Eksistentialismia ja absurdia humanismia

(Editoitu viimeksi klo: 20.15)

Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen "Studs Terkel" - päreen kommentteihin.
(Kuvassa Albert Camus)

*
On kolmenlaista eksistentialismia: 1) Martin Heideggerin, 2) Jean-Paul Sartren ja 3) Albert Camus`n.

1) on kvasiuskonnollisuutta - eräänlainen Saksan keskiajan mystikoitten (mm. Eckhard ja Silesius) fenomenologisoitu versio, jossa Jumala on korvattu Olemisella.

Heideggerin ajattelun vaarana on samaistaa (nationalistinen) arkaismi (Blut und Boden) ja etiikka, mikä merkitsee sekä lupaamisen että valinnan mahdollisuuden (moraalin perusedellytykset) kumoutumista.

2) on ideologia, joka vastustaa ideologioita, mutta voi silti asettua niiden palvelukseen. Jean-Paul Sartre oli vapauden valtakunnan "diktaattori" - ja paljon parempi kirjailijana kuin filosofina.

Jo pelkästään tämän vuoksi Sartren eksistentialismi on itsensä kumoavaa kuten on myös Foucault`n autonomista agenttia korostava relativismi. Jos Heideggerin ajattelu kumoaa moraalin yksilölliset edellytykset, niin Sartren ja Foucault`n (joilla toki on selvä erimielisyys fenomenologian ja strukturalismin suhteen, mutta se ei liity moraaliin) lähtökohdista katsoen moraalista on tullut pelkkä intressi-/valtakysymys (makuasia sanoisi Nietzsche) tai matemaattis-utilitaristinen tehtävä.

3) on agnostismia ja eräänlaista absurdia humanismia, jonka lähtökohta on maailma vailla mieltä, ihminen ja hänen omatuntonsa.

Kyseessä ei siis ole rationalisoitu, käsitteiden varaan rakennettu elämismaailma (kuten Heideggerilla ja Sartrella), vaan sattumanvaraisten kohtaamisten/kokemusten kautta syntynyt moraalinen ja metafyysinen kriisi, joka jää kalvamaan ihmistä, koska sille ei ole olemassa lopullista ratkaisua missään muodossa.

A major difference between Sartre and Camus is that the latter suggests that some things and situations are out of human control (for example, death), while the former believes everything can be changed and manipulated, regardless of the situation or individual (The Myth of Sisyphus).

Albert Camus ei kuitenkaan ole "halpa" agnostikko ja skeptikko (vrt. Dietrich Bonhoeffefferin halpa ja kallis armo), sillä hän pyrkii ratkaisuun, hän on jopa moralisti, muttei koskaan myy sieluaan "pirulle" (ideologia/järki eri muodoissaan) - ei sen puoleen Jumalallekaan...

Camus`n "absurdiin törmännyt" Sivullinen kohtaa Rutossa ideologian saatanallisen oveluuden, joka Putoamisessa on lopulta naamioitunut oikeamielisyydeksi eli hänen omaksi ihanteekseen (*), jonka hän pettää heti, kun häneltä vaaditaan edes jonkinlaista käytännön uhrautumista.

(*) Tässä kieltämättä löytyy jonkilainen yhteys Heideggerin määritelmään vieraantuneesta ihmisestä - Das Man (kuka tahansa eli ei oikeastaan kukaan) ja Sartren mm. siitä johdettuun huonoon uskoon.

Camus`n Putoamisen katumusta tekevä tuomari Jean-Baptiste Clamence ei kuitenkaan löydä tietä ulos umpikujastaan, koska hän ei ole rationalisti vaan moralisti, joka elää absurdissa maailmassa, jossa ei ole lunastusta - ei järjen eikä uskon kautta.

Hän on tavallaan samassa loukussa kuin Raskolnikov, joka kehittää itselleen moraalisen oikeutuksen murhata panttilainaajaeukko ("täi"), mutta ei kuitenkaan kestä omantuntonsa ääntä murhan jälkeen.

Raskolnikov tappaa, Clamence jättää auttamatta veteen pudonnutta naista, jonka hän myöhemmin saa kuulla kuolleen. Kumpikin perustelee tekoaan/tekemättä jättämistään rationaalisesti, mutta kumpikaan ei saa hiljennettyä omantuntonsa ääntä.

Camus`n tuomarin tilanne on tavallaan "vakavammin" absurdi kuin Raskolnikovin, koska hän joutuu täysin sattumalta todistamaan tapahtumaa, johon ei itse ole vaikuttanut. Mutta tapahtuman seurauksen - hukkumisen - hän olisi ehkä voinut silti estää. Mikä on oikein ja väärin tässä tilanteessa?

Juridisesti häntä ei voi syyttää mistään, eikä ketään voi myöskään eettisesti velvoittaa riskeeraamaan omaa henkeään toisen puolesta - paitsi sodassa ja ehkä myös rakkaudessa(?)

Putoamisessa Clamence tekee kuitenkin selvää jälkeä omasta oikeamielisyydestään, jonka osoittaa olevan pelkkää tekopyhyyttä ja narsismia. Tuo oikeamielisyys ja siihen liittyvä täydellisyydentunne näyttää lopulta pelkältä valheen varaan rakennetulta kulissilta, jolle "kohtalo" nauraa ääneen.

"I was happy. The day had been good: a blind man, the reduced sentence I had hoped for, a cordial handclasp from my client, a few generous actions and, in the afternoon, a brilliant improvisation in the company of several friends on the hard-handedness of our governing class and the hypocrisy of our leaders. ... I felt rising within me a vast feeling of power and -- I don't know how to express it -- of completion, which cheered my heart. I straightened up and was about to light a cigarette, the cigarette of satisfaction, when, at that very moment, a laugh burst out behind me."

Clamence turns around to discover that the laughter, of course, was not directed at him, but probably originated from a far-off conversation between friends -- such is the rational course of his thought. Nevertheless, he tells us that "I could still hear it distinctly behind me, coming from nowhere unless from the water."

The laughter is thus alarming because it immediately reminds him of his obvious failure to do anything whatsoever about the woman who had presumably drowned years before. The unlucky coincidence for Clamence here is that he is reminded of this precisely at the moment when he is congratulating himself for being such a selfless individual. That evening on the Pont des Arts represents, for Clamence, the collision of his true self with his inflated self-image, and the final realization of his own hypocrisy becomes painfully obvious.

*

Tämän kirjan nostan koska tahansa Nietzschen ja Dostojevskin parhaimpien teosten rinnalle. Camus`n humanismi on todellista ja satuttavaa - ei mitään luentosaleissa tai ideologisilta kaadereilta esitettyä rationaalis-populistista propagandaa.