Filosofit ja politiikka

Kirjoitettu kommentiksi Leonooralle A-K.H:n päreessä ""Pirun hyviä kirjoja"" .

Leonoora said...

Strindbergin Pienestä katekismuksesta (suom. Rauno Ekholm Love -81)

"Mitä filosofia on? Totuuden etsimistä. Miten filosofia voi sitten olla yläluokan ystävä? Yläluokka maksaa filosofeille, niin että he keksivät vain miellyttäviä totuuksia. Entä jos keksitään epämiellyttäviä? Silloin filosofeille ei makseta."

*

RR

Tuo pätee nykyään ehkä (suurin varauksin) akateemisiin filosofeihin, jotka ovat kaikin puolin muutenkin sitoutuneet tiedeyhteisön "protokollaan", joka pönkittää sosiaalista konsensusta.
Se ei kuitenkaan mittaa filosofin merkittävyyttä.

Esimerkiksi Hegel oli "metafyysinen nationalisti", ja tämän ansiosta hän nousi Preussin valtion "viralliseksi" filosofiksi.

Nuorempi aikalainen Schopenhauer halveksi Hegelin metafyysisiä koukeroita ja myös saksalaista nationalismia. Hänen luennoillaan ei käynyt juuri kukaan eikä häntä luettu.
Vasta 1850-luvulla, kun Schopenhauer oli jo yli 60 ,hänestä tuli I:een maailmansotaan asti suuri tähti filosofian taivaalla.

Hegelin vaikutus (esim. Marxiin (sosialismi), Horkheimeriin ja Adornoon (Frankfurtin koulukunta) sekä Sartreen (eksistentialismi)) on joka tapauksessa ollut vahvempi ja pitkäjänteisempi kuin Schopenhauerin, joka kuitenkin sai opetuslapsen, jonka merkitystä tuskin voi edes yliarvioida - Nietzsche.

Nietzsche on vaikuttanut paljon myös eksistentialismiin ja Frankfurtin kriittiseen teoriaan - jopa sosialismiin esim. nuoren Lukacsin kautta.

Strindberg leimaa filosofit poliittisiksi propogandisteiksi, ja tietysti nämä ovat usein palvelleet jotain vallanpitäjää tai kirkkoa, muttei tämä sellaisenaan tee heistä vielä poliitikkoja.

On myös useita filosofeja, jotka ovat joutuneet kärsimään ehdottomuutensa takia joko nimitysten suhteen tai poliittisesti - kuuluisimpana esimerkkinä Sokrates.

Descartes, Hume, Spinoza, Schopenhauer, Marx, Nietzsche ovat moderneja esimerkkejä sekä tiede-/yliopistopoliittisesta että valtiopoliitisesta ja uskonnollisesta diskriminaatiosta.

Spinoza karkoitettiin jopa omasta, juutalaisesta yhteisöstään Amsterdamissa hänen keltäydyttyään mm. tunnustamasta Jumalaa persoonalliseksi voimaksi vaan samasti tämän Luontoon (panteismi).

Tätä pikakatsausta vasten Strindberg liioittelee vahvasti, mutta hänen kritiikkinsä kohde lienee ymmärtääkseni juuri laitosfilosofian ja sen rahoittajien välisessä kytkennässä, ei itse filosofoinissa.

Tietysti koulukuntakiistat vaikuttavat filosofinkin maineeseen, mutta nykyään - varsinkin analyyttisesta filosofiasta on tullut niin spesifi alueensa, että se ei kosketa politiikkaa juuri mitenkään.

Edes John Rawlsin yhteiskuntafilosofian klassikolla - Oikeudenmukaisuusteoria - ei ole ollut aina edes epäsuoraa vaikutusta poliittiseen elämään. Tosin siinä ei flirttailla minkään poliittisen ohjelman (ellei sitten maltillisen liberalismin) kanssa eikä puututa arvokysymyksiin.

Jürgen Habermasin vaikutus politiikkaan on ollut ehkä hiukan suorempi, koska hän - vaikkei kai julkisesti mihinkään poliittiseen arvomaailmaan sitoudukaan - esittää kommunikatiivisen toiminnan teoriaissaan näkemyksiä, joita sosiaalidemokrattien on luontevampaa omaksua kuin oikeistolaisten.

Foucault`n relativismi sen sijaan sopii uusliberaaleille (mutta ei arvokonservatiiviselle oikeistolle!), joskin hänen oma aktiviteettinsa vähemmistöjen puolesta - relativismin nimissä! -vaikuttaa sisäisesti ristiriitaiselta.

Jos/kun kaikki vaativat tasa-arvoon (universaali vaatimus) ja samalla relativismiin pohjautuvan suvaitsevuuden nimissä omien arvojensa tulla tunnustetuiksi, niin tällainen arvopluralismi johtaa väistämättä ristiriitaan ja konflikteihin eri ryhmien välillä.

Wittgensteinilainen ongelma kielipelien (elämänmuotojen, arvojen, uskomusten jne.) keskinäisestä kommunikaatioperustasta ei ratkea foucault`laisen anarkismin hengessä vaan johtaa sotiin.

Habermasin filosofinen "neuvottelupolitiikka" sen sijaan antaa edes jotain toivoa - olkoon sitten vaikka epätoivoa.