Ekstaasia, virrenveisuuta - vai molempia?

Kommentti hanhensulan päreeseen Bloginpitäjän tuskaa: Plotinus, Horatius tai oikeastaan keskinkertaisuuden pelko (22.11) sekä Ripsan kommenttiin.

*
Plotinos oli ylettömän henkevä ihminen. Jopa siinä määrin, että miltei inhosi omaa ruumistaan.

Joten kun hän puhuu itsestään, hän puhuu metaforisesti. Ja sitähän koko uusplatonismi itsessään on, mikä ei tee siitä yhtään vähemmän merkittävää filosofista järjestelmää. Päinvastoin.

Kyseessä on "pakana-antiikin" viimeinen suuri systeemi.

Kuitenkin riitaisa, monimutkainen ja paradoksaalinen - jopa ristiriitainen mutta uskossaan niin kovin "intohimoinen" kristinusko voitti Plotinoksen tarkkaan pohditun ja teoreettisesti selkeän yksinkertaisen metafysiikan/mystiikan, vaikka jättikin siihen pysyvästi oman jälkensä - sekä Bysantin kristillisyyteen että lännen niin vaikutusvaltaiseen Augustinukseen.

Kristinusko on kyennyt "pluralismistaan" huolimatta tai juuri sen takia myös joustamaan teoreettisesti ja käytännössä, kun taas uusplatonismi oli alunperinkin selkeästi "eliitin" oppi - eräänlainen askeettien ja munkkien missio.

*
Uusplatonismin "pakanaserkku" - huomattavasti sekavampi ja teoreettisesti pirstoutuneempi - jopa enemmän kuin kristinusko - gnostilaisuus - kilpaili myös aikansa kristinuskon kanssa, ja on sekin jättänyt pysyvät jäljet siihen.

Viimeksi tämän asiaintilan todisti vakuuttavasti "Da Vinci koodin" suosio ja varsinkin katolisen kirkon äärimmäisen jyrkkä tuomio kirjan kieltämättä kiehtovaa "sillisalaattia" kohtaan.
Tosiasioiden kanssa sen eräillä perusteemoilla ei lopultakaan ole kovin paljon tekemistä.

Gnostilaisuus perustuu - toisin kuin uusplatonismi - keskiplatonistiseen ajatukseen siitä, että ihmisen ja todellisuuden (maailma, kosmos, universumi jne.) välisen kuilun voi silloittaa universaali järki, Logos, josta myös ihminen on saanut osansa.

Tämä stoalaisten persoonaton ja monistista materialismia (eräänlaista panteismia, joskin uusplatonismi on vielä lähempänä panteismia) "koossapitävä" Logos muuttui kristinuskossa persoonalliseksi hahmoksi (Sana (=Logos) tuli lihaksi - Johanneksen evankeliumin alku).

Mutta samantyyppisesti ja samanaikaisesti tuo välittäjähahmo ilmentyi/ilmestyi monissa eri mystisissä ja myyttisissä kertomuksissa (Pelastaja on eräs myyttien klassinen teema) myös gnostilaisissa muodoissaan, joihin oli otettu aineksia niin juutalaisesta, persialaisesta kuin kreikkalaisesta mytologiasta.

Välittäjää tarvittiin, koska ihminen itse ei voinut pelastaa itseään langenneisuudestaan.

Kristinuskon mukaan Jumala kaikessa hyvyydessään lähetti Poikansa (Logos, Sana) pelastamaan/vapahtamaan/lunastamaan ihmisen synneistään.

Kristinuskon "tarina" osoittautui kuitenkin ytimeltään, sanomaltaan ja teoreettisestikin koherentimmaksi kuin gnostilainen mytologiapuppu (vrt. New Age nykyaikana), joten se myös kesti huolimatta sisäsistä riidoistaan ja muuttui universaaliksi instituutioksi.

Plotinoksen uusplatonismi sen sijaan oli äärimmäisen selkeä mystisrationaalinen malli, jossa ihminen saattoi pelastua materian kontingentilta "hengettömyydeltä" ja tyhjyydeltä vain kääntymällä itse takaisin "Yhden" (ykseyden) suuntaan.

Tämä onnistuisi, koska ihminen oli mikrokosmos eli ihmisessä piili jumalallinen, Ykseyden kipinä.

Idea tulee esiin myös gnostilaisuudessa, mutta Plotinoksella kääntymisen ajatus muistuttaa paljon Platonin anamnesis-teoriaa, jonka mukaan ihminen voi yrittäessään "muistella" (Platonilla ajatella ja katsella (theoria) rationaalisesti) vaikkapa matemaattisia ongelmia (tosin opastuksen myötä) saavuttaa sellaisen tietouden, jonka avulla hän osaa ratkaista niitä, vaikkei häntä koskaan olisi kunnolla perehdytetty niihin.

Edellinen tarkoittaa sitä, että meissä oleva tieto on synnynnäistä, koska jopa oppimaton orjapoikakin voi - kun häntä opastetaan - päätellä oikein geometrisia tehtäviä. Juuri tämän asian Sokrates halusi Menon dialogissa demonstroidusti todistaa.

Platonismissa ei tarvittu välittäjää - opastaja kylläkin. Uusplatonismissa opastajan merkitys toki tunnustetaan, mutta oleellista on että sielu, joka elää ruumiin (lihan) vankina, täytyy saada taltutettua, jotta sielu pääsisi lähestymään alkuperäänsä "Yhtä".

Plotinoksella ei ollut muuta sanaa kuvaamaan kaiken alku- ja perussubstanssia kuin Yksi - ja sekin oli kuulemma jo liikaa.
Termiin Jumala sisältyi Plotinoksen mielestä (näin ainakin päättelen) niin paljon antropomorfisia ja polyteistisia konnotaatioita, että hän piti sitä käyttökelvottomana.

*
Muistutan tässä kohtaa, että platonismi ei ole mystiikkaa mutta uusplatonismi on. Platonin ajattelu perustuu kaksitasoiseen malliin, jossa järki ja aistimaailma muodostavat dualistisen, kahden eri ontologisen tason vuorovaikutuksen, jossa järki kuitenkin ehdottomasti dominoi, sillä järjen ideat ovat todellisempia kuin materian häilyvyys ja sattumanvaraisuus.

Uusplatonismi ilmentää yhden, mystisen perussubstanssin ("ulos"-)virtaamista (emanaatiota) perustavasta "Yhdestä" kohti yhä pirstoutuneempia ja kontingentimpia ("alempia") tasoja. Viimeisenä on materia, joka yhä on myös Yhdestä, mutta niin kaukana, ettei se kykene enää palaamaan lähkökohtaansa, koska on "hengetön".

Kyseinen malli voidaan muuten kääntää myös päinvastaiseksi, jossa materiasta tai sen perusyksiköistä (voima, gravitaatio, hiukkanen, geeni jne.) virtaa ulos eli kehkeytyy mitä moninaisimpia olioita ja ilmiöitä.
Reduktionistit preferoivat tällaista mallia, mutta onko se loogismetafyysisesti sen "todellisempi" kuin Plotinoksen metaforinen esitys, jää ainakin minulle epäselväksi.

*
Gnostilaisuus siis liittyi keskiplatonistiseen "välittäjäteologiaan", mutta muuten se edusti samankaltaista aineen ja ihmisruumiin halveksuntaa kuin uusplatonismi.

Kristinuskon lähtökohta on Jeesuksen (Jumalan) inkarnaatiossa, joka toistaa uudella tavalla luomiskertomuksen myytin, ja luomiskertomuksen mukaanhan luotu materia oli "hyvä". Jumala oli tyytyväinen luomukseensa.

Ihminen kuitenkin lankesi (tuli liian "fiksuksi"?/RR), ja siksi Jeesuksen oli tultava ihmiseksi, koska Jumala tahtoi (hyvyydessään?) antaa ihmiskunnalle vielä mahdollisuuden pelastua.

Sekä uusplatonikoille että gnostikoille tärkeä menetelmä ruumiin "langeneitten paheitten" voittamiseksi olivat askeesi tai jonkinlainen ryhmätranssi eli orgiastisuus.

Jälkimmäinen tosin ei ollut samalla tavalla yleistä kuin askeesin eri muodot, mutta yhteistä askeesin kanssa sillä on pyrkimys ekstaasiin.
Ek-stasis merkitsee "tilan ulkopuolella", jossa ruumiillisuus tarkoittaa katoavaan maailmaan sidottua tilaa, josta pyritään irtautumaan kohti ikuisuutta, Jumalaa.

Tällaiset pyrkimykset ekstaasiin eli mystiseen kokemukseen tunnetaan myös kristinuskossa - niin munkkiuden kuin ryhmähurmoksenkin muodossa.

Kristillisyys vain on kyennyt sen verran autoritatiivisesti institutionalisoimaan ne, että kirkon itsensä sisällä ei mitään virrenveisuuta ja urkujensoittoa kiihottavampaa harrasteta - ellei nyt sitten oteta lukuun palavasieluisia saarnamiehiä, jotka saattavat kaataa kansaa kuin heinää.

*
northernway.org/shekinah.html.