November 15, 2006

Humanisti vaan ei "hienopersehumanisti"

Vastaus Mikon omassa blogissaan minulle esittämään vastauskommenttiin - "Konstruktivismin syöpä".

*
Ja sinäkö et kirjoita ideologisesti? Tekstistäsi huokuu paatos, joka sopisi melkein mihin tahansa manifestiin ;)

*
En ajatellut konstruktivismia tuolla tavoin memeettisesti - eräänlaisena viruksena, joka leviää kulovalkean tavoin. Enkä siis myöskään vastustanut memetiikkaa nimenomaan kyseisestä syystä.

Dawkinsin väite siitä, että meemit ovat jotenkin analogisia geeneille, eli ne ilmentävät kulttuurin perimmältään myös geneettistä luonnetta - ideoitten, ajattelutapojen jne. syntymistä ja leviämistä, ontuu jo tieteellisesti, vaikka se väljän analogian tasolla ilmentääkin oikealla tavalla kulttuurista informaatioprosessia.

Mutta mikä on meemin alkuperä? Mikä on sen "kaksoiskierre"? Eiköhän tämän asian määrittämiseksi ja kokeelliseksi todistamiseksi tarvita jo muitakin selitystasoja kuin biologia...
Mutta silloin koko meemiä ei enää tarvita tai ainakin sen selitysvoima kyseenalaistuu ratkaisevasti.

En myöskään ajatellut konstruktivismia ideologiana, johon törmää yliopistoissa, vaikka tiedän, että tässä kohtaa puhut kyllä niinkuin asiat monesti ovat.
Naisopiskelijat (ainakin feministit keitä he sitten lienevät) ovat retkahtaneet ranskalaiseen postmodernismiin (relativistiseen konstruktivismiin).

Timo Airaksinen totesi kerran luennollaan ihan nappiin, että on hieman outoa, että vaikka naispuoliset filosofian opiskelijat pyrkivät ohjelmallisesti vastustamaan (mies-)auktoriteettien vaikutusta filosofiassa, koska kyseessä on heidän miestään avoin tai piilevä paternalismi, he silti pänttäävät tällä hetkellä ranskalaisia postmodernisteja, jotka melkein kaikki ovat miehiä.

*
Konstruktivismi on tarpeeksi epäkoherentti ajattelutapa soveltuakseen ideologiaksi.

Okei - näin todella on, mutta kyllä minä löydän ideologisia piirteitä metodisen monisminkin profeetoilta kuten varmaan on tullut selväksi.

Kriittinen realismi on siitä hyvä kompromissi, että siinä otetaan vakavasti sekä luonnontieteet että maltillinen konstruktivismi.

Emme tarvitse mitään jyrkkää demarkaatioajattelua, jonka mukaan esim. luonnontieteet ovat oikeaa tiedettä ja kaikki muu metodisesti jopa epätiedettä.
Vastaavasti konstruktivistien on täysin turhaa ja epä-älyllistä kategorisoida luonnontieteet samanlaiseksi "puuhasteluksi" kuin humanistien monesti niin tyhjänpäiväisiltä vaikuttavat tutkimusprojektit epämääräisine metodeineen.

Tietenkään humanistit eivät itse pidä tutkimuksiaan tyhjänpäiväisinä, eivätkä ne oman tieteenalan sisällä sitä olekaan, mutta osoittaa kehnoa tieteenfilosofian tuntemusta ja poleemis-populistista asennetta tieteeseen, mikäli ryhtyy tulkitsemaan kaikkea tieteentekoa pelkästään konstruktivistismin suomien metodisten "vapauksien" pohjalta.

*
Siteeraan lopuksi itseäni.

Keskustellessani dos. Arto Siitosen kanssa näistä asioista 2003 käytännöllisen filosofian laitoksella Hesassa, sanoin hänelle, että minua voinee pitää humanistina, mutta Nietzschen vaikutus vuosien mittaan on ollut sen verran rankka, ettei minusta tullut ainakaan mitään "hienopersehumanistia".

Toivottavasti tämä selvensi näkemyksiäni...

4 comments:

Telemakhos said...

Kiitos jälleen kerran hienosta ja ajatuksia herättävästä kirjoituksesta. Juttu jäi pyörimään mielessä, vaikka yritin tarmokkaasti vastustaa kirjoittamisvimmaani. Lopulta se peri voiton.

Neuvopa Rauno minua vähän. Eikö se ollutkin niin, että Berger & Luckman kehittelivät ajatustaan todellisuuden sosiaalisesti kontstruoidusta luonteesta ihan noin vain päättelemällä ja miettimällä ankarasti? Todellisuus on kamalan iso sana. Miten äärikonstruktivistit selittävät vaikka kipukokemuksen, onko sekin subjektiivinen ja suhteellinen? Onhan sitä väitetty, että toiset arvioivat "samaa" kiputilaa eri tavoin; väitetään myös, että eri kansojen "kipukynnys" olisi erilainen (mikä kai tukisi konstruktivistien väitteitä). Mutta kivun näyttäminen (sen kätkeminen) ja sen tunteminen ovat eri asioita.

Konstruktivismi ja kriittinen realismi saattavat sulkea toisensa pois niin tehokkaasti, että tämän kaltainen keskustelu johtaa aina umpikujaan. Vai voisimmeko puhua todellisuuden sosiaalisen rakenteen mittaamisesta luonnontieteellisin koejärjestelyin. Tunnen hyvin kyllä tähän liittyvät vastaväitteet (tieteellinen monismi, paradigmojen yhteensovittamattomuus jne.). Dukheim taisi todeta, että sosiaaliset käytänteet ovat yhtä tosellisia kuin esineet. Ja näitä pienoisyhteisöjen kulttuureitahan on monesti käytetty jonkinlaisina relativismin perusteluina.

Itseäni vähän häiritsee konstruktivismiin tai siis relativismiin sisään rakennettu itsetuhomekanismi: jos kaikki on suhteellista, ja perinteinen tiede on vain yksi vaihtoehto, niin sama koskee myös konstruktivismia.

a said...

Kiintoisaa keskustelua!

Rauno, puhuit meemeistä tähän tyyliin.

"Dawkinsin väite siitä, että meemit ovat jotenkin analogisia geeneille, eli ne ilmentävät kulttuurin perimmältään myös geneettistä luonnetta - ideoitten, ajattelutapojen jne. syntymistä ja leviämistä, ontuu jo tieteellisesti, vaikka se väljän analogian tasolla ilmentääkin oikealla tavalla kulttuurista informaatioprosessia."

Jokin siinä särähti heti korvaan. En heti ymmärtänyt mikä. Jotenkin tuo suhde analogia-sanan ja tuon meemi-geeni-suhteen välillä.

Minusta kerta kaikkiaan tuntuu siltä, että analogia on juuri oikea sana kuvaamaan meemin ja geenin yhteyttä. Ei ihan sama mut melkein, analogisesti jotenkin sama.

(Pitäisi määritellä, mitä analogialla tarkalleen ottaen tarkoitetaan. Teillä tiedehurrikaaneilla sille varmasti onkin lukkiutunut määritelmänne. Minä en sellaista halua omaksua liiaksi, koska huomaan käyttäväni analogia-sanaa useimmiten juuri silloin kun kahdella seikalla on vain väljä yhteys.)

Sitten tajusin yhtäkkiä.

Korjaa jos olen väärässä: Mielestäni jo Dawkins teki yhden selkeän eron meemin ja geenin välillä: meemien kilpailussa vahvin ei välttämättä voita, vaan joskus se joka kopioi itseään tehokkaimmin.

Eli meemien kamppailussa ei ole kyse samassa määrin eloonjäämisestaistelusta kuin geenien taistelussa evoluution aallokossa. Meemien taistelu on sellaista silkkiperse-eloonjäämistaistelua.

Vaikka huonolla suojavärillä varustettu eläin kuinka massiivisesti levittäisi geenejään, saalistajat vain nauravat ja ahmivat kaikki jälkeläiset suuhunsa. Sen sijaan hyvällä suojavärillä varustettu suuntaus voi esiintyä populaatiossa jossain vaiheessa aivan minimaalisen marginaalisessa osassa, mutta juuri sen vähät jälkeläiset jäävät henkiin, koska niillä on sopivin väritys juuri niihin oloihin.

Meemeissä määrä voittaa joskus laadun, vai miten tämä olisi tulkittavissa.

Olen todellakin aivan intuitiopohjalla tässä mutta kutsuisin silti meemin ja geenin yhteyttä juuri analogiseksi. Mutta minä nyt olenkin vain tämä rockprostituoitu täältä ;)

Anonymous said...

Jos oletetaan, että on olemassa objekti, jota voidaan kutsua meemiksi, (olettaen, että on mahdollista olettaa), oletan että itsekin näkisin meemin analogisuuden geenin kanssa hyvin samankaltaisesti kuin Juha k. Korento edellä.

Olettaen tietenkin, että olen ymmärtänyt Korennon kommentin, ja olettaen, että on ylipäänsä mahdollista ymmärtää kommentteja.


Ehkä tämä kommentti valaisee, mitä ajattelen konstruktivismista.
Mutta olenkin maallikko.

Rauno Rasanen said...

Kiitos hyvistä kommenteista. Vastaan kyllä, jahkas ehdin vähän miettiä.

Ja mitä maallikkouteen tulee, niin lukekaa mun ironisista profiilitiedoistani: -
"Industry: Fashion
Occupation: Dilettante"

"Harkittu" typo (ei tosin alkuperäisessä yhteydessään) - "Pragmaattista solipismia" vihjaa samaan "vakaumukseen".

Ei kukaan ole asiantuntija filosofiaan liittyvissä asioissa