Peli on vihelletty poikki - Catulux - anna lisäaikaa!

Kirjoitettu kommentiksi kafkaesquen kommenttiin päreessäni "Nainen ja koti".
(Lisäyksiä klo: 08:05)
*
kafkaesque sanoi...

nyt täytyy pastorinmakuisella äänellä viheltää peli poikki.

*
Roolileikeistä ei ole pitkää matkaa todellisuuteen. Toki 'tarpeeksi' paljon, mutta tässähän me nyt voimme ikäänkuin 'harjoitella' fiktiivisen ilmaisun (eräänlaisen illuusion) ja todellisuuden (omien emootioittemme) suhdetta toisiinsa.

Tiedän kyllä, että tällainen 'peli' saattaa olla jopa vaarallista psyyken kannalta, mutta niin kauan kun 'vain' näyttelemme - tai oikeastaan vain 'kirjoitamme' näyttelevämme jotain roolia, mitään ongelmaa ei välttämättä ilmaannu.

Mutta heti kun ryhdymme 'soveltamaan' roolia käytäntöön - kun eläydymme siihen mahdollisimman voimakkaasti, se alkaa todella muuttaa meidän realiteettitajuamme.
Psyykkisen situaatiomme muuttuessa roolin vaatimusten mukaisesti leikki alkaa muuttua todeksi.

Monet näyttelijät ovat eläytyneet ja 'jämähtäneet' johonkin vahvaan rooliinsa niin pahasti, että 'kuljettavat' sitä osana persoonaansa kauan ensi illan jälkeenkin.

Minulle ja Kafkaesquelle tällaista ei luultavasti pääse tapahtumaan, koska osaamme ja voimme 'viheltää pelin poikki' (tai ainakin Kafkaesque osaa..;), mutta jos niin täytyy tehdä (niinkuin epäilemättä täytyy, koska minä vien tunneprovokaation tahallani äärimmäisyyksiin!), saatamme aavistaa, miten rankka juttu eläytyminen johonkin rooliin voi olla - sekä näyttelijän että kirjailijan ominaisuudessa.

*
Tietysti roolileikit ovat yleensä pelkkää hauskanpitoa - ehkä myös jopa tiedollisesti kehittäviä, jos kyse on esim. tietyn historiallisen tilanteen ja siinä eläneitten ihmisten maailmaan samaistumisesta (larppaamiseksiko sitä kutsutaan?).

Vakavasti otettavana terapiamuotona en menisi kuitenkaan suosittelemaan niitä kenellekään.

Esimerkkinä roolipeli-psykoterapiasta käyköön mm. alkeellista kommunikaatioteoriaa ja etenkin psykoanalyysia yhdistänyt transaktioanalyysi (Kts. PS).

1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla muodikkaana pidetty Eric Bernen kehittämä transaktioanalyysiksi nimitetty psykoterapian muoto oli nimittäin kyseenalaista paitsi terapeuttisten keinojensa ja tulostensa suhteen myös (ainakin amatöörimäisimmillään) ihan oikeasti edesvastuutonta roolien ja tunteitten sekoittelua.

Ryhmän vetäjä oli eräänlaisen 'shamaanin' roolissa. Hänen tuli kyetä 'palauttamaan' regressioon mennyt ryhmän jäsen takaisin 'omaan itseensä' - omaan psyykkiseen situaatioonsa.

Transaktioanalyysissä kyse ei ole minkäänasteisesta hypnoosista vaan transferenssin kaltaisesta tilasta, jonka annetaan syntyä ryhmässä osittain spontaanisti, osittain roolien kautta.

Vetäjä pyrkii sitten analysoimaan ryhmän jäsenten suhteita tiettyjen - etenkin perheessä vallitsevien perusroolien puitteissa (vanhempi, aikuinen lapsi - vrt. Freudin Superego, Ego, Id; rooleja on muitakin; ), jotka sitten tulkitaan negatiivinen - positiivinen asteikolla.

Aikuinen tosin on periaatteessa aina positiivinen.

Transaktioanalyysi perustuu Bernen olettamiin ja tutkimiin, kaikissa ihmissuhteissa aktivoituviin, emotionaalisiin, kokemuksellis-elämyksellisiin 'muistijälkiin' (vrt. Freudin alitajunta), jotka ovat syntyneet lapsuuden perusihmissuhteissa.

Tarkoituksena on avata ja selvittää ryhmän jäsenten välisten - usein torjuttujen ja tiedostamattomienkin - tunnesuhteitten verkosto.

Idea kuulostaa hyvältä, toteutus on pahimmillaan pelkkää rahastusta ja viihdettä, joka ei kuitenkaan ole vailla riskejä.

Intensiivisessä, viikonlopun kestävässä ja periaatteessa ympärivuorokautisessa terapiaryhmässä osallistuja voi todellakin mennä jonkinasteiseen regressioon, mitä tavallaan jopa vaaditaan ryhmän jäsenten välille syntyvien piilevien emootioiden ja emotionaalisten ristiriitojen purkamiseksi tai positiivisten tunteiden tunnistamiseksi ja niiden osoittamisen helpottamiseksi kommunikaatiossa.

Transaktioanalyyttisten ryhmien suosio ilmensi minun mielestäni omalta osaltaan aikansa hippisukupolven pyrkimystä suuriin ja syviin elämyksiin - pyrkimystä päästä osalliseksi oseaanisista tunteista, joista myös Nietzsche kirjoitti.

Ryhmissä pyrittiin kokemaan jonkinlainen elämysmatka toisten ihmisten kautta. Kyseessä oli siis ikäänkuin huumetrippi (vrt. Eight Miles High (You Tube) - The Byrds-hitti vuodelta 1966/-67), mutta nyt vain ilman huumeita.

Monien ihmisten perusmotivaationa mennä näihin ryhmiin oli kuitenkin - ei suinkaan vakava psykoterapian tarve vaan yksinkertaisesti jännittävän seikkailun etsiminen - juuri ihmissuhteissa.
On varsin pirullisesti mutta myös osuvasti todettu, että nuo viikonloput olivat suurimmalle osalle ryhmän jäseniä lähinnä seksikumppanin etsintää ja terapian nimissä kokoontuminen pelkästään laillistettua 'paritusta' ja seksuaaliterapiaa.

Huonoa mainetta transaktioanalyyttiset ryhmät saivat siitä, että jossain ryhmässä akuuttiin psykoosiin mennyt oli toimitettava mielisairaalahoitoon (näitä tapauksia lienee ollut enemmän kuin yksi), tai että juuri ryhmän päättänyt henkilö oli ampunut itsensä.

Nämä tiedot perustuvat osaksi huhupuheisiin, osaksi totuuteen. Olen itse kuullut niistä kahdelta transaktioanalyyttisen ryhmän vetäjältä 1970-luvun lopulla.

Tulkoon tässä mainittua, etten itse ole osallistunut yhteenkään transaktioananalyyttiseen kokoontumiseen/ryhmään. En yksinkertaisesti halunnut.
Nuo mainitsemani kaksi vetäjää (psykologi ja mielisairaanhoitaja/ryhmätyökouluttaja) väittivät, etten uskaltanut osallistua sellaiseen ja mikäs siinä: varmasti se olikin yksi peruste.

Sitäpaitsi saatoin 30-35 vuotta sitten herättää muissa ryhmän jäsenissä voimakkaita aggressioita tai jopa pelkoa - jos kohta hyvin vahvoja attraktioitakin, koska nuorena tuo miehinen 'tyköveto' toimii, kun on vielä niin komia.
Mutta toimiihan jonkinlainen tyköveto tietysti hetken aikaa vielä vanhanakin - täällä blogissa nimittäin, joskin syyt siihen ovat toisenlaiset kuin nuorena (?)

Tämä ei ole vain omaa 'fabulointiani' (lukuunottamatta itsekehua) vaan jälleen noiden kahden elämääni aikoinaan vahvasti vaikuttaneen henkilön esittämiä arvioita.

Nykyään olemukseni herättää vain 'kauhua', sääliä tai huvittuneisuutta. Kirjoituksianikin voi sitäpaitsi kutsua vaikka propedeuttiseksi dementiaksi...

*
Mutta emmekö nimenomaan me bloggaajat pelaa jatkuvasti eräänlaista roolipeliä? En tarkoita nyt minun ja kafkaesquen välistä 'naimakauppaa', jossa ei tosin ehditty sanoa edes: tahdon, kuten 'pastori' catulux aivan oikein muisti.

Avioliitomme ei siis hitto soikoon ole virallinen - ja enää kafkis ei suostu mulle myöntymystään ilmaisemaan, koskapa 'vihelsi pelin poikki'.
(Catulux - anna lisäaikaa pelikatkon vuoksi!)

*
Ayway - väitän yhä, että bloggaaminen on roolipeliä - ja vasta sitten informaation jakoa. Vain tiedon ja tiedottamisen takia bloggaavat ovat selkeä vähemmistö.
(Kemppinen taas on luku sinänsä - Besserwisser ja 'Mutteripannun' shamaani samassa persoonassa.)

*
PS. Ratkaisukeskeisen lyhytterapian eli lähinnä paradoksi- ja strategisten terapioiden - etenkin perheterapioiden edustajat suhtautuvat erittäin nuivasti transaktioanalyysiin. Eräskin Suomessa käynyt alan amerikkalainen huippumies totesi kysyttäessä hänen mielipidettään aiheesta, ettei hän halua mainostaa transaktioanalyysia edes kritisoimalla sitä.

En tiedä Suomen lyhytterapiagurun Ben Furmanin kantaa, mutta oletettavasti se on hyvin samansuuntainen.

*
Eight Miles High - Wikipedia, the free encyclopedia