneimmat kolonialistit ikään.

Turha luulla, että mikään sofistikoitunut klishee-argumentti tai loputon yksittäisten faktojen tonkiminen vakuuttaisi minua näissä asioissa.
Se, joka pyrkii johonkin, joutuu aina raivaamaan esteitä tieltään - olipa sitten uusliberaali tai vasemmistolainen liberaali.

Miksi hän ei sitten jo etukäteen sano suoraan, että 'kannatan kyllä sanan- ja ylipäätään kaiken muunkinlaista vapautta, mutta don't you step on my blue suede shoes!'

II
'Vapaus on suuri vankila', lauloi Pelle Miljoona aikoinaan.

Ehkäpä kiista uusliberaalien ja vasemmistoliberaalien välillä kiteytyykin lopulta siihen, kuinka suuressa tai pienessä vankilassa kyseiset 'liberaalit' haluavat tässä maailmassa elää.

Toki uusliberaalit kieltävät koko vankilametaforan pelkästään periaatteellisista syistä ja vasemmistoliberaalit sen vuoksi, koska häpeilevät romahtaneen reaalisosialismin 'kaltereita'.

Mutta anyway - vankila mikä vankila - eihän niissä viime kädessä ole muuta eroa kuin se, että liberalismissa poliiseilla/vartijoilla on eriväriset univormut kuin totalitarismissa.

Vai eroavatko Quantanamo tai joku Pohjois-Korean 'keskitysleiri' toisistaan jollain muullakin - 'sisällöllisesti erilaisella - tavalla? Molempiinhan on teljetty oletettuja, vallitsevaa järjestelmää uhkaavia rikollisia.

Tosin vasarahammerin maailmassa, jossa ei ole valtioita eikä kansoja - mikäli se on vähänkään kommunikatiivinen ja sopimuksia noudattava systeemi eikä pelkkä saalistajien savanni - ei voisi tai ei ainakaan pitäisi olla myöskään rikollisuutta, koska rikos luo aina rangaistuksen ja koston kierteen - toisin sanoen retributiivisen hegemonian.

Jottei ongelmasta tulisi liian yksinkertainen on heti todettava, että siellä, missä ei tunneta rangaistusta, ei myöskään voi olla rikoksia. Ja sellainen maailma on joko paratiisi tai edellä mainittu saalistajien savanni.

(Tätä logiikkaa seuraten lähestytään pikku hiljaa itse syntiinlakeemustarinaa, koska juuri se tiivistää alkuperäisimmillään jotain olennaista vapaan valinnan ja pahan välisestä dialektiikasta - siten myös rikoksesta ja rangaistuksesta.)

Maailma luonnontilassa eli ilman valtioita ja kansoja = maailma vailla rikollisuutta. Onko absurdimmasta utopiasta aiemmin kuultu - paitsi juuri Rousseaun kirjoituksissa, eikä Rousseau totisesti ollut ainakaan uusliberaali!

Hobbesille luonnotila sen sijaan merkitsi päättymätöntä sotaa ihmisten välillä. Ilman suvereenia (valtiota, hallintoa ja poliisia) ihmisten maailma olisi hänen mukaansa pelkkä taistelutanner (ikäänkun se ei olisi sitä ainakin ajoittain hallinnosta ja poliisista huolimatta).

Siinä Hobbes ja Rousseau näyttäisivät kuitenkin olevan samaa mieltä, että valtio, hallinto ja poliisi ovat jossain muodossa väistämätön 'paha', jotta yhteiskuntarauha säilyisi, mutta jyrkästi eri mieltä he lienevät siitä, mikä perimmältään aiheuttaa yhteiskuntarauhan järkkymisen.

Rousseaun mielestä syynä on 'hyvän ja rauhanomaisen ihmisluonnon' korruptoituminen yksityisomistuksen sallimisen ja yhteiskunnallisten rakenteitten kehityksen myötä ylipäätään, kun taas Hobbesin mielestä paha ja raadollinen ihmisluonto tarvitsee väistämättä hallitsijaa, jolle ihmiset luovuttavat olennaisen osan vapausoikeuksistaan, jotta suvereeni voisi toimia poliisina, joka kontrolloi rikollisuutta eli oikeuksien loukkauksia.

Kyseessä on kaksi hyvin erilaista näkökulmaa yhteiskuntafilosofiaan ja filosofiseen antropologiaan, ja on välittömästi selvää, että esimerkiksi Robert Nozikin valtiovastaisuus - vaikkei tekisikään mitään metafyysis-tyyppisiä oletuksia ihmisluonnosta - joutuu ainakin edellyttämään, että yhteiskunta, josta valtio on poistettu, voi toimia vain, mikäli sen kansalaiset pystyvät noudattamaan niitä (tulkinnavaraisia - sic) pelisääntöjä, joita vapaalle markkinataloudelle on säädetty, ja että he kunnioittavat toisten yksityisomaisuutta sekä ylipäätään oikeuksia - etenkin vapausoikeuksia.

Väitän, että Nozik olettaa rousseaulais-lockelaisesti ihmisen olevan yhtä aikaa a) rauhaa rakastava ja hyväntahtoinen sekä hobbeslaisesti b) kilpailunhaluinen eli kateellinen ja jopa ahne - ikäänkuin ihmislajin oletettu sisäinen solidaarisuus (johon Locke vetoaa luonnonoikeudella, Rousseau taas ihmisluonnolla) takaisi, että yrittäminen ja kilpailu eivät johtaisi väärinkäytöksiin, rikollisuuteen ja ylipäätään välinpitämättömyyteen.

Tässä kohtaa voin vain kysyä Terho Pursiaiselta omaksumani vanhan sloganin mukaan: Miksi ihminen, joka ajaa vain omaa etuaan, olisi kiinnostunut toisten oikeuksista?
Ja vastaus kuuluu: ei hän olekaan vaan rikkoo muiden lakisääteisiä oikeuksia täysin tietoisesti, mikäli on todennäköistä, ettei tule jäämään kiinni rikkomuksistaan.

Siten uusliberaalit/libertaristit ajavat itsensä paitsi argumentatiiviseen myös käytännölliseen umpikujaan: heidän 'yövartija-valtionsa' on pelkkä 'savannisaalistajien' ja ' rasististen uuskolonialistien' barbaarinen utopia, jolla käytännössä oikeutetaan sosiaalidarwinismi ja sen lähtökohta: psykologinen egoismi - joka sittemmin on 'tieteellistetty 'geenin itsekkyydeksi'.

Mutta tietenkään tuo utopia ei voi toteutua sellaisenaan - ei edes USA:ssa.

Ideaali täysin vapaasta yhteiskunnasta, joka ei tarvitse minkäänlaisia yhteisöllisiä arvoja tai minkääntyyppistä paternalismia, inversoituu hyvin nopeasti seppolehtojen, öykkärisijoittajien ja kaikenmaailman 'pyssysankareiden' villiksi länneksi, jossa yhteiskuntarauha kyetään säilyttämään ainoastaan äärimmäisen tiukalla poliisivalvonnalla - jos silläkään, koska yhteisöllisen demokratian perinne ei tällaiseen yhteiskuntaan pysty juurtumaan kuin marginaalisesti.

Ja silti näillä valtiota vastustavilla villin lännen laissez-faire-anarkistilibertaareilla on otsaa tuomita jyrkästi islaminuskoisten yhteiskuntien puolittain teokraattiset ja liberalismin vastaiset hallintomekanismit demokratian ja sananvapauden vastaisina.

Mene itseesi vasarahammer (varauksin myös takkirauta). Etköhän sinä paradoksaalista (joskin väistämätöntä) kyllä ole ajautunut tiukassa, libertaaris-teknokraattisessa johdomukaisuudessasi valehtelemaan alunperin jo itsellesikin - muista sitten puhumattakaan...

Tuomio: Jatketusta ja julkisesti levitetystä itsepetoksesta 2 vuotta työpalvelua ulkomaalaisviraston alempana virkamiehenä, jolla ei ole muuta valtaa kuin lyödä leima monikulturalismia kannattavien esimiestensä allekirjoittamiin päätöksiin ;/