Kirjoitettu kommentiksi edellisen päreeni "Psykologia - tuo suuri ja harvinainen tiede" kommentteihin.
ad kaikille (a là Kemppinen ;))
Kiitos kommenteistanne. Jos lähden niitä erikseen ja yksityiskohtaisesti purkamaan, istun tekemässä sitä vielä ensi viikollakin, joten yritän tiivistää ajatuksiani yhteen tai kahteen teemaan.
*
Ensinnäkin - psykologia on minulle lähinnä kliinistä psykologiaa, siis psykoterapiaa ja vasta sitten kokeellista ja teoreettista tutkimusta.
Filosofia sen sijaan on ensijaisesti ajattelujärjestelmien hahmottamista ja vasta sen jälkeen terapiaa. Filosofiaa on nimitetty "kaikkien tieteitten äidiksi", koska se oli ensimmäinen "tiede", josta muut tieteet ovat itsenäistymällä muotoutuneet.
Nykyään tuohon sanontaan suhtaudutaan luonnontieteellisen reduktionismin piirissä lähinnä huvittuneesti.
Tietyt kuuluisat filosofiset suuntaukset olivat aikoinaan myös ja nimenomaan terapeuttisia suuntauksia - juuri sitä samaa elämänhallinnan "tekniikkaa" ja oikeaa elämänasennetta opettavaa populismia kuin nämä nykyisetkin.
Platoniin ja Aristoteleehen huipentuneen suurten systeemien kauden jälkeen filosofia jakautui (Sokrateen perilliset) skeptikoihin, kyynikoihin, hedonisteihin ja loogikoihin.
Näistä suuntauksista kehittyivät sitten kaksi erittäin kuuluisaa ja kautta historian vaikutusvaltaista filosofista "terapiajärjestelemää" - maltillista, mielenrauhaan (ataraxia) pyrkivää nautintohakuisuutta korostava epikurolaisuus sekä rationaalista mielentyyneyttä (apatia) ja siten emotionaalista pidättyvyyttä/tasapainoa korostava stoalaisuus.
Varsin tuttuja asioita siis.
Nimittäessäni psykologiaa pikemminkin markkinatoriksi kuin tieteeksi tarkoitan sitä, että psykologian teoreettisen perustan täytyy olla liian häilyvä, jos tuon teoriapohjan lähtökohdista voidaan räätälöidä kaupallisuuden nimissä loputtomasti mitä tahansa terapioita.
Psykologiassakin on toki eri teoriakoulukuntia, mutta niiden määrä on pieni murto-osa eri terapioihin nähden.
Jokin tässä mättää. Ei kolmesta tai neljästä psykologian koulukunnasta voida kehitellä kymmeniä, ehkä satoja sovellutuksia ilman, että itse psykologia tieteenä kyseenalaistuisi.
Jos nimittäin ajatellaan, että jokainen terapia pohjautuu omaan teoriaansa, ajaudutaan teoriapohjan täydelliseen inflaatioon, joka hävittäisi viimeisenkin uskottavuuden kliinisestä psykologiasta tieteeseen pohjautuvana toimintana.
Filosofioitakin on monenlaisia, mutta tiivistäessämme niiden perusolettamukset yhteen, ei jäljelle jää kovin montaa eri suuntausta, minkä osoittaa etenkin se, että antiikissa kannatettiin eri uskontojen lisäksi lopulta vain kahta suurta filosofista teoria-/terapiajärjestelmää.
Sitäpaitsi stoalaisuuden vaikutus kristinuskoon on ollut erittäin vahva, mutta myös (jopa askeesia korostanut) epikurolaisuus, joka perustui filosofi Epikuroksen lähes myyttiseen ja dogmaattiseen hahmoon sen perustajana, on henkilöpalvontansa (ja omalaatuisen asketisminsa) kautta sukua kristinuskolle.
Koska en ole reduktionisti (eliminatiivinen materialisti tai biologinen naturalisti) vaan kriittinen realisti, jonka mielestä metodit on valittava kohteen mukaan eikä päinvastoin (Aristoteles), en korota jotain tiedettä muitten yläpuolelle - ikäänkuin syvemmäksi ja paremmaksi kuin muut tieteet.
Kriittinen realismi ei ole metodista monismia kuten fysikaaliset tieteet, jotka tuntevat/tunnustavat äärimmillään vain yhden tieteellisen metodin - reduktionismin (ns. "pakkopulla"), mutta ei se ole myöskään postmodernia teoriapluralismia (ns. "pikaruokaa") a là Paul Feyerabend.
Kriittinen realismi on tieteenfilosofisesti eräänlainen monikerrosvoileipä, jonka jokainen taso/kerros on sillä tavoin itsenäinen, ettei näitä tasoja voi eikä pidä hierarkisoida sen suhteen, mikä niistä on "maukkaampi" - tässä: syvällisempi tai totuudenmukaisempi.
Psykologian tieteenteoreettinen ohjelma pitäisi uudistaa kriittisen realismin hengessä, sen sijaan että pyritään tieteellisen tutkimuksen sisällä diskriminoimaan muita koulukuntia tai, että kilpaillaan metodien paremmuudesta tekemällä niistä pelkkää trendikästä kulutustavaraa.
*
Sanottakoon kuitenkin lopuksi vielä kerran: - Ben Furmanin elämänhallintapopulismi saattaa vaikuttaa pinnalliselta ja viihteelliseltä, mutta hänen edustamansa systeemisen terapian teoria ei sitä ole.
*
James Bond painonvartijana (Lennokas tiivistelmä tieteenfilosofioista ja antiikin filosofisista terapioista.)
Tieteenfilosofia
Ihmeellinen maailma: Kriittinen realismi (Erittäin yksipuolinen ja huono määritelmä kriittisestä realismista)
Metodologisia lähtökohtia (Kriittinen realismi kohta 3.2.2)
Paul Feyerabend
Category:Psychotherapy
Brief therapy
Strategic therapy
Systemic Therapy
Cybernetics
2 comments:
Ja sitten oli se laaja tutkimus eri psykoterapiatraditioiden vaikuttavuudesta. Totesivat, että terapeutti/asiakas-allianssi selitti vaikuttavuutta, traditiotausta ei. Eli onko kyse sittenkin käsityötaidosta, suhteen toimivuudesta?
En tunne tutkimusta (olen vain kuullut siitä ohimennen), mutta tulkintasi on mielestäni oikea.
Mitä ilmeisimmin ko. tutkimus romuttaa psykoanalyysin vaalimaa dogmaattista asennetta teoreettiseen traditioon ja antaa systeemisen terapian edustajille enemmän pelivaraa.
Valitettavasti tuota pelivaraa on viime vuosina väärinkäytetty (positiivisen ajattelun pellet eli Sarasvuo ja kump.), kuten tässä ja edellisessä päreessäni vihjaan.
Jos terapeutti omaksuu jonkun teoriapohjan ja sen perustalta metodin, niin noudattakoon hän pääsääntöisesti juuri sitä, koska useiden terapiasuuntausten sotkeminen keskenään saman potilaan/asikkaan kohdalla johtaa minun mielestäni terapian banalisoitumiseen (puhekuuriin vailla ohjelmallista päämäärää) ja ristiriitoihin terapiasovellutuksissa.
En kuitenkaan kiellä sitä, etteikö saman henkilön kohdalla voisi kokeilla useita terapioita, mutta epäilen vahvasti, että sellainen onnistuisi nimenomaan yhden ja saman terapeutin vetämänä.
Terapeutit ovat kuitenkin narsisteja hekin, eivätkä useinkaan halua luopua asiakkaistaan (myöskään tulojensa takia), joten houkutus soveltaa jotain terapiasillisalaattia on suuri.
En tiedä, mikä on Ben Furmanin henkilökohtainen mielipide juuri tähän kysmykseen, vaikka tiedän, että hän kannattaakin eri terapioiden käyttöä saman henkilön suhteen.
Varmasti Furman on ottanut näin olennaiseen kysymykseen ihan virallisestikin kantaa jossain yhteydessä.
Post a Comment