August 6, 2007

Kellariloukon katkeruudesta Jumalan kirkkauteen

Koskapa kaikki eivät vielä tiedä (en siis sanonut ymmärrä), mistä Dostojevskissa on kysymys, pitänee minun 'mission' saaneena valistaa heitä - edelleen...

Seuraava Janne Villan artikkeli löytyy myös alla olevasta linkistä.
*
Dostojevski kulkee kellariloukosta kirkkauteen
”Vaikka seuraankin ehkä paholaisen jälkiä, olen sinun lapsesi, Jumala. Rakastan sinua ja tunnen iloa, jota ilman maailma ei voi seisoa ja olla olemassa.”

Fjodor Dostojevskin (1821–81) hyisen tarkat kuvaukset viattomuutensa kadottaneen ihmisen raadollisuudesta ja (epä)uskosta iskevät yhä ihmisluonnon ytimiin. Armo koskettaa myöhempien aikojen opetuslapsia, mutta pian he suistuvat epäluulojen kuiluun ja palaavat synnintekijöiden pariin – ja löytävät uudelleen tiensä.

”Olen sairas ihminen, olen häijy ihminen, epämiellyttävä ihminen. Luulen että maksani on sairas”, aloittaa Fjodor Dostojevski kirjansa Kellariloukko.

Dostojevskin antisankari ei ainoastaan asu onnettomissa oloissa. Hänen sisimmässään on kellariloukko. Hän pelkää päivänvaloa ja katseita, käy enimmäkseen hämäräperäisissä paikoissa. Kirouksen lailla painava häpeä ei lakkaa kiusaamasta. Mies hukkuu katkeruuteensa, loukkaa verisimmin niitä harvoja, jotka hänestä vielä vähänkin välittävät. Jopa häneen rakastuvaa nuorta prostituoitua.

Miksi ”kunnon kansalainen” tuhlaisi aikaa moisen luuserin tutkimiseen? Eikö kannattaisi pikemminkin keskittyä johonkin sielua kohottavaan ja kauneudentajua lisäävään?

”Ja pääasia on, että tuo kaikki tekee vastenmielisen vaikutuksen, sillä me kaikki olemme vieraantuneet elämästä, kaikki onnumme, kuka enemmän, kuka vähemmän, olemme vieraantuneet niin paljon, että joskus tunnemme suoranaista inhoa todellista ’elävää elämää’ kohtaan, ja siksi emme voi sietää, että meitä muistutetaan siitä”, kirjailija vastaa.

Hän tietää, että monet pyytävät häntä puhumaan vain omasta puolestaan.

”Mutta hyvä herrasväki, enhän yritäkään puolustaa itseäni tuolla sanonnalla ’me kaikki’. Minähän olen vain vienyt omassa elämässäni äärimmäisyyksiin sen, mitä te ette ole rohjenneet viedä edes puolitiehen, ja te pidätte tätä pelkuruuttanne viisautena, lohduttaudutte sillä ja siten petätte itseänne.”

Dostojevskin tarve totuuden tunnistamisen ja tunnustamiseen on yhtä vimmainen kuin Tunnustuksistaan tutulla Augustinuksella ja Lutherilla.

Itsensä vai olosuhteiden vanki?

Dostojevskin hullunnerokkaan mielen syvimmistä kerroksista sameaa eliksiiriä ammentava Kellariloukko kuvaa hänen monien teostensa tavoin äärimmäisyysihmistä, joka kokeilee rajojaan. Teoksen valmistumisaikana kuolevat kirjailijan vaimo ja veli. Hänen itsensä on velkavankeuden partaalla pakko jatkaa kirjoittamista kaksin verroin kovemmin.

Mies käy järjen jättömailla, niillä psyyken alueilla, joille uskaltautuminen ei ole välttämättä terveellistä, eikä palaaminen ”terveenä” taattua. Hän kauhistuu itsekin hurjuuttaan.
Tuomisinaan hyvän ja pahan tuolta puolen kirjailijalla on kaunistelematon kokovartalokuva ihmisestä. Toisin kuin kaiken kieltävät nihilistit Dostojevski ei tee johtopäätöstä, että pahuudessa, epäilyssä ja epäuskossa olisi koko totuus.

”Haluaisin vain, että meistä tulisi hieman parempia. Se on hyvin vaatimaton, mutta myös hyvin ihanteellinen toive”, hän toteaa Kirjailijan päiväkirjassaan.

Kurjaliston ymmärtäjä näkee sisäisen kasvun ulkoiset esteet. Kuvaukset alaikäisten rangaistussiirtoloista, hajonneista perheistä, juoppoudesta, hulluudesta, itsemurhista, kansallisuuksien ristiriidoista sekä älymystön vieraantuneisuudesta uskonnosta ovat yhä ajankohtaisia aiheita, eivätkä vain Venäjällä.

Dostojevskille ihmisen kehittyminen ei riipu yhteiskunnallisesta edistyksestä siinä määrin kuin aikalaisille, jotka rakensivat sosialistisia utopioita. Ne nuoruuden tuulentuvat hän jätti taakseen, kun Siperia opetti.

”Juurien tervehdyttäminen alkaa ihmisestä – ei hallinnosta eikä taloudesta.” Jos meistä tulee parempia ihmisiä, teemme myös ympäristön paremmaksi. Pahoja tekoja ei voi sysätä vain ympäristön syyksi.

”Pitäessään ihmistä vastuullisena teoistaan kristinusko myös tunnustaa hänen vapautensa. Miljööteoria puolestaan pitää ihmistä yhteiskunnan kaikkien virheiden ja puutteiden uhrina – ja riistää siten ihmiseltä persoonallisuuden, vapauttaa hänet kaikista moraalisista velvollisuuksista ja itsenäisyydestä”, Dostojevski pohtii.

Kansa, joka kadotti Jumalan

Koko elämän kestävä uskonkamppailu on Dostojevskille kaiken A ja O. Ilman uskoa sielun kuolemattomuuteen ja Kristuksen jumaluuteen olemassaolo on hänestä käsittämätöntä ja sietämätöntä. Ja lähimmäisenrakkaus mahdotonta. Sen paremmin yksityinen ihminen kuin kansakuntakaan ei voi elää ilman tätä ”korkeinta ajatusta”.

”Tärkein kysymys, joka esitetään romaanin joka osassa ja joka on piinannut minua tajuisesti ja alitajuisesti koko elämäni, on: onko Jumala olemassa?”, hän kirjoittaa valmistellessaan viimeiseksi jäänyttä pääteostaan Karamazovin veljekset.

Dostojevskin mielestä yksilön ja yhteiskunnan moraali on sidoksissa Jumalaan. Jos Jumala on kuollut, kaikki on sallittua, hän järkeili – ja ennakoi, miltä ateistisen Neuvostoliiton tuleva moraalityhjiö tulisi näyttämään.

Kirjailijan päiväkirjan johtavia teemoja on älymystön suomiminen: sen kadottaessa Jumalan levottomimmat sielut löytävät kehnoksi korvikkeeksi ateismin. Mutta pöyhkeä usko tieteeseen ei tee autuaaksi.

Ivan Karamazovin ateismin syy on se, että hän haluaa asettua Jumalan sijalle. ”Ihmisen henki kasvaa ja kohoaa saatanalliseen ylpeyteen, ja silloin koittaa aika, jolloin ihmiskunta on Jumala”, hän ennustaa yli-ihmisen tuloa.

Viimeisinä vuosina Dostojevskin saarna saa äärinationalistisia sävyjä. (Nekin tuttuja nyky-Venäjältä!) Hän liittää messiaanisena pitämänsä ”venäläisen kristinuskon” ja politiikan toisiinsa tympeällä tavalla. ”Valittu kansa” ja kirkko kytkeytyvät verisitein. Yltiöpatrioottinen harha-askel ei ole linjassa Dostojevskin ajattelun kokonaisuuden kanssa.

Epäuskon vuosisadan ja Siperian opetuslapsi

Fjodor Dostojevski syntyi Moskovassa. Hänen isänsä työskenteli köyhäintalossa lääkärinä, äiti oli kauppiassukua. Nuorukainen opiskeli Pietarin sotakoulussa insinööriksi, kunnes esikoisromaani Köyhää väkeä ilmestyi vuonna 1844. Hän yritti elättää itsensä kirjoittamalla, mutta 1840-luvun Pietarissakaan sillä hommalla ei netonnut kaksisesti.

Uskon ja epäuskon välillä keikkunut kirjailijanalku oli epävakaa veikkonen. Hän kuului nuorena vallankumoukselliseen sosialistiryhmään ja hänet tuomittiin maanpetturina kuolemaan. Dostojevskille järjestettiin valeteloitus, joka peruttiin viime hetkellä. Hän ehti jo katsoa kuolemaansa silmästä silmään. Syntyjä syviä mies mietti myös neljän vuoden vankileirillä Siperiassa.

Mestauslavan ja vankileirin karseiden kokemusten jälkeen usko syveni.

”Itsestäni voin sanoa teille”, Dostojevski kirjoitti Siperiasta vapautumisensa jälkeen, ”että olen tämän vuosisadan lapsi, epäuskossa ja epäilyksessä syntynyt, olen ollut tähän asti ja tulen olemaan hautaani saakka. Juuri nytkin aiheuttaa minulle hirvittäviä tuskia tuo uskon janoaminen, joka sielussani käy sitä polttavammaksi, mitä suuremman vastarinnan se siellä kohtaa.”

Palattuaan Siperiasta Dostojevskista tuli julkkiskirjailija, mutta elämä ei ottanut tasapainottuakseen. Kumpikaan avioliitto ei tuonut täyttä onnea. Psykologisen romaanin mestarin oma psyyke ailahteli yhtä dramaattisesti kuin hänen raha-asiansa. Dostojevski oli patologinen uhkapeluri. Hän ymmärsi äärimmäisyysihmisiä, koska oli itsekin sellainen ja osasi kuvata heidän sielunelämänsä synkimpiäkin sopukoita.

Ihmisyyden ideaalia etsimässä

Dostojevskin klassikkotekstejä sopii luonnehtimaan Karamazovin veljeksistä löytyvä Raamatun ylistys: ”Millainen kirja onkaan tämä pyhä Raamattu, millainen ihme ja millainen voima sen mukana on annettu ihmisille! Aivan kuin veistoskuvana siinä on maailma ja ihminen ja ihmisten luonteet.”

Ortodoksimunkki Serafim arvioi Dostojevskin kenties keskeisimmäksi aatteelliseksi anniksi tämän terävyyden nähdä ristiriitaisia totuuksia päällekkäisinä. ”Ihmiset ovat hyviä ja pahoja ja molempia vilpittömästi. Paradoksaalisuudessa on aina jotain mystistä; tämä on sitä ihmistieteen ja mystiikan välistä harmaata vyöhykettä, jonka kuvaajana Dostojevski on mestari.”

Serafim katsoo Dostojevskin etsineen teoksissaan tietä kohti ihmisyyden ideaalia: Psykologisessa laboratoriossaan kirjailija kehitti ihmisen hyvyyttä konkretisoineita hahmoja kuten puhdassieluinen prostituoitu Sonja ja pahantahtoisuuteen kykenemätön ”idiootti” ruhtinas Myškin.

Kehitystyö huipentui munkkivanhus Zosimaan. Tämä on ”vapaaehtoiseen kärsimykseen omistautunut ja siten kärsimyksestä vapautunut pyhä ihminen, jonka ajattelu heijastaa jumalallisen vapauden ja kauneuden syvyyttä”.

Mihail Bahtin määrittelee Dostojevskin polyfonisen eli moniäänisen romaanin luojaksi. Hänen sankariensa äänet ovat itsenäisiä, toisiinsa ja kirjailijan ääneen sulautumattomia. Jokainen hahmo on aidosti avoin muutoksille.

Dostojevski näki, että kristityn tie ulos kellariloukosta kirkkauteen kulkee kärsimyksen ja katumuksen kautta. Kellariloukkolainenkin on vapaa muuttumaan ja saattaa murtaa häntä sitovat lainalaisuudet. Niin kauan kuin ihmispolo elää, hän ei ole sanonut viimeistä sanaansa! Eikä Jumala ole virkkanut viimeistä sanaansa ihmiselle.

”Toisinaan Jumalan läsnäolo on niin ilmeinen, niin kauhistava, niin lempeä, että se irrottaa ihmisen omasta elämästään. Tuo saattaa kestää vain jonkin hetken, muutaman tunnin, joitakin päiviä, sitten tuntuu siltä kuin katse kääntyisi pois, kuin taakka kirpoaisi. Jälleen tuntee olevansa vastuullinen, jälleen täytyy toimia ja luottaa vain itseensä.”

”Toisinaan Jumala lähettää minulle täydellisen kirkkauden hetkiä, ja noina hetkinä olen ajatuksissani kehittänyt uskontunnustuksen missä kaikki on selvää ja pyhää... Minun ylistyslauluni on käynyt epäilysten tulen läpi.”

Lähteitä:

Idiootti. Suom. Lea Pyykkö. Karisto 1997.
Karamazovin veljekset. Suom. Lea Pyykkö. Karisto 1991.
Kellariloukko. Suom. Valto Kallama. Karisto 1996.
Kirjailijan päiväkirja. Toim. ja suom. Olli Kuukasjärvi. Otava 1996.
Kirjoituksia kellarista (kts. ed.). Suom. ja jälkipuhe Esa Adrian. Gummerus 1996.
Valkeat yöt. Suom. Eila Salminen. Karisto 2007.
Mihail Bahtin: Dostojevskin poetiikan ongelmia. Suom. Paula Nieminen ja Tapani Laine. Orient Express 1991.
Munkki Serafim: Dostojevskin tie kohti ihmisyyden ideaalia. Ortodoksisen kulttuurikeskuksen julkaisuja 1. 2004.
Henri Troyat: Dostojevski. Elämäkerta. Suom. Kaj Kauhanen. WSOY 1995.

Teksti: Janne Villa
*

4 comments:

a-kh said...

No Henri Troyathan se elämäkerturi oli. Oheinen juttu on tuttu, koska sattuu lehti tulemaan.

Rauno Rasanen said...

a-k.h

Niin tosiaan. Piti kommenttilootaasi ilmoittaa Troyatin nimi muistiasi virkistämään, mutta unohtui.

Kirja muuten lojuu tuossa vieressäni, toisella pöydällä.

*
Hyvä että juttu on tuttu. Aika hyvätasoisia kirjailijaesittelyjä ylipäätään Sanassa, vaikken likikään kaikkia ole lukenut tai selaillut.

Rauno Rasanen said...

Troyatin Dostojevski-elämäkertahan on suomennettu jo yli 30 vuotta sitten, jolloin sen alunperin luin.

Mulla on 4. painos (2000)

Anonymous said...

oletko kertonut dostojevskille (si?) jumalan kommunismista