Kyynikot, kristityt ja Kairos-hetki

Kirjoitettu kommentiksi ikkunaiineksen päreeseen "Oletko kyynikko?".
(Tekstiin on tehty lisäyksiä)

*
Varhaiskristittyjen ja kyynikoiden välistä vuorovaikutusta on viime vuosikymmeninä tutkittu paljon.
Kristityilläja kyynikoilla oli joitain samankaltaisia suhtautumistapoja maailmaan, elämään ja yhteiskuntaan.
Kummassakin aatesuunnassa korostettiin varsinkin askeettisuutta, köyhyyttä ja sitoutumattomuutta suhteessa maailman/valtion asettamiin arvoihin ja hierarkioihin.

Kyynikot eivät kuitenkaan odottaneet mitään pelastusta tuonpuoleisessa toisin kuin kristityt, jotka noudattivat em. ideaaleja juuri eskatologisista ("oppi" viimeisistä ajoista) ja pelastusopillisista syistä.

Kristityt siis aivan kirjaimellisesti elivät "lopun ajan" odotuksessa, eikä silloin mihinkään maalliseen sitoutuminen voinut olla kuin esteenä Jumalan tuomion kohtaamisessa.

"Vanha kirkko ei osannut rakastaa elämää tässä maailmassa", kirjoittaa mm. teologi ja psykohistorioitsija Juha Molari yhdessä kolmesta kirjoituksestaan, jotka on linkitetty wikipediaan.
Lukekaa yhteenvedot, niin saatte jotain tuntumaa asiaan.

Kyynikot sen sijaan korostaessaan "yksilön täydellistä vastuuta moraalisena yksikkönä, ja toisekseen tahdon vapautta ja itsevaltiutta" olivat irtautuneet paitsi maailmallisesta kunniasta myös tuonpuoleisen odotuksesta.

Gilles Deleuzen postmoderni ajatus ihmisistä ja etenkin filosofeista "nomadeina" eli yksinäisinä, itsenäisinä, yhteiskunnasta irrallisina vaeltajina, on selvästikin sukua kyynikkojen periaatteille.

Antiikin ja myöhäisantiikin aatteellinen (filosofisten systeemien umpikuja, synkretismi), valtiollinen (Rooman valtakunnan luhistuminen) ja väestötieteellinen (kansainvaellukset) kehitys muistuttaa omaamme, koska myös se päätyi suuren kulttuurisen kukoistuksen jälkeen samankaltaiseen kaoottiseen näköalattomuuteen kuin, minkä vallassa me nyt elämme.

Valistusoptimismin sekä modernistisen teknohuuman jälkeinen aikamme ja maailmamme on näin ollen tulossa otolliseksi kyynikoille ja lopun aikoja odotteleville "uskon askeeteille".

*
Kulttuurikehityksen lineaarisuus on siitä merkillistä, että edetessään ja edistyessään kehitys samalla kiertää kehää - toistaa itseään - palaa ikuisesti alkuun.

Äärimmäisen makrotason (tämä on tietysti jo metafysiikkaa) aatehistoriassa on mahdotonta tehdä eroa diakronisen ja synkronisen välillä - ikäänkuin istuisimme tarkkailijoina aitiopaikalla raketissa (synkroninen ulottuvuus), joka liikkuu yhä nopeammin (diakroninen ulottuvuus) - johonkin.

On vähintäinkin paradoksaalista, että tällainen positio muistuttaa erehdyttävästi solipsismia.
Kun näkee kaiken (ikäänkuin Jumalan tavoin) ei näe muuta oman perspektiivinsä.

Mutta ehkä juuri tämä on se kuuluisa Kairos -hetki, josta ovat kirjoittaneet sekä Aristoteles, Heidegger että kristilliset teologit - "otollinen" hetki, jolloin ikuisuus tunkeutuu aikaan (*).

####

(*)

"Aika, jolloin aikaa ei enää ole"

Kaiken olemassa olevan ja ajan keskinäinen yhteenkuuluvuus muuttuu kun, kun alkaa "aika, jolloin aikaa ei (enää) ole", vaikka olemassaolo jatkuu. Ei ole mikään pelkästään kielellinen pikkuseikka että Raamattu puhuu sekä ajan "(määrä)hetkistä" (kairos) että ajasta, joka kuluu ja jota voidaan mitata (khronos). Kairos on hetki, jolloin Jumalan ja ihmisen todellisuus kohtaavat erityisellä tavalla, aikasuoran jakso tai piste, joka on ihmiselle (kansalle, kansoille, yhteisölle, yksilölle) kuin Jumalan tarkoitusten tihentymä ja hänen suunnitelmiensa liikahdus ihmiseen päin, etsikkoaika, tai Jumalan suunnitelmien (näkyväkin) toteutuminen. Jeesuksen pelastusteot, esim. hänen syntymänsä (Gal. 4:4; alkuteksti tosin puhuu tässä "ajan, khronos, täyttymyksestä"), ovat UT:n tunnetuimmat kairokset. Nämä hetket ovat mitattavan ajan eli khronoksen jatkumolla, "aikasuoralla", jolla historia etenee.

Ilm. 10:6:ssä oleva toteamus "aika on lopussa" näyttää kertovan tietystä käsillä olevasta aikavälistä, joka on lyhentynyt lähelle loppuaan: aika ei enää ollut riittävän pitkä tiettyjen asioiden tekemiseen (ennen kuin jotain tapahtuisi). Ajan kairos eli määrähetki (jotain tarkoitusta varten), oli mennyt ohi. KR 38:n käyttämä kirjaimellinen käännös on kuitenkin merkittävä: "aikaa ei enää ole oleva". Alkukielen muoto on nimittäin selvästi futuuri. Ilmestyskirjan tekstiyhteys avaa näköalan, jossa myös itse aika eli kuluva aika (khronos) loppuu kerran, eivätkä ainoastaan tietyt aikavälit ja -määrät kulu umpeen. Käsite "ylihistoriallinen" on paremman puutteessa riittävä ajatuksellinen kosketuskohta ajan loppumista seuraavan uuden vaiheen kuvaajaksi. Teologiassa puhumme ikuisuudesta ja iankaikkisuudesta. Vielä emme ole tässä tilanteessa.

Juhani Lindgren

*
Early Christianity
History of Christianity

Cynicism
Stoalaisuus
Stoicism
Stoicism

Gilles Deleuze

Monitieteisyys-verkkokirja: 3. Määritelmiä
Sofistiikka retoriikan vaihtoehtona