July 27, 2007

Dostojevski - paholaisen asianajaja - vai 'uskova' nihilisti?

(Päreen sisällön 'lauseopillisia';) ja luentaan ('purentaan') liittyviä seikkoja on tarkistettu ja pärettä itseään hiottu intohimoisesti 28.8 + kts. mm. LISÄYS.
Kts. kuva - Dostojevski näyttää tässä edelleen siltä kuin hänet olisi tuomittu kuolemaan!)

Yleisluonteinen kommentti jarvelaisen kommenttiin päreessäni "Psykoanalyytikkojen 'IDIOOTTI'.

*
järveläinen

Pidin aikanaan teologian ylioppilaille etiikan ryhmätöitä, joiden tekstinä oli katkelma Idiootista. Kohdassa jota luimme, Nastasja Filippovna torjuu Myskhinin kosinnan sillä perusteella, että on niin paha ihminen, että vain tuhoaisi M:n. Nimitän "Nastasjan dilemmaksi" seuraavaa: Torjuessaan kosinnan N uskoo tekevänsä hyvää. Mutta jos hän tekee hyvää, peruste kosinnan torjumiselle horjuu, koska perusteena oli se, että N voi tehdä vain pahaa. Kosinnasta kieltäytyminen muodostaa perusteen suostua kosintaan.

*
Argumenttisi ilmaisee oivallisesti Nastasjan noidankehän, mitä rakastamiseen tulee.

Ruhtinas Myskhin on oikeassa: 'Nastasja Filippovna on järjiltään ja sekaisin'.

Kuitenkaan Myskhin ei - vaikka haluaisi - kykene Nastasjan dilemmaa ratkaisemaan tai katkaisemaan tuota 'circulus vitiosus'ta, joka ajaa N:n yhä epätoivoisempiin tekoihin ja tilanteisiin.
Myskhin ei lopultakaan rakasta Nastasjaa vaan säälii tätä.

*
Kosinnasta kieltäytyminen, joka kuitenkin on samanaikaisesti myöntymisen peruste, muistuttaa kaksoissidosta, jossa ihminen - käskettiinpä häntä sitten tekemään mitä tahansa, tulee teollaan kumonneeksi käskijän intention eli toimii käskyä vastaan.

Kyse on psykologisesti usein myös kaksoisviestinnästä, jossa verbaalinen viesti ja sitä elimellisesti (tai automaattisesti) ilmaiseva kehollinen ele/impulssi/affekti ovat räikeässä ristiriidassa, koska henkilö valehtelee muille.

Mutta omalle keholleen (tunteilleen, propassioilleen?) hän ei pysty valehtelemaan.

Ihminen voi kyllä valehdella esim. sanomalla rakastavansa jotakuta, mutta tuo toinen aistii hyvin nopeasti - laulun sanoja siteeraten, että 'huulesi on nyt kylmät niin kuin jää, lämpöä en sun katseessasi nää'.

*
Miten vain - Nastasja Filippovna on järjiltään, ja mikä pahinta - vaikka hänellä on kaksi ratkaisua, kumpikaan niistä ei voi hänen noidankehäänsä katkaista.

Rogozin kyllä rakasta(isi) N:aa kuin villihevosten kesyttäjä, mutta Nastasja halveksii hänen moukkamaisuuttaan nimenomaan Myskhiniin verrattuna.
Myskhin taas säälii Nastasjaa, koska näkee tämän sieluun: N.F. on madonna, rakastajatar, kärsivä, loukattu ja itseään soimaava nainen.

Mutta juuri tämän vuoksi Nastasja ei voi suostua Myskhinille: hänen lävitseen on nähty, häntä säälitään aidosti ja vilpittömästi - mutta ei rakasteta!

Niinpä Nastasja - kuten myös Rogozin ja Myskhin - on lopulta toivottomassa tilanteessa.
Vasta kuoltuaan (tultuaan murhatuksi/tapetuksi) hän saa molempien! miesten jakamattoman ja yhteisen rakkauden - miesten, jotka jollain hyvin tiedostamattomalla tasolla ovat kiinni toisissaan ikäänkuin homoseksuaalisesti.

Jos Rogozin ja Myskhin olisivat yksi ja sama mies, Nastasjan ongelmat olisivat loppu siitä paikasta: hän suostuisi kosintaan, ennenkuin se olisi ehditty edes esittää.
Mutta tässä tapauksessa - vaatiessaan eräänlaista 'täydellisyyttä' kummaltakin - hän ajaa itsensä ja molemmat miehet tuhoon.

Vai onko syy sittenkin ruhtinas Myskhinin?

'Teissä ei ole hellyyttä (tarkoittaa myös intohimoa). Teissä on vain totuus. Se on epäoikeudenmukaista', huudahtaa Aglaja Myskhinille kahden kesken.

Rogozinissa sen sijaan on intohimoa. Häneltä puuttuu kuitenkin totuudellisuuden vilpittömyys. Sekin on epäoikeudenmukaisuden ilmentymä, mutta eroaa Aglajan tarkoittamasta epäoikeudenmukaisuudesta siinä, että Rogozin on myös tarkoituksellisesti paha, mikä on täysin päinvastainen intentio/perspektiivi kuin ruhtinaalla.

Jotenkin oudon paradoksaalisella tavalla myös ruhtinas on epäoikeudenmukainen. Tämä tunne valtaa monet, jotka Myskhiniin tutustuvat, vaikka he samalla arvostavat hänen häpeämätöntä vilpittömyyttään. Miksi?

.....

Nastasja olisi ansainnut paremman kohtalon, mutta - kuten niin monesti Dostojevskin romaaneissa: pahuutta vastaan voi vielä taistella, vaikka se onkin useimmiten voimakkaampaa kuin hyvyys tai oikeudenmukaisuus (jotka eivät tarkkaan ottaen ole sama asia), mutta merkillisintä lienee, että hyvyys ei vakuuta ketään - ruhtinaan pyhyys saa päinvastoin ihmiset tolaltaan suhteessa itseensä ja toisiinsa.

He alkavat raadella toisiaan, vaikka heidän tulisi Myskhinin tavoin elää 'pyhässä ja nöyrässä yksinkertaisuudessa'.

Dostojevskin (Myskhinin) hyvä on jotain, mitä ihmiset eivät kerta kaikkiaan voi ymmärtää - kuten he välittömästi kyllä ymmärtävät vihan ja pahuuden.

Hyvä saa näin ollen aikaan samaa kuin paha - jopa pahempaa kuin paha!

*
Myskhin - 'pyhä hullu' - vajoaa lopulta itse patologiseen mielipuolisuuden tilaan. Kaiken ylle jää aavemainen tunnelma, joka viestii ihmisen kyvyttömyydestä vapauteen, rakkauteen ja Myskhinin kaltaiseen naiviin hyvyyteen.

Ihminen on liian ristiriitaisten affektien, impulssien ja motiivien 'nahkapussi', jotta hän kykenisi pyhään huolettomuuteen.

***************
LISÄYS

Idiootin loppu osaltaan 'valmistaa' Dostojevskia Ivan Karamazovin suurinkvisittorikertomukseen.

Karamazovien veljesten Aljosa on enää 'pelkkä' munkki - ei 'ihminen' kuten Myskhin. Myskhinin pyhimysmäisyydestä on jäljellä vain Aljosha Karamazovin ja isä Zosiman usko.
'Tavallisen ihmisen' pyhimys - 'Idiootti-Myskhin' - on siirtynyt/siirretty lopullisesti luostariin.

'Idiootin paikka' on nyt kirkossa. Mutta tästä seuraa seuraavaa: Aljosha ei voi munkkina hämmentää ympäristöään yhtä järkyttävästi kuin ruhtinas Myskhin. Hänet on 'roolitettu' ja ympätty instituutioon, joka yhä enenevässä määrin erkaantuu yhteiskunnasta ja koko (aistittavasta) maailmasta.

Väitän, että Dostojevski luopui hyvän ihmisen ideastaan Idiootissa - jopa siinä määrin, että hänelle hyvyys/pyhyys 'sijaitsi' lopulta vain kirkon sisäpuolella.

Dostojevskin myöhäisteoksissa Idioottia ei enää ole. Hänet on 'siirretty' joko luostariin tai 'hullujenhuoneelle'...

Päähenkilö on nyt - enää - Idiootin paradoksaalinen (ei siis symmetrinen!) käänteishahmo - Ivan Karamazov ja tämän valistushenkisen ajattelun musertava, näynomainen päätepiste ('absoluuttinen epäusko') - nihilismi, jota jopa Friedrich Nietzsche olisi sekä kadehtinut että kavahtanut.

Sillä Idiootti (Jumala) 'oli'/on kuollut...tapettu - ehkä jopa murhattu.

*
Suurinkvisiittori pauhaa maan päälle uudestaan ilmestyneelle Jeesukselle:

Eivät he sinun vapauttasi kaipaa. Pikemminkin he kavahtavat sitä, kärsivät siitä ja ovat valmiita käyttämään sitä väärin aina, kun se suinkin on mahdollista.
Ihmiset tarvitsevat vain ihmeen, auktoriteetin ja leipää. Se takaa heille riittävän onnen tunteen. Ei suinkaan vapaus ja lähimmäisenrakkaus...


*
Dostojevski itse oli syvästi uskova ihminen (sikäli kuin biografioita on uskominen), mutta hänen kirjojensa tematiikka ja päähenkilöt ovat mielestäni usein varsin kiusallisia kristillisen kirkon ja uskon kannalta - ikäänkuin Dostojevski olisi onnistunut näiden äärimmäisten ihmistyyppiensä kautta toimimaan huomattavasti paremmin Paholaisen kuin Kristuksen asianajajana.

Oliko tämä tendenssi tarkoituksellista? Se on minulle henkilökohtaisesti samantyyppinen kysymys kuin pohtia, oliko Nietzsche itse nihilisti vai ei?

*
PS.
Mitä Nietzscheen tulee, väitän täysin vakavissani, että omissa kirjoituksissaan hän oli Ivan Karamazov mutta henkilökohtaisessa elämässään ruhtinas Myskhin.

*
www.verbum.hr/naklada/Dostojevski.htm.

29 comments:

kafkaesque said...

syvän kouraisun kriteeri on minulle väistämättä slaavilainen. venäläisklassikoista ensimmäinen oli d:n idiootti. kun luin tuon kirjan, en osannut aavistaakaa, että joutuisin elämässäni vielä monet kerrat dostojevskin obduktiopöydälle.

ihmeekseni löysin idiootin juuri sellaisena millaiseksi d oli sen "tarkoittanut", niin kuin paljon myöhemmin sain tietää. olen käynyt idiootin läpi sekä monen maailmankuvani murrosten että myöhemmin hyvinkin vaihtelevien "kirjallisuustieteellisten" ihanteiden peilinä.

lähes ensimmäisestä lukukerrasta lähtien on idiootti ollut minulle antoisa samastumismallien arkisto. samastusten etsiminen on tietenkin alkeellisin ja lattein tapa lukea kirjallisuutta, mutta minkäs teet kun analogiat väkisin hyppivät silmille?

heti kun lakkasin pyrkimästä myshkiniksi, minun oli ratkaistava tahdoinko olla rogozhin vai nastasja. jokaisen ystäväni ja tuttavanikin saatoin sijoittaa myshkin-rogozhin -asteikolle.

oli aikoja, jolloin minussakin näkyi, tuntui ja kuului rogozhinin riivaajahengen myllerrys tai myshkinin hypnoottinen ruhtinas tai nastasjan tuiske ja temmellys.

ensimmäinen osa on nastasjan. hän on se, josta puhutaan ja jonka ratkaisut siirtävät vuoria ympäröivissä miehissä. toinen osa on rogozhinin ja myshkinin suhteen tilitys. ihmissuhteiden verkko on kierretty tiiviiksi hirttosilmukaksi kellariloukon ihmisten kaulaan.

rogozhin, toimen mies, on myshkinin alitajuinen minä ja ristiveli, joka panee toimeen sen, mitä myshkin ei kykene eikä uskalla tehdä, vaikka tahtoa olisi. heidän välillään vallitsee vihan ja rakkauden piinaava jännite. toisen rakastaminen on itsensä rakastamista, toisen tuhoaminen itsetuhoa.

jos minun olisi valittava vain yksi kohta idiootista, se olisi kai kohta, jossa kaikki tapahtuminen on alistettu viimeiseen kahden miehen ja yhden naisenruumiin yhteiseen yöhön.

jossa myshkin saa orgasmiin ja oivaltavaan kaikkeuselämykseen rinnastetun epilepsiakohtauksen - ja muuttuu lopullisesti "idiootiksi". tässä todellisessa karnevaalissa kaikki raja-aidat, pidikkeet ja epäolennaisuudet on heitetty pois.

epätoivoinen, kalmanhajuinen ihmisten kosketusetäisyys - kun mitään muuta ei ole enää jäljellä - on kutsu jatkuvalle matkalle, jossa analyysi ja suuren totuuden oivaltamisen humaus voi ajoittain yhtyä.

Rauno Rasanen said...

kafkaesque

Voi luoja miten hienosti kirjoitit! I love you.

RR 1,7 promillea.

A-K.H said...

Rakkaudesta viis, mutta hyvin K kirjoittaa; pisti minua jääpiikillä niskaan, mutta jätti eloon.

mattitaneli said...

Hei hyvä Rauno,

Kiitos taas huippuanalyyysistasi!
Hyvän ja pahan tuolle puolen täy-
tynee mennä, jotta pääsemme käsiksi
pyhän "omimpaan" olemukseen.
Nietzsche on minusta D:n sukulaissielu. N. on varsin
moraalinen ja hänen perspektiivi-
oppiinsakin pitää suhtautua perspektiivioppimaisesti.
Pahuuden kautta aukeaa myös useimmiten se viisaus, että
hyvän "värittömyys" saa sille
kuuluvan särmäisyytensä, joka
laittaa polvilleen tutkimaan
uudestaan sitä maankamaraa,
jossa polvet ovat tulleet verisiksi
rakkaudesta ja sen saavuttamattomuudesta -silti
"todellisesta" vilusta, joka
polttaa sydämen kaarisillaksi, jolla kulkea toiseen "paikkaan" omassan elämässään -syntyy uusi luomus.

Petrille: Hyvä Petri, minusta tuo
kysymys on teologian opiskeljoille
vielä liian vaikea tai pikemminkin liian helppo;)


Ystävällisesti Matti

jarvelainen said...

Kiitoksia kaikille erittäin kiinnostavista huomautuksista. Lisäisin vielä tämän. Dostojevskin romaaneissa (en ole lukenut jokaista enkä varsinkaan kolmessa päivässä) ilmestyy henkilöitä ja häviää jonnekin. Ilmiö on elämän kokemisen kannalta kiintoisa. Mutta se on kiintoisa myös filosofianhistorian kannalta. Dostojevski luonnostelee mahdollisia tapoja olla. Tässä mielessä hän on Kierkegaardin sukulaissielu.

mattitaneli said...

Hei taas hyvä Rauno ja Petri,


Vielä Petrille: Siitä huolimatta
tai sen takia tämä kysymys pitää
esittää nimenomaan teologian ylioppilaille. Se kysymys varmaankin "isä aurinkoisellekin" esitettiin hänen pappisseminaarissaan ennen kuin hän
päätti kirjoittaa äidilleen, että
hänellä taitaakin on vielä suurempia, tärkeämpiä
tehtäviä mielessään tulevaisuutta ajatellen kuin pappeus!

Ajattelin tässä muun muassa vain sitä, että
nuorena ja kokemattomana on vieläkin kokemattomampi kuin vanhana ja kokemattomana. Toisaalta
nuoruudessa on muun muassa se hyvä puoli, että luulee "kokemuksiaan"
kokemuksiksi ja älyllisesti briljeeraa
homman himaan, mutta siitä kaiketi sitten vasta alkaa se, mitä me nyt
tässä veivaamme D:n ja N:n jalanjäljissä. Toiset tietenkin
pettyy fiksuimpina elämään(sä) nopeammin ja kestää sen
muuttaen sen taideteokseksi - Kristuksen kaltaisuudeksi jo
nuoruuden niityille tai sitten ei. Se ei paljon
nauruta, vaikka vika ei olisikaan
itsessä, eikä tekijöissä.Mitään
lastenkamarijeesusta ei olekaan.
Kristoforos nauraa vain pyhää naurua ja se nauru meidät pelastaa
pinnallisuudelta ja arvomerkkien
kalastukselta. Meistä tulee palvelijoita, sellaisia "legendoja".



Ystävällisesti Matti

catulux said...

Just ja joo. Koon ja Ärrän analyysit iskevät, osuvat ja suorastaan rullaavat.

Vähän kateeksi käy. Itse olen lukenut vain D:n Rikoksen ja rangaistuksen. Karamazovin veljekset on tuolla hyllyssä odoattamassa lukijaansa.

Muita venäläisiä klassikoita olen lukenut n. kymmenkunta. Ylitse muiden mielestäni nousee musta satiiri Saatana saapuu Moskovaan...

Ei voi muuta kuin painua opiskelemaan, notta voisi täysipainoisesti ja intellektuellisti oallistua tähän keskusteluun.

Vielä. Olen lukenut tuon R:n suosittelemia kirjoja ja täytyy todeta tässä ilman sarvia ja hampaita, että kyllä ne ovat aika synkähköjä ja auringonvaloa ei paljolti näy.

Viimeksi luin M Bovaryn ja olihan se tuskallista seurattavaa ja luettavaa tuo Emma-paran rakkauden ja elämän tarkoituksen etsiminen. Oli helppoa nauraa kirjailijan mukana Emman ylimaallisille rakkauden täyttymyksen odotuksille:

"Ei ole sellaista autiomaata, ei jyrkännettä, ei valtamerta, jota en uskaltaisi ylittää sinun kanssasi.
Yhdessä meidän elämästämme tulee kuin syleily, joka päivä päivältä tiivistyy! Meillä ei ole huolia, ei murheita, ei vastoinkäymisiä! Ei ketään muita kuin me kaksi ikuisesti..."

Että tuollainen pelle. Traaginen loppu lyö kuitenkin lukijalle jauhot suuhun ja iskee vyön alle. Tuollaisia elämän klovneja me kaikki kuitenkin olemme; samanalaisia rakkauden etsijöitä kaikki tyynni, kuten E. Ja onnellisimpia olemme olleet juuri sinä hetkenä, kun olemme rakastaneet....

jarvelainen said...

"Me kaikki olemme tulleet Gogolin päällysviitasta."

A-K.H said...

Jaa. Äitini sanoi minulle, että minut on tuotu Saksasta lentokoneella. On se juhlavampaa kuin haikaran nokassa tai Gogolin viitassa.

mattitaneli said...

Hyvä Rauno et al,


Kiitos viisaista lainauksistakin
"Ihmiset tarvitsevat ihmeen, auktoriteetin ja leipää".
Miksi ihmeessä ihmiset tarvitsevat
ihmeen, siis jonkun toisen aiheuttaman ihmeen?
Eikö ihme voi olla "sisäsyntyinen",
ihmisyyteen kuuluva taipumus kaivata Jumalaa ja tulkita kaikki
ihmeeksi? Kivikin on pyhä,
jos se on tietyssä kontekstissa;
kivityyny meidän kristittyjen
kaivatuin päänalu(i)nen.
Mihin Suurinkvisiittori tällä lausumallaan Teistä tähtää?
Ei kai vain "naiivisti" sitä, että
vain Jumalalla on ja voi olla todellinen vapautensa?


Muuten hyvä Petri, ymmärsitko
laisinkaan minun "yskäni"?


Ystävällisesti Matti

Rauno Rasanen said...

Kiitos vain kaikille kommenteista.

Itselleni en voi oikein sanoa muuta kuin, että 'tulitpa taas liioitelleeksi kiitettävällä tavalla'.

*
Tässä oli selvästi nyt kaksi tasoa: filosofinen ja psykologinen.

Järveläisen esimerkki: Nastasjan dilemma on analyyttisfilosofinen, ja aivan alunperin tarkoitukseni oli käsitellä aihetta myös filosofisesti, mutta hetimiten kävi selväksi, ettei intentioni ja lähestymistapani ollut lainkaan analyyttinen siinä mielessä kuin se analyyttisen filosofian koulutuksessa ja piireissä ymmärretään.

Sekavahkon alkuselvittelyn jälkeen meninkin sitten suoraan henkilöhahmoihin - nyt laajemmassa kuin pelkästään 'väitelauseenomaisessa' merkityksessä, koska juuri henkilödramatiikan kautta Nastasjan, Myskhinin ja Rogozinin luonteiden välinen 'sotatila' avautuu ikäänkuin näyttämöllisesti (siis tosielämän kannalta!) mielekkäämmin kuin pelkän filosofisen spekulaation puitteissa.

Oleellista minulle ei siis ollut Järveläisen analyyttinen kuvaus vaan, mitä tuon kuvauksen takana on - mikä saa ihmiset käyttäytymään tietyllä tavalla.

Filosofinen analyysi pystyy kyllä tässäkin tapauksessa esittämään oivallisesti, mitä muotoa erään henkilön motiivit ja puhe on, mutta enempää se ei tee.

Se ei lisää meidän psykologista (huono termi mutta menköön) ymmärrystämme henkilöitten luonteesta ja eksistentiaalisesta tilanteesta.

Oman lähestymistapani hintana tosin oli - kuten monesti eksistentiaalistyyppisissä luonneanalyysipohdinnoissa, jotka yrittävät olla muutakin kuin esteettis-loogista 'esittelyä' - argumentoinnin käsitteellinen 'häilyvyys' (kirjallinen dramaattisuus) ja liioittelu.

Mutta ei voi mitään. Kirjoittamisessa on pyrittävä siihen, mitä oma tunne sanoo - ja yritettävä saada tekstinä purkautuva 'kuona' silti pysymään 'järjissään'.

Se ei ole niitä helpoimpia tehtäviä omien tunteitten artikuloinnissa.

PS. Toki myös aivan tarkoituksellisesti halusin kirjoittaa 'järeämmällä tykistöllä'; - pitää olla 'attitudia' näetsen ;)

Rauno Rasanen said...

catulux

Luin Madame Bovaryn ja Anna Kareninan vasta noin kaksi vuotta sitten - peräjälkeen.

Vaikutus oli kummassakin melkein Dostojevskin luokkaa. Siis järisyttävä.

*
järveläinen

Niinpä. Gogol oli ensimmäinen todella suuri venäläinen prosaisti.

Mutta vaikka tuo Dostojevskin lause onkin lähes totta, niin kovin vähän osaan nähdä suoraa 'sukulaisuutta' näiden kahden kirjailijan välillä.

Dostojevski humoristina..?

Riivajien Kirillovista tosin voisi tehdä hulvattoman - mustan huumorin ryydittämän parodian.

Ehkä se olisi itse Gogolilta jopa onnistunutkin. Ainakin Monty Pythonilta...

Rauno Rasanen said...

Dostojevski kirjoitti nuoruudessaan kepeämpiäkin tekstejä (esim. Valkeat yöt), mutta 4 vuoden vankilatuomioksi ja sotapalveluksi muutetun kuolemantuomionsa jälkeen hänen asenteissaan tapahtui monella tasolla erittäin syvä muutos.

Siperian vankilavuosista kertova 'Muistelmia kuolleesta talosta'(1860) on eetokseltaan jo niin täysin toisesta maailmasta kuin Gogol, että on lähes mahdoton kuvitella sen kirjoittajan voivan enää palata humoristiseen kuvaukseen edes hetkellisesti.

Mutta lopullinen niitti tulee eksistentialismin 'manifestista' 'Kirjoituksia kellarista', jonka aloitusjaksoa en itse ole alunperin lukenut niinkään sosialismin ja vallankumouksen kritiikkinä kuten suomalaisen wikipedian krijoittaja(t) vaan filosofisemmin kaikenkarvaisen historiallisen determinismin (mitä esim. Dostojevskille sokea ja kuuro 'rikollisliigan pomo' Lenin tietenkin edusti!) ja äärireduktionistisen naturalismin kritiikkinä.

Ja jos jostain Isoa D:tä voisi moitiskella, niin se on juuri hänen maailmankuvansa armoton synkeys (huumorinsakin on tuotannon viimeisessä vaiheessa niin mustaa, että sillä voisi kirjoittaa vain kuolinilmoituksia), jonka saattaa pelastaa vain panslavistinen pateettisuus, jonka johdossa on Moskovan patriarkka ;).

Tai ainakin Dostojevski itse ajatteli näin, jos nyt saa taas hieman kärjistää.

uskon kysymys said...

en usko että tuo räsäsen valokuva on blogin kirjoittajasta

mattitaneli said...

Hei hyvä Rauno,


Kiitos paljon teksteistäsi!
Sellaista "pientä" juttua
kohteliaimmin rohkenen kysyä,
aiotko julkaista nämä "päreesi",
niin kuin niitä nimität?
Minusta ne ovat erittäin tasokkaita.
Jos kirjoitat ne yhteen, niin miellelläni olen antamassa muutaman
kommentin, jos suot.
Joku Tractatus niistä olisi tärkeää
saada aikaiseksi.

Itse esimerkiksi voimakkaasti sympatiseeraan myös filosofian, teologian ja elämänkatsomustiedon
kentän laajentamista sillä tavoin,
että se ei ole vain "organum", vaikka kyllä sellaistakin toki tarvitaan, jotta hommat kysyvät
kuosissa. Sellaisen peräänkuuluttamani ajattelun ei tarvitse olla mitään suoranaista psykogista
"mömmöä", vaan laaja-alaista,
vereslihallakin, olevaa älyllisestä
suitsutusta, joka kurkottaa järjen "aitauksen" tuolle puolen.



Ystävällisesti ja kunnioittavasti Matti

Rauno Rasanen said...

uskon kysymys

Kuva on otettu joskus yli kaksi vuotta sitten ja siihen liittyy oma tarinansa.

Minut hieman yllätettiin. Olin ehkä hieman kylmissäni kuivattelemassa suihkun jälkeen pöydän ääressä, kun kuvaaja alkoi äkkiarvaamatta ottaa otoksiaan kännykällään.

Ehdin juuri ja juuri tempaisemaan silmälasit päähäni, nostamaan käsiä eteeni sekä ottamaan tuikean ilmeen naamalleni.

Silti pikkasen yliampuva poseeraukseni onnistui tuohon kuvakulmaan melko hyvin, joten totesinkin heti tämän nähtyäni, että eikun blogiin!

Ei se kaunis kuva ole, mutta helvetin 'karismaattinen' kylläkin! (Mitä?!)

Ei ole kuitenkaan väliä sillä, onko tuo kuva lopulta minusta vai ei, koska kasvatettuani viime vuonna täyden, nyt jo valkoisen harmaan kokoparran, minua tuskin enää kyseisen kuvan perusteella tunnistaa kukaan.

Joten vassakuu.

Rauno Rasanen said...

mattitaneli

Olen toki ajatellut asiaa, mutta a) olen perin laiska viimeistelemään projekteja kunnolla - esim. vaikka mitä tahansa seminaarityötä, olkoonkin, että ideoita ja tietoa riittäisi, ja b) vaikka päreitä onkin jo yli 1200 kpl, mikäli laskemme mukaan toisen ja toistaiseksi lopetetun ns. kuva- ja vitsiblogini, josta tosin löytyy enintään 40-50 pitempää juttua.

Joka tapauksessa se kirjoitettu materiaali, jota pystyisin hyödyntämään tehokkaasti, rajoittuu jonnekin 500-600 päreeseen.

Siinäkin tietysti on jo vankka määrä luonnoksia, joista rakentaa essekokoelmaa, ja joista voisi kirjoittaa laajempaa ja syvempää, temaattisesti kokonaisvaltaisempaa selvitystä joistain teemoista - etenkin tietysti Nietzschestä.

Nyt vain on niin, että edessäni on silloin uusi projekti, jossa pitää pyrkiä supistamaan käsittelemänsä aiheet enintään 3-4 teeman puitteisiin.

Kaikki tämä on kyllä teknisesti mahdollista - ikäänkuin järjestelykysmys, ja joka hyvällä kärsivällisyydellä ja esim. (kuten vihjaat) minua oppineempien bloggarikolleegoiden konsultointiavun myötä saattaisi mahdollistaa ihan oikeasti 'vakavan', lähinnä Nietzschen ympärille keskittyvän 'esseeraportin toteuttamisen.

Leevi Lehto on jopa luvannut julkaista kyseisen Nietzscheen painottuvan esseekirjan omassa on demand 'Antamossaan' (etuliite 'Kusta' on jätetty pois turhana?), mikäli kirjasta tulee totta.

*
Eikun hommiin? Nyt ei vain sais vedota laiskuuteen tai itsensä vähättelyyn: 'en mä usko, että noilla teksteillä nyt mitään arvoa kirjallisesti tai filosofisesti on'.

Väitän nimittäin jopa itse, että mulla on sisällöllisesti aika omanlaatuiseni perspektiivi Nietzscheen.

Poleeminen otsikkoehdotus: 'Nietzschen ajattelun 'kaksoisdramaturgia: Ruhtinas Myskhin kirjaamassa muistiin Ivan Karamazovin 'näkyjä'.
(Tää oli tietty samalla vakava että kieli poskessa esitetty työnimike.)

*
Samoin Nietzschen radikaalipietistisen taustan mukaanottaminen yli-ihmisproblematiikan, vallantahdon ja ikuisen paluun kosmologis-antropologisten teemojen kannalta on varsin mielenkiintoinen tarkastelukulma.

*
Pitäis vain lukea olennaisin kaikista niistä 40:stä tutkimuksesta (osan toki olen lukenutkin), jotka olen hankkinut parin vuoden aikana Nietzschestä + osa niistä ainakin paristadasta muusta hankkimastani filosofian, teologian, historian ja kirjallisuustieteenkin kirjasta.

(Löytyy mm. suuria filosofian ensyklopedioita sekä Cambridge Companion to-sarjaa, joita voi käyttää mainioina hakuteoksina).

*
Jos tästä projektista ei koskaan synny valmista, niin syyttäkää minua oikein luvan kanssa laiskuudesta.
Häpeä olkoon silloin kohtaloni.

Olihan minulla sentään ideoita ja joskus ehkä jopa kykyä ilmaista ne ideat...

Rauno Rasanen said...

'.. + osa niistä ainakin paristadasta muusta hankkimastani filosofian, teologian, historian ja kirjallisuustieteenkin kirjasta.'

Saattaa mennä tuplasti yli 200:n...En o laskenut.

Rauno Rasanen said...

Kirjoitin aiemmin suunnilleen näin: ('mitä esim. Dostojevskille 'sokean ja kuuron rikollisliigan pomo' Lenin tietenkin edusti!)

Pitää totta kai olla: 'olisi tietenkin edustanut'.
Eivät ehtineet ihan vielä olla aikalaisia nämä miehet.

Sipura said...

Rauno,

Tämä ei liity juurikaan teemaan, mutta kysyn. Kirjoitit jossain tuolla alempana jotenkin näin "Jos on olemassa ihmisluonto, miten sitä vastaan voi asettua?" Ajatus jäi roikkumaan mieleen. En ymmärtänyt, mutta olin ymmärtävinäni että olet ymmärtänyt väärin. Olisin kovasti kiitollinen jos avaisit asiaa vaikka kokonaisen päreellisen verran.

mattitaneli said...

Hei hyvä Rauno,

Kiitos vastauksestasi ja
hienoa, että suhtauduit
myötämielisesti minunkin ehdotukseeni,
jonka sanoinkin, kuten oikein
ymmärsit, tosissani, vakavissani.

Miksi "vain" Nietzsche-teemaan sovitettuna?

Itse ajattelin ( jos sallinet),
että se todella olisi Tractatus,
joka sisältäisi sekä filosofisia
että teologisia kirjoituksia, huomioita, huomautuksia tms.

En vihjannut mitenkään siihen, että
olisin tai olisimme muut täällä
Sinua oppineempia, vaan siihen,
että itse ainakin mielelläni annan
oman kontribuutioni substanssiin esimerkiksi kommentoimalla niissä rajoissa kuin suinkin voin ja osaan.
Ainakin olen ollut julkisesti täällä innostamassa ja kannustamassa Sinua
tässä hankkeessa -toteutuu se sitten tai ei.


Itse olen ollut ja olen yhä innostunut myös Nietzschestä,
josta on suomeksi luvattoman vähän kirjoitettu tasokasta tekstiä.
Tietenkin J. A. Hollon käännökset
ovat edustavia ja myös Tarmo
Kunnaksen kirjakin omalla tavallaan.


Ystävällisesti Matti

A-K.H said...

Tse tse!

Ystävällisesti Kalevi

mattitaneli said...

Hei hyvä a-h.k


Kiitos kommentistasi, jota en ihan
ymmärtänyt;)


Ystävällisesti Matti

A-K.H said...

Kommentistani

Rauski ymmärsi.

Toverillisesti

kh

mattitaneli said...

Hei hyvä a-k.h, Rauno ja muut,


Kiitos a-k.h. viestistäsi ja siinä
ollesta.

Hyvä, että hän, jolle viestisi olikin
tarkoitettu ymmärsi - iloa päivään.

Pitänee lyhentää munkin viestejäni, niin substanssi kärsii
vähemmän;)


PS: Bergmanin kirkoista, piti kirjoittaa kirjoista ( hauska lipsahdus) ja filmeistä
olisi kiva kuulla huomioitanne.



Ystävällisesti Matti

siiri said...

valkee parta. täähän on tuiki vaikuttavaa! faidros: sokrateen mielestä rakkaus ei puhtaana kohdistunut koskaan toiseen ihmiseen vaan, tietoon ja hyveeseen,jumalaan

kertokoot ne jotka rakastavat

A-K.H said...

Idiootista sen verran, että hoh hoijaa. Lopulta se yx tyyppi löysi kukkaronsa.

Dionysos said...

"Hyvä saa näin ollen aikaan samaa kuin paha - jopa pahempaa kuin paha!"

Eikös jokin tällainen ajatus ollut Nietzschelläkin, muistaakseni Zarathustrassa?

Rauno Rasanen said...

dionysos

'"Hyvä saa näin ollen aikaan samaa kuin paha - jopa pahempaa kuin paha!"

Eikös jokin tällainen ajatus ollut Nietzschelläkin, muistaakseni Zarathustrassa?'

*
Joo, mutta varsin erilaista joskin koherenttia tulkintalinjaa käyttäen.

Lue 'Moraalin alkuperästä' ensimmäinen essee 'Hyvä, huono - hyvä, paha.'

Siinä Nietzsche kiteytyttää ehkä parhaiten käsityksensä hyvän, pahan ja huonon genealogisista (syntyopillisista) lähtökohdista ja kehityksestä sekä niiden etymologis-filologisen taustan.

Kerrankin Nietzsche soveltaa systemaattisesti myös filosofisiin teksteihinsä filologin koulutustaan, joskin itse genealoginen tulkintamalla on täysin Nietzschen oma konstruktio.