Vastaus Ripsan kysymykseen hanhensulan kommentilootassa 22.11 päreessä.
(Tekstiin on tehty lisäys alkuperäiseen kommenttiin verrattuna.)
*
ripsa
Minulla ei ole omia lapsia, mikä seikka näin vanhemmiten on alkanut jotenkin kalvaa sielua.
Syyt lapsettomuuteni ovat vähintäin yhtä paljon sattumassa kuin itse valittuja. Eihän nuorena voi koskaan etukäteen tietää, millaisiin ihmissuhteisiin ajautuu ja mitä ylipäätään tapahtuu, vaikka olisikin pohtinut, mitä elämältään haluaa ja jopa suunnitellut sen toteuttamista.
Ihminen on varsinkin ihmissuhteissa monien sattumien varassa - pikemminkin ajopuu kuin yläkoskeen ponnisteleva lohi.
Tietenkään omaa tahtoa ei voi mitätöidä, mutta sen voi kyseenalaistaa, tahtooko aina oikeita asioita ja oikealla hetkellä, "oikeitten" ihmisten kanssa.
Nuorempana - johonkin 35-40 ikävuoteen asti ihminen myös kuvittelee automaattisesti elävänsä ikuisesti eli ei pohdi tai tiedosta oman kuolemansa lähestyvän vuosi vuodelta.
Tuntuu kuin kaikkeen olisi vielä loputtomasti aikaa.
Mutta yhtäkkiä aika ikäänkuin pysähtyy hetkittäisesti, ja ihminen tulee vuosi vuodelta tietoisemmaksi elämän äärellisyydestä.
Siinä vaiheessa saattaa kuitenkin olla jo myöhäistä elää nuoruuttaan uudelleen niin perusteellisesti, että olemassaolevasta parisuhteesta syntyisi lapsia.
Mahdotonta se toki ei ole, mutta näkisin, että minulle kävi näin, ja vaikken vielä mikään ikäloppu olekaan, niin tunnustan itselleni hyvin suoraan, että elämäni tulee olemaan enää vain pitkitettyä "terminaalivaihetta", jolle voin antaa sisältöä vaikkapa bloggaamalla ja lukemalla...ei paljon enempää.
Lisäys
En siis pyri enää etsimään elämälle sisältöä itseni ulkopuolelta, en edes yritä kiinnittää itseäni kehenkään tai mihinkään niin kauan kuin se asia on minun vallassani.
Tiedän ja tunnen, että tällainen päätös tuottaa tuskaa, mutta se hinta on maksettava stoalaisesta rehellisyydestä omien mahdollisuuksiensa suhteen (olenhan jotakuinkin työkyvytön).
Katteeton optimismi nimittäin kaatuu väistämättä omaan mahdottomuuteensa, mikä on lopulta tuskallisempaa kuin elää vailla toivoa jonkinlaisesta elämän jatkumisen illuusiosta toisessa ihmisessä.
Kun Nietzsche kirjoitti jyrkän stoalaisesti: ole kova! - hän ei tarkoittanut, kuten jotkut humanisteiksi itsensä korottaneet luulevat, väkivallan ihannointia vaan oman, karun kohtalonsa hyväksymistä, jopa rakastamista - amor fati.
Kuvitella, haaveilla ja muistella toki aina voi, mutta sellaista itsensä hemmottelua tulee tässä vaiheessa pitää lähinnä eräänä dramaattisen huumorin lajina.
Maailma ja elämä tuleekin nähdä nyt shakespearelaisittain traagisena komediana, jonka hupsu tarinoi, ja joka on täynnä kaikenlaista menoa ja meteliä - vailla muuta päämäärää kuin näytelmän loppuminen ja päähenkilön poistuminen näyttämöltä.
Joku näytelmän seuraajista saattaa innostua taputtamaan tässä vaiheessa, mutta hänen on syytä tarkoin pohtia taputtaako päähenkilön roolisuoritukselle, näytelmälle vai sille, että kaikki viimeinkin loppui...
4 comments:
Hengästyttää, kun piti lukea tuo aikaisempi Nietszche-postauskin.
Itse en ole jaksanut koskaan kyseiseen herraan lähemmin tutustua, joten on kiinnostavaa kuulla asiaan omistautunutta. Edelleenkään ei kyllä herää minkäänlaista paloa N:ää (sillä on niin kamala nimikin) kohtaan.
Jotenkin näen hänet ajattelijana,joka oli erityisen voimakkaasti sidoksissa omaan aikaansa, ja siksi kiinnostukseni on rajoittunut. Eikä asiaa auta yhtään se, että hänen yli-ihmis lausahduksensa näin pintapuolisen tarkastelijan silmissä ovat aikamoista puppua.
Mutta kyllähän se mies ajatella osasi.
luulen että se pilapiirros on suomeksi jotenkin näin:
A: taisi olla pyhä henki
N: eikös me oltu ateisteja?
"Ihminen on varsinkin ihmissuhteissa monien sattumien varassa - pikemminkin ajopuu kuin yläkoskeen ponnisteleva lohi.
Tietenkään omaa tahtoa ei voi mitätöidä, mutta sen voi kyseenalaistaa, tahtooko aina oikeita asioita ja oikealla hetkellä, "oikeitten" ihmisten kanssa."
Näin on muuten tosi. Tätä elämän latua hiihdellessä tuiskussa ja tuulisäällä en ole oiekastaan koskaan kokenut itse tehneeni mitään "suurta valintaa". Kun katselen elämääni, koen että olen enemminkin ajautunut tiettyyn ammattiin ja tiettyyn ihmissuhteeseen. Ja sitten ollaankin Miljoonasateen laulussa:
"Nyt on lapset, talo, velat ja kaikki muu. Ne pitää kyllä meidät kiinni toisissaan.
Tavallaan. Tavallaan. Paetaan me vaan."
Tämä on tietenkin raskasmielisyyteen taipuvaisen pessmistin näkökulma, mutta siinä lienee jonkin verran yleistettävää totuutta.
Eli kyllä tämä elämän renkutus on yhtä vaikeaa, lasten kanssa tai ilman, vaimon kera tai vaimotta, mutta välissä se renkutus käypi laatuun käypi se. Nykyään kylläkin huomattavasti harvemmin kuin hieman nuorempana..
Sari
Nietzsche toki oli sidoksissa omaan aikaansa enemmän kuin esim. Kant, jonka ajattelu ei koskettanut kovinkaan monta kertaa psykologisia tai ajankohtaisia, sanoisinko journalistisia aiheita.
Toki Ranskan vallankumoukseen Kant otti julkisesti puoltavan kannan, vaikka sittemmin kritisoi sen verisyyttä.
Kantille käytännöllinen filosofiakin (moraalifilosofia) muuttui hänen oman teoreettis-epistemologisen ajattelunsa luoman kielen näyttämöksi - eli sieltä löytää perin vähän nimenomaan käytäntöä.
Mutta toisaalta - kyllä Nietzchenkin ajattelun skaala on valtava.
Sopii pohtia esimerkiksi ikuisen paluun problematiikkaa ja sitä, miten hyvin tai huonosti se synkkaa yhteen vallantahdon ajatuksen kanssa - vallantahto ajateltuna metafyysisella - ei pelkästään psykologisella tasolla.
Ehkä tietysti on hiukan kummallista, että tätä "aikaansa sidottua" filosofisen "esseejournalismin" neroa siteerattiin filosofeista kaikkein eniten 1900-luvun lopun filosofisissa julkaisuissa...
Tarkoitin sitä, että N.n ajattelu oli aikaansa sidottua, ei siksi, että hän puhui aikansa asioista (mitä virkaa on filosofilla, joka ei ajattele aikalaistensa asioita) vaan siksi, että koen hänen kirkkaimmat löytönsä vanhentuneina jumalan kuolemisineen ynnä muineen.
Eri asia on sitten se, että kaikkea ei aikalaiset ymmärrä, ja vasta vuosisadan jälkeen hoksataan mitä joku on tarkoittanut.
Mutta minulle N ei ole ajankohtainen (siis huom, korostan, tämä on täysin subjektiivinen näkökulma) ja siksi en koe häntä tärkeäksi oli kuinka klassikko hyvänsä.
Charlie Chaplin teki elokuviaan oman aikansa ajankohtaisuuksista, kuten työn teknistymisestä ja sotaorvoista, mutta on silti ajankohtainen.
Picasso uudisti maalaustaidetta aika monta vuotta sitten, mutta vielä tänä päivänäkin taiteen opiskelijat 'keksivät' kubismin mullistavana uutuutena, puhumattakaan yleisöstä.
Aika on venyväääääää.
Post a Comment