Kissat ovat sittenkin olemassa – so what?

Kissa ajattelee: 'Minä en ole sinun silmissäsi vaan sinun silmiesi tajunnassa, joka - tässä ja nyt - olen tämä aistein havaittava kissa.'

. 

Pärekommentti Butterbeanin kommenttiin päreessäni ‘You, who like myself are many and no one’ sekä Ironmistressin kommenttiin päreessäni Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa – [?]. Päre on myös jatkoa päreeseeni Luolassa. - - Tekstiä on täydennetty useassa osassa eikä osien järjestys välttämättä ole kaikkein johdonmukaisin, mutta itse asia käynee kärsivälliselle ja filosofiaa ymmärtävälle lukijalle selväksi.

.

1 

Butterbean kirjoitti: ‘Saanen kysyä, miksi ajattelet "äärettömyyden sinänsä" olevan tyhjää triviaa ja mieletön maailmankaikkeus? Eikö tämä "perimmäinen todellisuus", joka ei ole oikeastaan muuta kuin se olemassaolo, joka on kaiken tietoisuuden ja havaitsemisen ulkopuolella, voisi yhtä hyvin olla kupliva mysteeri, suorastaan merkitys ja Jumala itse?’

. 

Palataan tähän asiaan uudestaan sen jälkeen, kun olemme kuolleet. Silloin näemme asiat ja olemisen luultavasti [hehheh] paljon selvemmin kuin nyt kognitiivisesti ja kontekstuaalisesti ‘ehdollistuneen’ tietoisuutemme läpi.

. 

Tässä elämässä kaikki, mitä näemme, on joka tapauksessa, ei ainoastaan tietoisuutemme prosessoimaa dataa vaan tietoisuutemme eräs ulottuvuus, kuten me itse tietoisuudessamme olemme havainnoimamme maailman eräs, ehkä kaikkein omalaatuisin [ei-ulottuvainen] ulottuvuus.

. 

Tästä antirealistis-tyyppisestä [mutta ei solipsistisesta] lähtökohdasta ei kuitenkaan/siis seuraa sitä Ironmistressin esittämää idioottimaista seurausväittämää, että esim. näkemäni kissa olisi olemassa vain ‘silmissäni’ [ks. myös luku 5]. Sen sijaan voimme kysyä, onko se maailma, jonka havainnoimme todella olemassa – kokonaisuudessaan – muuten kuin representaationa eli joko ‘jäljitelmänä’ [miten tarkkana tahansa] tai ‘unena’?

.

Filosofi-matemaatikko Descartes esitti itse asiassa tämän kysymyksen eikä niinkään epäillyt yksittäisten olioiden de facto olemassaoloa, mikä olisi johtanut skitsofreeniseen solipsismiin. Edes subjektiivisen idealismin [‘oleminen on havaituksi tulemista’] pappi, piispa Berkeley ei ollut solipsisti, koska maailma oli hänellekin, edelleen, havainnon tulkintaa eikä mielikuvituksen keksintöä [Ironmistressin ‘subjektivismia’], joka on aivan oma tietoisuuden lajinsa [ks. luku 5].

. 

2

Onko maailma siis olemassa vain ‘meille’ [ilmiönä], muttei koskaan ‘itsessään’ [olemisessaan]? Jääkö olio/oleminen sinänsä aina tuntemattomaksi, kuten Kant ajatteli. Entä miksi ja miten tämä erottelu ilmiön ja olemisen välillä ylipäätään on mahdollista tehdä, jos havainnoimme vain ilmiöitä? Eikö olio sinänsä ole tällaisessa erottelussa pelkkä spekulatiivinen ‘residuaali’, jonka olettaminen on vain eräänlainen jäänne substanssi-metafyysisestä filosofiasta? Eivätkö kaikki ilmiöt ‘tarpeeksi?’ eksaktisti havaittuna ja määriteltynä olekin lopulta yhtä aikaa sekä ‘ilmiötä että itsessään’? 

.

Eivät ole, koska ihminen ei ole jumalallinen kaikki-tiedostavuus vaan aistiensa ja ymmärryksensä perustoihin sidottu perspektiivis-representatiivinen havainnoitsija, jolle ei ole annettu aktuaalista kaikki-tiedostavuuden mahdollisuutta kuin representaation kautta – symbolien välityksellä, mikä tietysti rajoittaa hänen ontologista ‘kaikkivaltiuttaan’ ratkaisevasti, koska se, mikä mahdollistaa ‘olemisen itsessään’ mallintamisen [tajuamisen mallina, symbolien kautta], samalla myös estää sen kokemisen aktuaalisesti [performaationa, meditatiivisesti]. .

*

Buddhalaisuus on oikeilla jäljillä pitäessään ego-cogiton mahdollistamaa tietoa ontologisesti vääristyneenä, mutta olettaa naivisti egon paradoksin olevan ylitettävissä ja ratkaistavissa ‘nihiloimalla’ vääristynyt ego ja/eli löytämällä ‘uuden tiedon’ kautta vapautumisen vanhasta egosta, mitä ikinä tämä käytännössä tarkoittaakin.

.

Egoa ei kuitenkaan voi nihiloida ajautumatta hulluuteen, teeskentelyyn ja/tai tekopyhyyteen. Ego [imaginaarinen, symbolinen] on psyyken defenssi reaalisen uhkaa vastaan. Kauhistuttava reaalinen [Jaques Lacan; vrt. esim. ‘buddhisti’ David Lynchin nerokkaiden elokuvien shokeeraavat lähikuvaotokset] on maailma ja oleminen itsessään; arkaaistakin todellisuutta syvempi ameeboiden, solujen ja mikrobien – viimein täydellisen kaaoksen ja/eli tyhjyyden ‘maailma’. - - Me olemme syntyneet siitä maailmasta ja siihen me palaamme eli hajoamme takaisin, mutta emme tässä ja tämän egon elämässä tulematta hulluiksi. Niinpä järjissään oleva buddhalainen, joka on kohdannut reaalisen, on eräänlainen kontradiktio, yhtä aikaa hullu ja valaistunut. Mutta näinhän voimme sanoa myös eräistä taiteilijoista - - .

.

3

Olemisen ja ilmiön välisen erottelun ongelma ei ratkea esimerkiksi jollain utilitaristis-pragmaattisella hyötykertoimella [metodilla], joka sisältyy siihen ‘systeemiin’, joka on tietoisuutemme ‘sisällä’. Kumma, ettei Ironmistress ymmärrä tätä kysymyksenasettelua, vaikka väittää olevansa buddhalainen, sillä buddhalaisuushan perustuu ontologisesti hyvin samantyyppiseen lähtökohtaan kuin Descartes’n epäily. Ilmeisesti siksi, että IM ei yksinkertaisesti ymmärrä, mistä nyt puhutaan.

. 

Mutta olisiko Aristoteleskaan ‘ymmärtänyt’? Empiristinä, jonka mukaan tietoa saadaan ensisijaisesti aistein havaittavissa olevista yksilöolioista universaalin järjen metodisesti tuota havaittua materiaa järjestäessä ja luokitellessa, Aristoteles ei pitänyt Platonin luolavertausta kovinkaan olennaisena filosofisena ongelmana tai metaforana. Empiristille [joka ei edes ‘tiedä’ olevansa luolassa eli vain ilmiöiden maailmassa] pätevä tieto on aina avoinna havainnossa; tarvitsemme vain tutkittavasta kohteesta riippuen havaintokohteisiimme sopivan metodin. Mutta miten? Onko metodi aina jo valmiiksi annettu kuin teologinen dogmi tai tieteellisesti legitimoitu käytäntö vai konstruoidaanko se viime kädessä ad hoc, kohteen mukaisesti [kuten Aristoteles sanoo], jolloin tieto muuttuu väistämättä enemmän tai vähemmän fiktiiviseksi?

.

Olipa nyt kummin päin tahansa, empiristit lankeavat aina periaatteessa samantyyppiseen ‘metodiharhaan tai –metodiuskovaisuuteen’ kuin Aristoteleskin, ikään kuin kulloisiinkin tutkimuskohteisiin sopivat relevantit metodit olisi annettu meidän järjellemme itsestään selvän [universaalin] tiedon tavoin, jonka ainut tae on kuitenkin ‘vain’ tiedon tilastollinen todennäköisyys ja tekninen toimivuus, jotka kumpikin metodisina puitteina ovat aina muutoksen/kehityksen tilassa. Tästä seuraten myös tieto on muuttuvaista.

.

Näin siis se, mihin me tieteessä lopulta uskomme, on pelkkä kulloisenkin ajan eksakteinta metodia edustava tieteellinen auktoriteetti eikä mitään muuta sen ihmeellisempää ja korkeampaa. On jo aika pudottaa tiedemiehet alas asiantuntija-jumaluuden jalustaltaan!

.

4 

Hylättyään Aristoteleen teleologis-metafyysisen biologian eli ajatuksen todellisuudesta materian päämäärähakuisena liikkeenä, biologi-empiristit arvioivat ja tulkitsevat evoluutiota matemaattisella funktionaalisuudella. Tuloksena on sekä piilevää antropomorfismia [‘väärän’ metafysiikan tärkein lähtökohta] että silkkaa triviaa, joka ei voi periaatteessa kertoa mitään siitä, mistä sen piti kertoa eli kehityksestä. - - Tämä asiaintila johtuu kahdesta ‘loogis-empiirisestä’ syystä: 1] kun päämäärä [telos] menetetään, menetetään myös varmuus kausaliteetista, 2] kaikki ne ilmiöt, joiden muutos päätellään/todistetaan muodollis-teknisesti matemaattisena funktiona on triviaa, josta ei voi tehdä funktionaalisia johtopäätöksiä näihin ilmiöihin mahdollisesti sisältyvän päämäärän suhteen, joka on aina enemmän tai vähemmän antropomorfistinen hypoteesi. - - Tietysti voidaan kehitellä ‘muutoskertoimia’ ja derivoida mielin määrin, mutta tällaiset ‘kikat’ ovat aina jo ‘metafyysis-antropomorfisten valintojen pohjalta tehtyjä ja laskettuja hypoteettisia tulkintoja. - - Hyöty, jota ‘todellinen’ kehitys muka aina toteuttaa, on siis lopultakin pelkkä myytti samassa mielessä kuin Aristoteles ajatteli kaiken tässä maailmassa kehittyvän tiettyjen potentioiden [forma, substanssi] päämäärähakuisina aktualisoitumis-prosesseina.

. 

Tarkennettuina ja määrätyin varauksin Aristoteleen periaatteet pätevät toki yhä edelleen sekä muodollisesti että osittain sisällöllisestikin ‘arkifysiikassa’, mutta niiden substanssi-metafyysinen ‘totuusarvo’ on osoitettu vääräksi. Ei ole olemassa ‘luonnollista’ liikettä, joka ‘pyrkii’ kohti päämääräänsä. Mutta aivan samantyyppiseen argumentaatio- eli/tai metodiharhaan falsifioituu myös evoluutio-biologinen tai mikä tahansa muu hyöty-oletus. Hyödyssä on perimmältään aina kyse aristoteelis-tyyppisestä, ‘piilo-teleologisesta’ myytistä.

. 

Hyöty ei siis verifioi maailmaa ‘todelliseksi’ vaan osoittautuu pikemminkin erääksi ihmisen rationaalisen päättelykykynsä seurausvaikutuksille antamaksi yleisnimitykseksi. Varmaa hyötyä [tietämällä tiedetystä hyödystä nyt puhumattakaan] tai etua ole ole olemassa in the long run, mikä merkitsee, että lyhyen tähtäimen hyöty tai etu saattaa osoittautua pitkän tähtäimen ‘tappioksi’. Hyöty on hypoteettiseen uskomukseen [‘sijoitukseen’] sisältyvä [epä]todennäköisyys [‘riski’] eli pikemmin uhkapeliä [‘hasardia’] kuin evoluution ‘positiivinen, sisäinen liike/voima [Aristoteleen dynamis].

. 

Näin ollen Aristoteles ja empiristit jäävät selityksen velkaa platonistiselle filosofian perinteelle, Descartes mukaan lukien. - - Jos hyöty olisi ihmisen maailman ‘todellinen’ ominaisuus, niin miksi me sitä enää pohtisimme, jos tietäisimme, mistä siinä todella on kysymys? - - Päädymme samaan kehään, kuin mistä aloitimme. Ongelma piilee jossain niin syvällä, että se on joko helppo ohittaa näennäisongelmana tai jaaritteluna tai sitten päädytään/ajaudutaan jonnekin wittgensteinilaisen filosofian sfääreihin, jossa tietoisuutta ajatteluna ei voi paikallistaa mihinkään – ei aivoihin, ei kieleen eikä tekstiin. Olemme silloin tekemisissä aidon eli ‘itsestään selvän’ mysteerin [dilemman] kanssa, ja mysteerit, toisin kuin arvoitukset, eivät voi koskaan ratketa. Paitsi ehkä ne kehittäneen tietoisuuden kuolemassa  - - ei kuitenkaan tässä elämässä, mikä merkitsee, että myös buddhalainen, ‘pakotetun spontaani’ yritys kuolettaa [‘väärä’] ego on samanlaista itsesuggestiota kuin mikä tahansa muu yritys keskittyä äärimmäisellä tavalla johonkin ‘suoritukseen’ tai ‘tilaan’. - - Keskittyminen saattaa toki useinkin muuttaa meitä ‘paremmiksi’ suhteessa ‘asiaan’, johon pyrimme, mutta itse filosofista kysymyksenasettelua, jota esim. buddhalainen lähtee ratkaisemaan tai josta hän yrittää vapautua meditaatiolla, se ei ratkaise millään tavalla – ei ainakaan niin kauan kuin hän kommunikoi toisten kanssa vähänkin ymmärrettävällä tavalla. Voi tietysti olla, ettemme ymmärrä häntä, mutta varmaa myös on, ettei meidän edes tarvitse häntä ymmärtää – ainakaan niin kauan, kunnes itse ‘valaistumme’ – ja sen jälkeenhän on aivan sama ymmärtääkö häntä/meitä kukaan, sillä kukaan ei voi käydä samaa tietä pelastukseen kuin joku toinen – ja jos voi, hän ei ole enää ihminen vaan eläin, robotti tai ‘jumala’ eikä itse asiassa ole [enää/vielä] pelastuksen tarpeessa. - - Tällä tavoin perustellen voidaan tietysti väittää, että myös buddhalaisuus on pelkkää tyhjää, sisällyksetöntä jaarittelua siinä missä Platonin luolavertaus, negatiivinen [apofatinen] teologia, Descartes’n uniargumentti tai Wittgensteinin ihmiskärpänen lasipullossa [päivitetty allegoria/metafora Platonin luolasta]. - - Joka näin väittää, sen täytyy kuitenkin väistämättä unohtaa paljon muutakin: lähes koko inhimillinen ajattelu. Mutta onko inhimillisille ajattelulle vaihtoehtoa tai mikä olisi inhimillisen ajattelun vastakohta? Tähän kysymykseen vastaaminen vaatii nimenomaan inhimillistä ajattelua, joten ainoa vaihtoehto sen ratkaisemiseksi on – ei edes vaikeneminen, koska vaikenijakin [jos kuka niin hän!] ajattelee vaan [kuten sanottu] hulluus tai teeskentely ja tekopyhyys, mikäli jätämme  pois laskuista sen äärimmäisen naiiviuden, jota etenkin eräät tekno-empiristit filosofisesti edustavat.

* 

Yhtä kaikki – elämme ‘harhassa’, jota ei voi samanaikaisesti ajallistaa eikä paikantaa – näinhän toki ovat myös fyysikot meille todistaneet – sekä kokeellisesti että teoreettisesti [Heisenberg, Schrödinger, Gödel]. - - Kummallisen elävä harha ja uni tämä silti on: kissatkin naukuvat siinä ihan oikeasti [eikä suinkaan kuulijan korva] ja tuntuvat pehmeiltä [eikä suinkaan sormiemme iho] ja ovat teräväkyntisiä [mitä ihomme ei myöskään ole].

. 

5

Ironmistress sekoittaa toisiinsa luovan mielikuvituksen ja havaintokokemuksen. Niinpä subjektiivinen idealismi [Berkeley, josta Kant halusi irtisanoutua] ei sekään ole pelkkää mielikuvitusta, koska mielikuvitus ei välttämättä tarvitse havaintokohteita vaan luo niitä itse; sen sijaan havaintokokemus on aina havainto jostain aistein koetusta. Mielikuvituksen ‘havainnot’ eivät ‘enää/vielä’ ole empiirisiä, mutta kokemusperäiset ‘havainnot’ ovat aina aistiperustaisia [*].

. 

On sitten kokonaan eri asia, mikä ontologinen status havaintokokemukselle annetaan. Havainnon kohdetta havainnon lähteenä ei kuitenkaan kielletä ei-solipsistisessa antirealismissa. Vain solipsismi on ainoa teoreettinen malli, jossa havaittu kissa voisi ‘empiirisesti’ olla havaitseva silmä. Solipsismia voinee kuitenkin täydellä syyllä pitää pikemminkin psykoottisena tietoisuutena kuin filosofisesti mielekkäänä ajatteluna ja ajattelun argumenttina.

. 

Tosin minun näkemykseni mukaan deterministinen reduktionismi on melkein yhtä mieletön kanta kuin solipsismi, koska sitä tukevassa/perustelevassa argumentaatiossa joudutaan a] joko kieltämään tietoisuus kokonaan tai b] pitämään tietoisuutta deterministisen kausaaliketjun mitättömänä anomaliana, mikä myönnytys itsessään kuitenkin vaatii lisäselitystä, koska muussa tapauksessa siitä tulee koko reduktionismi-paradigman kaatava poikkeus; eikä ainoastaan tule vaan on tullut aina jo siitä lähtien, kun ihminen ryhtyi teoretisoimaan havaintojaan ilmiöistä.

. 

[*] Näin ajatteli nimenomaan luonnontieteeseen nuorempana teoreettisen fyysikon pätevyydellä erikoistunut Kant, jolle kaikki ‘oikea eli tieteellinen’ tieto voi olla vain havaintotietoa. Itse asiassa Kant on liian jyrkkä tässä lähtökohdassaan, sillä vaikka hän pitää esim. lakeja ja oikeudellista päättelyä kontekstissaan objektiivisesti pätevänä tietona, hän ei pidä oikeustiedettä tieteellisenä tietona lainkaan, koska se ei perustu luonnon lainalaisuuksiin. Tieteestä tuli kuitenkin paljon laajempi kategoria, kuin mitä 1700-luvun lopulla Kritiikkinsä kirjoittanut Kant ajatteli.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/you-who-like-myself-are-many-and-no-one.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/luolassa.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/elama-on-ihanaa-kun-sen-oikein-oivaltaa.html

http://animals.nationalgeographic.com/animals/mammals/domestic-cat/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Dynamis

Antirealistin realismia, osa x

Tässä kuvassa etsitään tietoisuutta havainto-empiirisen kokeen avulla. Saa nähdä löytyykö vai pakeneeko tietoisuus tätäkin koejärjestelyä? Ainakin säikähtää.

*

Mimesis sallii ‘objektiivisen todellisuuden’ tulla havaituksi' [Kant]

.

I

Päreen osa I on ‘kantilaistyyppinen’ vastine/vastaus Tomin kommenttiin Ironmistressin päreessä ‘Jos liberaalit ovat älykkäitä, niin miksi he ovat niin typeriä, osa II’. Päreen osa II ottaa Spinozan esimerkiksi tietoisuuden dilemman mystifioivasta ratkaisusta ja osa III vertailee alustavasti Spinozan ja Lutherin tulkintaa stoalaisen katalepsiksen vaikuttavuudesta mielenrauhan ja/tai sielunpelastuksen suhteen.

.

Tomi kirjoitti: ‘Teoria on hyvin pitkälle testattu ja todettu looginen väitejoukko, joka on käytännössä fakta.’

.

Aivan – mutta vain siihen oletettuun ‘pisteeseen’ asti, kun teorian väittämät eivät enää selitä ‘tarpeeksi hyvin’ havaittuja tosiasioita. Toisin sanoen: jos/kun anomalioitten [havainnot, joita teoria ei enää pääosiltaan kumoutumatta pysty selittämään] määrä lisääntyy ‘riittävässä’ määrin, teoria on hylättävä ja mikäli [‘järkevästi’] mahdollista korvattava se kattavammalla ja relevantimmalla teorialla, jossa nuo anomaliat eivät ole niinkään poikkeuksia teorian säännöistä kuin [jopa] teorian korroboroivia/vahvistavia ilmiöitä [jne., ad inf.]

.

Itse asiassa jos/kun [siis milloin?] eli historiallisen evoluutio-ongelman [~ tiedon kasvun ja muuttumisen]väistämättömyys/vallitsevuus verifioi metodisen antirealismin [muutos itsessään ei voi olla realistinen ‘substanssi’ (ellemme tunnusta metafyysistä uskoa, mikä sekin kyllä käy, jos asia tunnustetaan)] vaan ajallis-paikallisesti konstruoitavissa oleva ‘aisti-ilmiö’].

.

Teoria siis kehittyy [ja informaation määrä kasvaa], mutta todellisuus itsessään on aina se, mikä se on [(1)], mikäli se edes matemaattisen mielikuvituksen äärimmäisissä muodoissaan on laskettavissa oleva totuus [2); muussa tapauksessa olisimme tekemisissä hahmottoman kaaoksen kanssa tai itse asiassa emme edes sen]. Tällöin siihen [tieteelliseen totuuteen] ei kuitenkaan voi suhtautua samanaikaisesti kuin pelkkään kehityksessään etenevään historialliseen konstruktioon [mitä se kuitenkin samalla myös väistämättä on]. Dilemma.

.

Niinpä vain erittäin harvat [jos mitkään] teoriat ovat faktoja=tosiasioita tarkoittamallasi tavalla [‘totuus on testattu ja todettu (? ~ todistettu?) looginen väitejoukko’]. Teorian tasolla kyseiset väittämät tietysti voivat olla totta jopa monissakin eri tapauksissa.

Kantilaisena antirealistina [ks. kuitenkin 3] totean, että mikään teoria ei ole fakta, koska teoria on ihmisen representaatio triviaalista totuudesta, joka ei ‘tarvitse’ representaatiota ollakseen tosi. Totuus teoriana mahdollistuu vain ‘vieraantumisena’/etäisyyden ottona [~ perspektiivisesti] havaittavasta totuudesta metodin ja mittalaitteen avulla.

.

Toisin sanoen – koska ihmisen kognitiivinen havainto tarvitsee ‘mitan’ [kriteerin ~ ‘alkuehdot, koordinaatit’] kyetäkseen arvioimaan/selittämään ‘empiria-totuuden’, silloin totuus, jota ‘mitataan’, ei ole olemassa ilman tuota ‘mittaa’ ja jos onkin, sen olemassaolo on eräänlainen ontologinen ‘indifferenssi’ eli ihmisen ‘mitan’ kannalta ‘tuonpuoleinen’ X. Niinpä kaikki puhe faktan ja teorian identtisyydestä totuutena on pelkkää ihmisen teoreettis-representoivaa puhetta.

.

‘Teoria on fakta, jos maailmaa koskeva väitejoukko on empiirisesti testattu ja loogisesti todistettu.’ - - Testauksesta ja todistuksesta seuraava[?] fakta voi kuitenkin olla tosiasia vain ja vasta silloin, kun sen konstruoimiseen tarvittu representoiva/reflektoiva subjekti on “‘poistettu/poistunut’ tosiasioitten näyttämöltä’” tarpeettomana anomaliana, sillä tosiasian representaatio ei ole tosiasia itsessään [eikä edes semanttisessa merkityksessä] vaan pelkästään tosiasian syntaktinen ‘varjo’ – eräänlainen Platonin vähättelemä mimemis [matematiikka, jota Platon niin rakasti totuuden ‘kielenä’, ei minulle sen sijaan kuolleine ja tyhjine muotoineen ole muuta (vai pitäisikö sanoa: enempää tai vähempää) kuin hiukan eksaktimpaa ‘taidetta’].

*

1] Totuus by definition eli todellisuus teorian ja havainnon isomorfisena vastaavuutena [1i] jopa muutoksessaan on, mitä se on eli totuus tosiasioina an sich [erotuksena totuuteen teoriana ‘de jure’] ei ole ‘riippuvainen’ teoriasta.

.

1i] Vaikka välitön havainto [tai affekti] itsessään ei ole semanttinen ilmiö eli kieli, vertaa tätä oletettua isomorfiaa vaikeuteen [ellei mahdottomuuteen] kääntää tekstejä semanttisesti identtisinä kielestä toiseen [puhumattakaan käännöstekstin esteettisen vaikutelman idiomaattisesta yhtenevyydestä ja relevanssista verrattuna alkukieleen].  

.

2] Laskettavissa joskaan ei suoraan ymmärrettävissä, koska laskeminen yksinomaan kuvaa havaittujen tapahtumien liikettä [syy-yhteyksinä), kun taas ymmärtäminen pyrkii selittämään kuvatun kausaalisuuden kontekstuaalisen merkityksen ja/tai jopa sen holistisen mielekkyyden (tai ‘mielettömyyden’)]. Konteksti ei kuitenkaan voi olla annettu kuten aistihavainto affektina vaan sekä ennen että jälkeen havaintoa konstruoitu ‘Gestalt’ [hahmo].

.

3] Kant halusi ‘Puhtaan järjen kritiikissään’ välttää sekä metafyysisen idealismin [Kantin vokabulaarilla ‘transsendentaalinen realismi’] että [ks. etenkin 2. painoksen lisäykset] Berkeleyn antirealismin [subjektiivisen idealismin, jollaiseksi Schopenhauer ‘jumaloimansa’ Kantin I Kritiikin yksipuolisesti ja vastoin tämän omaa intuitiota tulkitsi].

. 

II

Spinozan systeemiä voisi pitää ‘empiirisesti’ täydellisenä, jos sen olisi kirjoittanut Spinozan filosofian Substanssi = Jumala eli Luonto [vrt. Raamattu Jumalan Ilmoituksena] eikä ‘subjekti-modus’ Spinoza. Nyt siinä kuitenkin on itse systeemin perusluonteesta by definition johtuen jotain ‘liikaa’ eli Etiikan kirjoittaja itse. Affektit [voimat, kompositiot jne.] eivät nimittäin kirjoittele kirjoja vaan liikkuvat levottomasti ja mihinkään pysähtymättä vailla ‘transsendentaalista’ eli käsitteiden kautta organisoitunutta kiinnekohtaa [itsetietoista minuutta]. Niinpä vain jos Spinoza onnistuu häivyttämään itsensä [representoivan tietoisuuden] systeemistään, uskon hänen ‘kineettis-dynaamisen’ ja subjektittoman rationalisminsa olevan totta.

. 

Tietenkin tämä vaatimus on kategorinen contradictio in adjecto, koska se on mahdollista toteuttaa vain käsitteellisen representaation ‘tuolla puolen’. Niinpä Spinozan filosofista intentioita voi pitää pikemminkin ‘käsite-musiikillisena’ kuin käsite-filosofisena. Representaation purkavaan dilemmaan ole rationaalisia tai empiiris-kokeellisia vaan enintään performatiivisia ‘ratkaisuja’ [ja niitäkin vain ‘väliaikaisesti’].

. 

Minulle on kuitenkin täysin selvää, että jos joku ylipäätään edes yrittää tuollaista subjektin ja tietoisuuden hävitysoperaatiota [kuten Spinoza ja empiristi-naturalistit ylipäätään], hän juuri sillä tavoin tulee osoittaneeksi todeksi sen, minkä yrittää kieltää. Tietoisuus on luonnon anomalia [poikkeus, joka vain ja ainoastaan olemalla poikkeus eli vapauden kausaliteetin ‘alainen’/Kant], vahvistaa deterministisen säännön [luonnon kausaliteetin].

. 

Sama semanttinen umpikuja/dilemma ilmenee Wittgenstein-huomatuksestani, jonka mukaan Wittgensteinin [Tractatuksen lopussa] olisi pitänyt vaietessaan siitä, mistä ei voi puhua, vaieta myös subjektista eli representoivasta ‘performantista’. Siitä hän ei voi puhua edes sen vertaa kuin estetiikasta, etiikasta tai uskonnosta, joista pitää vaieta, koska niistä ei voi puhua [semanttisesti verifioitavalla ja matemaattisesti eksaktilla tieteen kielellä]. - - Toisin sanoen silmä, joka näkee maailman, ei näe itseään – ei edes silloin, kun havaitsija leikkaa sen irti päästään ja ryhtyy sitä selittämään. Empiristin intentoimaan näkemiseen tarvitaan aina jo rationaalista ‘mielikuvitusta’, koska havainto ei voi havaita itseään.

. 

Niinpä antirealismia ei voi kiertää kuin tekemällä kategorisen virhepäätelmän eli tietoteoreettisen silmänkääntötempun – esim. konstruoimalla ensin ‘totuuden’ käsitteen [ontologinen aksiooma] tiedon oikeuttamisen määritelmälliseksi tueksi ja ‘takuuksi’ havainnon luotettavuutta arvioitaessa. Mutta myös ‘totuus’ on aina jo jotain liikaa ajattelujärjestelmässä, joka yrittää perustaa olemassaolonsa varmuuden pelkän aistihavainnon varaan. Olemme tuomittuja ‘rationaalisuuteen’.

. 

III

Seuraavaksi saatan pohtia Spinozan ja Lutherin kovin erityyppisiä tulkintoja stoalaisen katalepsiksen [selvä ja varma evidenssi] ‘vaikutuksesta’. Sillä eihän pelkkä tieto luonnon laista voi vapauttaa [pikemminkin päinvastoin] meitä kausaalisen determinismin orjuudesta. Tarvitaan armo, joka vaikuttaa varmuuden, jota evidenssi ei voi itsestään käsin antaa. Spinoza uskoo oikean tiedon [tieteen] antavan meille mielenrauhan. Luther sen sijaan mielenrauhaa [vapautusta/pelastusvarmuutta] etsiessään palaa Raamatun teksteihin jumalallisen armon Ilmoituksena. Ehkä meidän olisi pidettävä molempia näkökantoja relevantteina.

. 

Mutta mitä tarkoittavat ‘vapautus, valaistuminen ja armo’? Augustinus antaa meille hienon ja koskettavan vastauksen: ‘Jumala, sinä olet luonut meidät itseäsi varten ja levoton on sydämemme kunnes se löytää levon sinussa.’ Augustinus ei kuitenkaan viittaa mihinkään tieteellisessä tai filosofisessa mielessä varmaan tietoon vaan armon kautta saatuun uskon varmuuteen. Juuri se minulta puuttuu.

.

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/06/jos-liberaalit-ovat-niin-alykkaita-niin_18.html

http://filosofia.fi/node/2422

http://fi.wikipedia.org/wiki/Mimesis

http://www.jyu.fi/taiku/aikajana/kirjallisuus/ki_an_kritiikki.htm

http://en.wikipedia.org/wiki/Corroborating_evidence 

http://en.wikipedia.org/wiki/Thomas_Kuhn

http://fi.wikipedia.org/wiki/Thomas_Kuhn

http://en.wikipedia.org/wiki/Philosophy_of_Spinoza

http://www.tutkijaliitto.fi/index.php?page=shop.product_details&flypage=shop.flypage&product_id=163&option=com_virtuemart&Itemid=26

http://en.wikipedia.org/wiki/Katalepsis

http://en.wikipedia.org/wiki/Theology_of_Martin_Luther

http://www.protsv.fi/lfs/verkko/Byckling.htm

http://fi.wikipedia.org/wiki/Mimesis

Antirealistin realismia

Aivot ovat 'synnyttäneet' ajattelun, mutta ne eivät koskaan ole 'itse' ajatelleet yhtään ainoaa ajatusta. Ajatus palautuu aina 'vain' toisiin ajatuksiin - ei aivoihin.

Nihilistin filosofiaa

It's okay. There is no difference between the Truth and a truism.

 *
Kirjoitettu kommentiksi Iromistressin kommenttiin edellisessä päreessäni Päivän huikkanen.

1

Ironmistress kirjoitti: 'Mitä evankeliumiin tulee, niin olennaisempaa on henkilön historiallisuus kuin se, onko hänen agendansa totta.'

Ei pidä paikkaansa. Ei edes Higgsin hiukkasen suhteen. Havaittu 'tosi' on itsessään ei-mitään ilman teoreettista kontekstia, ilman käytännön sovellutuksia, ilman metafyysista tulkintaa.

Esimerkiksi fysiikan standarditeoria rakentuu ratkaisevalta osin matemaattis-metafyysiselle [lukumystis-maagis-mekanistiselle] perustalle, jota mikään koe ei voi todistaa päteväksi totuuden korrespondenssin suhteen. Sellaista koetta ei voi edes järjestää, koska kyseessä on intuitiivis-paradigmaattinen uskomus järjenkäytön mielestä. 

Higgsin hiukkanen on pelkkä vipu, jolla teoriaa voidaan suunnata tiettyyn suuntaan ilman, että ajaudutaan vakaviin ristiriitoihin. Mutta teoreettinen yhteensopivuus [koherenssi] ei takaa teorioiden vastaavuutta [korrespondenssia] todellisuuden suhteen eikä varsinkaan sen suhteen, mitä todistetulla teorialla eli konfirmoidulla havainnolla pitäisi tehdä.

Sitäpaitsi tieteen- ja mielenfilosofit eivät [tietenkään] ole päässeet yksimielisyyteen siitä, mitä realismilla eli käsitteen vastaavuudella havainnon ja havainnon kohteen kanssa ylipäätään tarkoitetaan [kyseessä on toisin sanoen tietoisuuden ongelma]. Näin on siksi, koska representaatio mahdollistaessaan välittömän eli naivin realismin, sulkee pois absoluuttisen realismin. Tätä tietoiseen mieleen sisältyvän paradoksin/dialektiikan väistämättömyyttä identiteetti-teoreetikot, jotka edustavat luonnontieteen maagisinta muotoa, eivät kerta kaikkiaan tajua.

Mistä realistit saavat sen ['maailman ulkopuolisen'] ulkopuolisen kriteerin, joka arvioi, onko teorian ja havainnon välinen suhde todellinen/aito [rakenneyhtäläinen/isomorfinen tai muussa mielessä validi]?' Eivät mistään, joten heidän täytyy luottaa omiin formaali-loogisiin sitoumuksiinsa. 

Koherenssiteoreetikko on tietysti periaatteessa saman loogisen ongelman edessä, mutta hän ei väitäkään tietävänsä mitään todellisuudesta, joten kriteerinä toimivan metakielen [teoriakehikon] keinotekoisuus ei uhkaa hänen maailmankuvansa uskottavuutta samassa mielessä kuin realistia, jonka standardi-malli-korttitalo romahtaa kokonaan, mikäli usko representaation metafyysis-realistiseen pätevyyteen menetetään.

2

Jos korrespondenssiin uskovaa voisi nimittää maagikoksi, jolle todellisuus [empiria, havainto] on jotain ontologisesti perustavampaa [todellisempaa] kuin sitä kuvaava isomorfinen symboli, jolla kuitenkin on 'representatiivista' voimaa tuon kuvaamansa todellisuuden suhteen, niin koherenssiteoreetikon kohtalona on päätyä teorioitten absoluuttisessa koherenssissa todellisuuden trivialisoitumiseen, jolloin todellisuus ikäänkuin katoaa ja jäljelle jää vain solipsistinen subjekti [meditoiva positio]. 

Realisti palvoo 'animistista Totuutta' maagisessa representaatiossa. Antirealisti sen sijaan vain leikkii representaation eli symboloivan tietoisuuden tuottaman symbolisen palapelin [muuttuvilla] paloilla, joista rakentaa itselleen kuvan, jota kutsuu todellisuudeksi.

Antirealisti ei ole kuitenkaan matemaatikko, joka ei oikeastaan ajattele vaan noudattaa ja seuraa orjallisesti aksiomaattisten sääntöjen variaatioita. Niinpä antirealistille totuuden loogisen ja matemaattisen triviaalisuuden [truismien] ylittävä 'entiteetti' on tietoisuus eikä aineen rakenteen superhiukkanen, joka on ollut mahdollistamassa tietoisuuden itseorganisoitumista, mutta joka sellaisenaan ei ole mitään ilman ihmistä. Emme tiedä, oliko tietoisuus hiukkasen tarkoitus ja päämäärä, mutta sen tiedämme, että tietoisuus voi paljastaa hiukkasen.

Realisti uskoo, että maailmankaikkeus on äärettömän suuri Kone, jonka toimintaa ihmisen edistyäkseen tulee kopioida. Antirealistille maailmankaikkeus on hänen tajuava mielensä, jonka mukana katoaa myös se todellisuus, jota hän on leikkiessään rakentanut.

Antirealistin rakentama 'maailmankaikkeuskone' eroaa realistin täydellisestä [multi] kausaalisesti toimivasta aine-energia-järjestelmästä yhdessä asiassa. Antirealistin koneessa on sielu [subjekti]. Toisin sanoen virhe. Se on epätäydellinen. Mikä merkitsee metafyysistä skandaalia realistille, joka ei ymmärrä, että täydellisen koneen mukana katoaa myös epätäydellinen ihminen eli tietoisuus, joka mahdollisti olemassaolon.

Fysiikka on siis perimmältään kaikkein ihmisvihamielisin tiede. Epäjumalan palvontaa.

3

Higgsin hiukkaseen ei sisälly käyttöohjetta. Samassa mielessä todistus Buddhan, Sokrateen ja Jeesuksen olemassaolosta ei tuo mitään lisää heidän nimiinsä luettuihin opetuksiin.

Näin ollen minulle on aivan sama olivatko Buddha, Sokrates tai Jeesus muutakin kuin pelkkää legendaa. Tärkeintä on se, mitä heistä on kerrottu ja kirjoitettu, miten heitä on tulkittu ja miten heihin uskotaan.

Olemassaolo, kuten sanottu, ei tuo mitään lisää siihen, minkä aina jo itse olemme keksineet tai joudumme keksimään saadaksemme totuuden oman etumme mukaisesti eläväksi ja toimivaksi - totuuden, joka itsessään ei ole yhtään mitään.

4

Tämä jos mikä on nihilistis-postmoderni kanta. Sitä voi toki kritisoida jostain yksittäisestä perspektiivistä käsin, mutta kokonaisuutena se on falsifioinnin ja verifioinnin ulkopuolella. Kyseessä on siis eräänlainen' itseorganisoituneen' [autopoieettisen] uskon muoto [kuten on realistienkin maaginen maailmankuva].

Antirealistina, jolle totuus on teorioiden koherenssia sekä 'aktualistina' [solipsistisena fenomenologina], jolle autenttinen kokemus todellisuudesta merkitsee tietoisuuden 'oikosulkua' eli mielen hajoamista, olen ehdottomasti nihilisti [todellisuus on keksitty, tavoittamaton ja indifferentti].

Ymmärrämme todellisuutta vain siinä mielessä ja määrin kuin se on kognitiivis-transsendentaaliselle apparaatillemme mahdollista representoida [symboleilla, teorioilla, käsitteillä. matematiikalla]. Vain tässä mielessä ja määrin voimme olla 'realisteja'. Lainausmerkit siksi, että tällainen [tieteellinen] realismi ei ole absoluuttista vaan practically perspektiivistä, jolloin se de facto muuttuu antirealimiksi.

Todellisuus itsessään [Lacanin reaalinen] ei aukea tai paljastu meille koskaan ja jos paljastuu, se merkitsee mielemme tuhoa - - ["Ja hän sanoi vielä: 'Sinä et voi nähdä minun kasvojani; sillä ei kukaan, joka näkee minut, jää eloon'." (2. Moos. 33:20)].

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Nihilism

http://www.cartoonstock.com/directory/t/truism.asp