Kirjoitettu kommentiksi Hanhensulan päreeseen Maailmankansalaisen etikkaa: agnostikkoöljyä (9.11)
*
Olin jo aikeissa kirjoittaa, että kommenttisi toimii erittäin hyvin päreenä, mutta nähtävästi "luit ajatukseni."
*
Jeesus ei perustanut mitään uskontoa, sen teki todellakin organisaattorinero Tarson Paavali saatuaan "sätkyn" Damaskoksen tiellä ja vaihdettuaan leiriä.
Muhammed on Islamin Paavali. Jeesustahan muhameteilla ei ole, ja myös siksi yksilön merkitys jää Islamissa vähäiseksi kristillisyyteen verrattuna. Heillä ei ole välittäjää Jumalan ja ihmisen välillä - pelkästään "miekkaa heilutteleva kauppias järjestysmiehenään".
Alkukristillisyydestä - kuten monesta muustakin liikkeestä - muodostunut kuva on aina jollain tapaa romanttinen, koska samastumme siihen pitkälti anakronistisesti eli oman aikamme lähtökohdista - jälkiviisaasti.
Uusi tieto ei meitä kovin paljon auta, koska emme kykene samaistumaan antiikin ajan ihmisen maailmaan - emme ehkä edes 1800-luvun ihmiseen!
Median kehitys 1900-luvulla mullisti tilanteen historiallisen itseymmärryksen kannalta. Nyt voimme kuulla ja nähdä aikalaistodituksia, mutta Paavali, Nietzsche tai Marx eivät ole milloinkaan kertomassa ajatuksistaan Arto Nybergin talk-showssa.
Alkukristillisyyttä oli varmasti monenlaista, mutta sen teologien ja organisaattorien pääpyrkimyksenä oli pakanaherätys, koska juutalaisilta tuli turpiin mennen tullen.
Matteuksen evankeliumi tulkitaan vastaukseksi juutalaisille. Siinä pyritään mm. oikeuttamaan Jeesuksen persoona ja tehtävä Vanhan testamentin tekstien valossa, mutta juutalaisille, jotka ovat uskontonsa suhteen olleet suorastaan vainoharhaisen herkkähipiäisiä, ei Matteus tainnut sisältää muuta kuin harkittua propagandaa.
Julius Apostata oli erittäin oppinut keisari, mutta jätti kenraaleilleen sotimisen ja leimautui filosofi-keisariksi hieman halventavassa mielessä. Joka tapauksessa hänellä oli sekä teoreettiset että hallinnolliset edellytykset jarruttaa kehityksen kulkua, jos olisi vaikuttanut pitempään.
Kristinusko nimittäin olisi lyönyt läpi itsensä vääjäämättä, koska sen kannatus oli Apostatan aikoina jo 1/3 (muistanko oikein?) Rooman valtakunnasta, eivätkä ne vanhat polyteismin "kivikuvat" enää toimineet jumalina.
Mutta ei Platon oikeastaan hävinnyt vaan kristinuskon paradoksaalinen ja loogisesti ristiriitainen linja voitti. Kristinuskon ytimestä löytyy uskon ihme, paradoksi ja mysteeri. Eikä sitä selitetä Platonilla.
Aristoteles tuli kristinuskon kuvioihin vasta 1000-1100 luvuilla, kun munkit häntä alkoivat kääntää arabiasta latinaksi, ja viimein 1200-luvulla Tuomas Akvinolainen muokkasi perustavan "väärinymmärryksen" kautta hänen ajattelunsa kristinuskoon sopivaksi.
Jälleen kerran kristillisyyden mysteeri yritettiin kahlita filosofiseen teoriamalliin - lopulta huonolla menestyksellä.
Muun muassa historioitsija Edward Gibbon on syyttänyt kristittyjä Rooman valtakunnan tappion ja rappion aiheuttajiksi. He kun eivät olleet lainkaan valmiita asettumaan Rooman valtakunnan hallinnollisen johtoon (*).
Tämä pitää ja ei pidä paikkaansa. Kristityt olivat kieltäytyneet kaikista virkatehtävistä (etenkin sotilasurasta) keisarihallinnon alaisuudessa, eivätkä näin ollen olleet saaneet tarvittavaa kokemusta, ja heidän asennoitumisensa Rooman ylimystöhallintoon oli muutenkin epäilevä ellei torjuva - syystäkin (vainot).
Mutta kristillinen liike oli luonut 300-luvulle tultaessa vankan ja toimivan hallinnollisen organisaation, jossa seurakuntaa johti pappi ja häntä avusti diakoni. Lisäksi rahvaan ja kirkon välissä saattoi vaikuttaa vielä ns. "kylän vanhin" edusmiehenä ja välittäjänä.
Seurakunnat jakautuivat laajempien episkopaattien alaisuuteen, joita hallinnoivat piispat. Episkopaatit olivat muutaman patriarkaatin alaisuudessa - Rooma, Konstantinopoli, Antiokia, Jerusalem ja Aleksandria (muistaakseni).
Tämä oli varsin toimiva, hierarkinen mutta hajautettu administraatiostruktuuri, ja itse Konstantinus Suuri otti siitä mallia yrittäessään uudistaa Rooman keisarijohtoista - suoraan ylhäältä alas henkilökeskeisesti delegoitua valtahierarkiamallia, joka oli jo aikaa sitten lakannut toimimasta kunnolla Rooman alueen laajentuessa lähes mahdottomiin.
Sitäpaitsi kristityillä oli organisaatiossaan todella vahva yhteinen motivoija - usko Kristukseen ja hänen sanomaansa, kun taas roomalaisilla oli "vain" keisari ja kaikenmaailman "esineet" jumalinaan.
*
Hanhensulka kirjoittaa
"Luterilainen puhuu meistä (ryhmänä) uskomassa, kun taas ortodoksinen puhuu minusta. Läntinen tehokkuus näkyy tässäkin organisaationa ja itäinen spiritualismi henkilökohtaisena sisäistyksenä. Jokainen ortodoksiuskovainen on kirkko itsessään, luterilainen on ulkopuolisen, kirkko-organisaation, jäsen."
*
Huomautuksesi ortodoksisesta kirkosta on kohdallaan (minun ymmärrykseni mukaan). Se on mystinen kohtu ("chora" - "In Plato, chora is used in a sense close to space, or place in space" - tämän niminen luostari loistavine mosaiikkeineen muuten löytyy Konstantinopolista), Jeesuksen ruumis jne., ja yksilö tosiaan sulautuu uskon sekä etenkin sakramenttien kautta yhdeksi tämän "pelastavan elementin" tai kirjaimellisesti "tilassa olevan (mysteerisen) paikan" kanssa.
Luterilainen sen sijaan on pikemminkin kirkko-organisaation kuin itse äiti-kirkon osa.
Yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden korostukset ovat paradoksaalisella tavalla jännitteisiä näissä kirkkokunnissa.
Ortodoksin usko ei koskaan ole irrallaan kirkosta, kun taas luterilainen "elää kirkkoaan" kuin ulkopuolinen, joka käy siellä ikäänkuin "viran puolesta", ei siksi, että kirkko koettaisiin eläväksi hengeksi vaan pikemminkin kirkko-organisaation alkusymboliksi, jota vaalitaan kuin museota.
(Nämä määrittelyt ovat tietenkin kärjistyksiä, jotka pyrkivät yksinkertaistaen selventämään itäisen ja läntisen hengellisen/henkisen eetoksen erilaisuutta.)
On sanottu, että ortodoksisuus painottaa opillisesti Isän, katolisuus Pojan, ja luterilaisuus Pyhän Hengen vaikutusta.Tässäkin yksinkertaistuksessa on jotain perää, mutta esitän vielä yhden jaon.
Itäinen on mysteerin, läntinen lain (katolisuus) ja armon (luterilaisuus) kirkko.Toisaalta luterilaisuudesta on monesti löytynyt samaa - jopa tiukempaa lakihenkisyyttä kuin Rooman "juristeilta".
Mysteeri puolestaan ilmenee luterilaisuudessa usein herätysliikkeiden hurmahenkisyytenä, josta on vaikea sanoa, aiheuttaako sen mielenhäiriö vai Pyhä Henki.
Ortodoksisuudessa sen sijaan ortopraksinen puoli on niin ensisijaisessa asemassa, että mitään erillistä lain tai opin korostamista ei tarvita.
Luterilaisuudessa taas pidetään tiukasti huolta opin "tieteellisyydestä" ja/eli dogmaattisesta virheettömyydestä, mitä ihmettä sekin lopulta merkitsee, ja kenen etua sillä ajetaan.
Seurakuntalaisten yksityiselämä ei kuitenkaan kuulu kirkon vaan poliisin (maallisen vallan) valvontaan.
*
Kieltämättä ortodoksisen kirkon "totaalisuus" ja ortopraksian korostus yhdistyneenä jumalallisen keisarin/tsaarin valtaan loi otollisen pohjan esikommunistisen utopian nikkareille - esim. mainitsemasi Nikolai Chernyshevsky.
Mutta eikö juuri Stalinia voisi pitää eräänlaisena tsaari Iivana Julman "saatanallisena" inkarnaationa?
Siinä missä luterilainen Saksa oli valmis kumartamaan sadomasokistista ja hysteeristä "stand-up koomikkoa" (jollaiseksi miellän myös Lutherin ja pyydän samalla anteeksi kaikilta stand-up taiteilijoilta), siinä ortodoksinen Venäjä ajautui nöyrtymään lähimmäisiään emotionaalisesti hyväksikäyttävän, paranoidisen juopon, valheellisen lipevien lupausten orjaksi.
Amen.
(*) The History of the Decline and Fall of the Roman Empire
6 comments:
Paraskin Pyhän Hengen temppeli sanomaan.
I peg your pardon? Mitä tarkoitatte?
Kommenttinne ovat viime aikoina olleet ajoittain merkillisellä tavalla "kieroja" kuin korkkiruuvit...
taas on tekstisi mitä muikein; ei jää sen peittoon villakoiran ydin. kiits. oma asiani: sain kumppaniltani viisikymmentävuotislahjaksi istuvaan asentoon veistetyn kivibuddhan. ei niin, että minun olisi pyrittävä samaan massaan ja elopainoon, vaan siihen sisäiseen rauhaan ja tyyneen elämäntarkasteluun, jota tämän rehevän yksilön olemuksen jokaisesta yksityiskohdasta henkii ( jota rauhaa olen koko elämäni etsinyt, mutta vasta buddha kykenee sen kirjoituspöytäni reunalle tarjoamaan ). syntymäortodoksina ja myöhäisagnostikkona buddhuus on ruvennut kiinnostamaan. varsinkin jos se on niin ihanan minimalistista kuin dalai lama kirjoittaa: "there is no need for temples. no need for complicated philosophies. my brain and my heart are my temples; my philosophy is kindness". eikä tarvita edes rukousta; "sleep is the best meditation".
Talviunilla kääntyillessäni jos satun heräämään, heitän jonkin herjan, ettei taito ruostuisi. Kommenttisi oli kiinnostava, kuten Hanhensulakin juoksutukset. Tuli vain mieleeni 1. Kor 3: 16,17. 6:19, Ap 17:24 jne., Kristus teissä etc. Toisaalta Jh. 6:44. Ymmärtääkseni siinä kristinuskossa, jota yleisimmin julistetaan, katsotaan, että Jumala on kaiken luomansa ulkopuolella, kun taas joku emerituspiispa Spong haluaa uuden spinozalaisen uskonpuhdistuksen, jossa kaiken katsotaan olevan yhden ja saman substanssin osia. Määritelmän mukaan tällä substanssilla ei ole ulkoista syytä, vaan se on itsensä syy. Spinoza nimitti tätä ainoaa olemassaolevaa substanssia sekä Jumalaksi että luonnoksi. Kun Spong sanoo uskovansa Jumalaan, hän uskoo vain tähän panteistiseen substanssin käsitteeseen, jota en tässä rupea pitkällisesti selostamaan.
Tuossa aiemmassa päreessä, jota en ole lukenut, oli jotain armosta. Yhdessä evankelisen liikkeen teologiseminaarissa jossa olin, vietiin armon käsitys ja oman tekemisen kieltäminen uskossa niin pitkälle, että sen mukaan ihminen ei saattanut edes uskoa, vaan Kristus hänessä uskoi. Tästä saa kyllä helposti mielikuvan ihmisestä Pyhän Hengen temppelinä, jossa Kristuu istuu uskomassa. Me kokoomuslaiset ja muut uskovaiset sosiaalidemokraatit elämme sananmukaisesti lainavanhurskauden varassa. Kolminaisuudesta johtuen Kristus on persoonallisesti meissä läsnä, vaikka onkin Isän tykönä. Jotkut sanovat uskovansa Jumalaan, mutta kieltävät ymmärtävänsä mitään Jeesuksesta ja Pyhästä Hengestä. Toisaalta olen kuullut rukoiltavan Pyhää Henkeä, joka Johanneksen evankeliumin kautta tulkitaan personaksi, ei pelkäksi Jumalan vaikuttavaksi voimaksi, kuten jehovikset tekevät. Lisäksi he pitävät Kristusta Jumalan ensimmäisenä luomistekona. Kristinuskon vallitsevan käsityksen mukaan Kristusta ei ole luotu ja kaikki on saanut alkunsa Hänen kauttaan.
Aivan perustavanlaatuiseksi armoksi katsotiin telogiseminaarissa sylivauvan kantaminen kasteelle, koska siinä ei ollut muuta itsetehtyä kuin ehkä vaippoihin pissaaminen. Kasteen armossa saadaan taivasreppu ja ei kuin matkaan.
a-k.h.
Olet sisäistänyt luterilaisen uskon ja sanoman hienolla tavalla. Onnittelut. Ihan samalla tavalla kuin luusta imetään se makein ja oleellisin ydinmehu. Totisesti.
"Sillä armosta Te olette pelastetut. Ette tekojenne tähden, ettei kukaan kerskaisi. Se on Jumalan Suuri lahja.Amen."
Ja kasteessa tämä käsittämätön armo on tullut myös meidän kohdallemme. Koskee myös Räsästä, joka etsijänä ja eksyvänä on samoillut myös monia luvattomia polkuja. Luulen ma. :)
(Ehtoollisella koemme transuptaation myötä elämää suuremman ihmeen. Harmittaa vain, koska en ole uskaltanut epäilyjeni jälkeen nauttia Kristuksen ruumista...enkä verta..)
Eli rauhaa blogisti-Rasanen, olet kasteen kautta mukana pelastuksen laivassa!
Se henk.kohtaisesti harmittaa, että nykyajan ihmisen Raamatun tuntemus on yleisesti surkea. Jos alat juttelemaan uskostamme, huomaat varsin pian, että seuralaisesi on pian pihalla kuin lintulauta.
Täten myös kirkkokumtien ja eri lahkojen opilliset erot ovat porukalle täyttä mandariinikiinaa. Raamattu on hieno kirja; uskoit siihen taikka sitten et. Saarnaaja on tietysti helmi ylitse muiden..
Lestadilaisuus vain vituuttaa sen ahdasmielisyyden ja farisealaisen ulkokultaisuuden vuoksi..ja ehkä myös ammatinkin vuoksi.
Kafkalle: Buddhalaisuus on hieno aate. Jos pystyn voittamaan taisteluni kossúa vastaan, enkä löydä elämän suurempaa päämäärää (luitteko R.Lundanin kuolinilmoituksen HS:ssa??) käännyn buddhalaiseksi ja ehkä rupean munkiksi.
B:n ydin: Elämä on kärsimystä ja kärsimyksen aiheuttaa meidän omat maalliset intohimomme ja halumme =elämän nälkä.
Ratkaisu on kieltää nälkänsä ja kulkea sitä kaunista keskitietä.. ja tietenkin mietiskellä.
Mutta HUOM! Ilman viiniä!!! Muistakaa se!
Lisäksi a-k.h.
Älä hirveästi pohdi kolminaisuusoppia. Se on varmaan vaikeampi käsittää kuin yleinen suhteellisuusteoria. Usko vaan niin pelastut...
"Kolminaisuusoppi. Läpipääsemätön ryteikkö monoteismin ja polyteismin välimaastossa."
Amen.
Post a Comment