November 1, 2006

Oletko Demosthenes, putkiopiskelija vai Kemppinen? Päretystä opiskelemisen taidoista ja taipumuksista.

Kommentti Saaralle päreessään "Matalamielisyyskäyrän jyrkkä kohoaminen".
(Viimeisimmät tarkistukset ja lisäykset klo: 06.20)

*
Saara said...
No se kuulkaa selvisi nyt. Olin jättänyt yksityiskohtaiset viitteet pois ja käytin vain lähdeluetteloa sekä tekstin yhteydessä mainintoja kuka on sanonut, eikä se nyt tässä tapauksessa käynyt. Ja toisekseen Åbergia lukematon ei kuulemma olisi ymmärtänyt esseetäni. Heheh. Mä alan oppia tän akateemisen jargonin nyt kuitenkin.

Hahhaaa... tää on kyllä ironista jos mikä.

RR

Lähdeviitteiden käyttö on tietysti se tekijä, jonka kautta arvioija pääsee kontrolloimaan tekstiäsi kaikkein parhaiten.

Itselläni lähdeviitteiden käyttö on aina ollut essee-/seminaarityön heikoin lenkki. Olen tosin filosofian opinnoissa onnistunut "korvaamaan" niiden puutteita tietomäärällä, joka ylittää roimasti kulloisenkin vaatimustason - ehkä myös argumenttien retorisella käytöllä.

Mutta tämä pätee yleensä vain filosofiaan (ehkä myös osittain teologiaan), jossa ei voida aina suoraan vedota kirjoista löytyviin faktatietoihin, koska niissä esitetyt ajattelumallit ovat useinkin niin jumalattoman abstrakteja, ettei niitä välttämättä ymmärretä edes filosofian laitoksella.
Huippuesimerkkinä Platonin kuuluisa tietoteoreettinen dialogi Theaitetos.
(Esimerkkini pohjaa Markus Lammenrannan kanssa käymääni keskusteluun.)

Tietenkään en väitä, että ilman lähdeviitteiden käyttöä selviäsi filosofiankaan opiskelusta. Haluan vain painottaa, miten ongelmallista on viitata johonkin, mistä ei vallitse "täyttä ymmärrystä" yksimielisyydestä puhumattakaan.

On sitten asia erikseen tehdä historiallistyyppinen katsaus ja esittely aiheeseen - esimerkiksi
Sami Pihlströmin tai Mikko Salmelan perusteelliset filosofian väitöskirjat. Kummatkin pursuavat lähdeviitteitä.
(Huom! Wittgenstein ja Nietzsche eivät tarvinneet ainoatakaan viitettä! Heideggerkin vain muutaman.)

*
Jos siis olet väsäämässä esseetä "fakta-aineista" - olkoonkin sitten tulkinnanvaraisempia ("pehmeämpiä") eli vaikkapa psykologiasta, sosiologiasta tai historiasta, niin varmistaaksesi hyvät tiedot, sinun on syytä käyttää paljon lähdeviitteitä ja merkata ne sekä lähdemateriaalin tiedot erittäin tarkasti.
Lähdeviitteistön merkitsemistavalla ei ole merkitystä - pääasia, että se on johdonmukainen.

(Luonnontieteissä tämä on tietenkin itsestään selvä ja tietyssä mielessä helpompi vaatimus, koska näiden aineiden fakta-aineistot ovat niin sanotusti "kovia" eli laskennallisia. "Improvisointia" ja retoriikkaa ei silloin voida sallia missään tapauksessa.
"Einsteinit" ovat asia erikseen kuten "wittgensteinit" filosofiassa. He tekevät, mitä haluavat, eivät sitä, mitä on pakko. Mutta nyt puhutaankin neroista - ei akateemisista työmuurahaisista.)

*
Mitä tenttivastauksiin tulee, niin siellä voi kyllä käyttää jonkun verran retorista kikkailua, kunhan tietää edes jotain olennaista kysymyksistä.
Aivan tietämättömänä on kuitenkin turha lähteä "säveltämään" ihan omaa juttua. Ei tentaattoreita sentään täysin voi huijata - ainakaan kahta kertaa peräkkäin.

Tähän liittyen - Pentti Saarikoskesta kulkee anekdotti, jonka mukaan eräs professori päästi hänet tentistä läpi (liekö ollut Suomen folkloristiikasta), mutta oli muistikirjaansa kirjoittanut jotenkin seuraavasti: "opiskelija Saarikoski ei selvästikään ole lukenut kaikkia tenttikirjoja, mutta onnistuu vastauksellaan kiertämään tämän tosiasian niin hyvin, että päästän hänet läpi."

Timo Airaksinen sen sijaan pitää periaatteenaan, että jos tentitään esim. luento ja yksi kirja, niin ei riitä, että on vastannut hyväksyttävästi luentokysymykseen muttei kirjatenttikysymykseen. Silloin hän hylkää koko vastauksen.

Vaihtoehtoisia kysymyksiä Airaksinen ei myöskään tenteissä käytä. Se kun suosii kuulemma niitä, jotka eivät lue tai lukevat vain huonosti ja mahdollisia tärppejä.

Tässä on kieltämättä perää, mutta samalla se saattaa pahimmillaan tehdä tenteistä äärimmäisen vaikeita.

(Filosofian laitosten paras luennoitsija ja opettaja Heikki Kannisto, joka on pedagogisesti (*) lahjakkaampi kuin fakki-idioottimaisen didaktinen Timo A., noudattaa melko erilaista käytäntöä tenttikysymysten suhteen.)

Itselläni ei kuitenkaan ollut ongelmaa Airaksisen suhteen, koska luin tentteihin aina hyvin - joskus ylenmäärin ylimääräistäkin.

Kuitenkaan en koskaan sopeutunut virallisena opiskelijana valtiotieteellisessä siihen, että tenttikirjan saattoi saada luettavaksi jopa vain päivää ennen tenttiä.
Avoimessa yliopistossa oli enemmän aikaa valmistautua varsinkin, kun tenttikirjoja sai helpommin maakuntakirjastoista kuin Helsingin opiskelijakirjastosta.

Tenttikirjan hätäinen selailu aivan viimetingassa turhauttaa minua ja vie motivaation. Tarvitsen aikaa keskittymiseen, koska haluan todella varmistua, että olen oppinut jotain, ja se vaatii perusteellisuutta.
(Olen aina halveksinut niitä, jotka kehuvat, miten he pääsivät läpi tentistä säkällä - lukematta juuri mitään.)

Tietysti voi väittää, etten ole samalla tavalla lahjakas kuin Jukka Kemppinen ja eräät muut lukumaanikot, joille olennaiset asiat jäävät ehkä jo kertalukemalla päähän.

Pikemminkin vertaisin itseäni - vaatimaton kun olen - antiikin suurimpaan puhujaan, valtiomies Demostheneehen, joka alunperin kärsi änkytysviasta, mutta opetteli puhumaan selkeästi ja vaikuttavasti tunkemalla ensin suuhunsa pieniä kiviä ja harjoitellen sitten ääntämistä - vastatuuleen!

Samalla tavoin minä olen edennyt opintojeni suhteen tavallaan vaikeimman kautta. Olen lukenut liikaa ja samalla jossain määrin hajottanut ajatteluani, kun taas jotkut menevät "putkiopiskelijoina" läpi lukematta ainuttakaan ylimääräistä kirjaa. Yleissivistys on näille ihmisille tarpeeton ja hyödytön valmius.

He ovat tosiaankin "erikoistuneet" - vai sanoisinko "silmälappuistuneet". Erikoistumiseen minä taas en ole koskaan edes pyrkinyt.
Mutta - muun muassa tämän takia (kyseessä on siis vain yksi syy) jäinkin junnaamaan paikalleni opintojeni suhteen.

Minulla ei tosiaankaan ole Kemppisen lukupäätä. Hänhän väittää kyenneensä paitsi lukemaan myös omaksumaan parituhatta sivua vieraskielistä tekstiä vuorokausi ennen tenttiä ja saamaan hyvät tiedot.

(Minusta sellaisen ihmisen pää muistuttaa semantiikkaa ymmärtämätöntä tietokonetta kuten pahimmillaan ehkä myös kirjoituksensa. Mutta onneksi Kemppinen ei sentään ole tietokone vaan useinkin hyvin syvästi tunteva ihminen.)

*
Kuten sanoin - lähdeviitteiden runsas käyttö tuntuu minusta ikävältä puurtamiselta, vaikka se lopulta onkin täysin välttämätöntä yliopisto-opiskelujen kannalta.
Kyseessä on rutiini, joka pitäisi vain hyväksyä ja oppia, koska lähinnä juuri se takaa tiedeyhteisön hyväksynnän eli tutkimuksen tieteellisyyden.
Kokeet ovat tietysti toinen tieteellisyyden mittari, mutta humanistithan (joista nyt on ollut puhe) eivät tee kokeita - elleivät sitten ajatuskokeita.

Kun tsekkaat yhtäkään väitöskirjaa, niin huomaat että ne, jotka on tehty prikulleen "protokollan" ja kaavan mukaan, niistä jopa 1/3 kirjan sivumäärästä on lähdeviittauksia ja lähdemateriaalia.

Ja tieteellisyyteen Saara sinuakin ryhdytään kasvattamaan - heti alusta pitäen.

*
Nietzsche, joka oli alunperin loistava opiskelija myös metodien ja siten lähdeviitteittenkin suhteen, viittasi lopulta kintaalla koko tälle tieteelliselle rituaalille ja ryhtyi kirjoittamaan vapaamuotoisia esseitä ja aforismeja, koska ne mahdollistivat luovan kirjoittamisen.

Varsinaista työtään filologian professorina (antiikin retoriikan tutkimusta) hän ehkä hieman liioitellusti vähätteli, vaikka sen arvo ei olekaan missään suhteessa hänen muuhun kirjalliseen työhönsä.
(Huomautettakoon, että myös Nietzsche oli erittäin nopea lukija likinäköisyydestään huolimatta.)

On kuitenkin kaksi aivan eri asiaa kirjoittaa luovaa tekstiä ja tehdä tehdä tutkimusta - olkoonkin, että tutkimuksen perusidea olisikin jopa radikaalisti uusi innovaatio.

Jotkut ovat luonnostaan tutkijoita (99-vuotias Eino Jutikkala ehkä kunnioitettavimpana suomalaisena esimerkkinä elossaolevista).
He ovat kärsivällisiä, pitkäjännitteisiä, itsekriittisiä, tarkistavat huolellisesti aineistonsa, eivät "sorru" retoriseen haihatteluun" tai "henkevään lurjusteluun" (kuten Nietzsche).

Ylipäätään heitä voi pitää kovina duunareina, joille on viimeistään ajan myötä kehittynyt tutkijan tärkein fyysinen ominaisuus - kestävät ja "sitkistyneet" perslihakset, joiden avulla kestää istua penkomassa tuhansien ja taas tuhansien lähteitten viidakkoa.

Tietysti kirjailijan persuukset ovat kirjoituskoneen ääreessä istumisen vuoksi kehittyneet nekin - ovathan skribentitkin parhaimmillaan kovia duunareita, mutta kokonaan eri tehtävää varten.
Senpä takia heidän lihaksensa eivät ole samalla tavoin "sitkeän kuivettuneet" kuin tutkijalla vaan pikemminkin "tiukan kimmoisat".

(Varmaankin oivalsit, että edellinen väite on tulkittava metaforana tutkijan ja kirjailijan psyykkisen rakenteen erilaisuudesta - ;~).

*
(*) 6.2. Opettajien pedagoginen osaaminen (HTML-versio)

Laitoksen opettajakunnan osaaminen on laajaa ja motivaatio korkeaa, sillä merkittävä osa opetustarjonnasta perustuu opettajien omaan tutkimukseen. Opiskelijapalautetta on annettu säännöllisesti ja se on ollut pääosin myönteistä.
Keväällä 2003 laitoksen dosentti Heikki Kannisto valittiin valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijoiden keskuudessa vuoden parhaaksi opettajaksi.

(Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta. Kannisto on palkittu samasta syystä myös laajemman arvostelulautakunnan päätöksellä - 90-luvun puolivälissä, ja hänestä julkaistiin poikkeuksellisesti 50-vuotis-juhlakirja -97, minkä kunnian saavat yleensä vasta -60:t Hesan yliopiston dosentit ja professorit.
Sitäpaitsi Georg Henrik von Wright piti hänen Wittgenstein-väitöskirjaansa - "Subject and it`s Thought" yhtenä kolmesta parhaimmasta Wittgenstein tutkimuksesta, jotka hän koskaan oli lukenut.)

2 comments:

Saara said...

Olet sinä kyllä aina niin perinpohjainen, että... jooh.

Hotanen said...

Täälläkin julkistetaan lukuvuoden avajaispäivänä vuoden opettaja, mikä on ihan älytön juttu. Ennen sanottiin, että kolme on maailmasa turhaa: paavin pallit, nunnan nännit ja johtokunnan kiitos ilman palkankorotusta. Täällä oli aikoinaan professori, joka ihan aidosti ksyi luentonsa alussa, että muistaako kukaan, mihin viimeksi jäätiin. Hän sanoi, ettei osannut luennoida paperista. Niinpä jokainen luento oli pieni seikkailu. Sellaisiakin opiskelijoita oli, joille olisi pitänyt paasata yhtä ja samaa luentomonistetta ja antaa sitten siitä joitakin kohtia tentittäväksi.