Freud, repressioteoria ja Troijan hevonen

Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen päreeseen "Kirkassilmät" - etenkin sen kommenteihin.

*
Freud ei halunnut antaa tuumaakaan periksi repressioteoriastaan, koska hän ilmeisesti tajusi, että psykoanalyysi kaatuu siihen paikkaan, mikäli seksuaalisuuden torjunnan periaatteesta tingittäisiin vähääkään.

Vaihtoehtoja oli kyllä tarjolla. Adler, Jung, Reich.

Itse olisin mennyt Alfred Adlerin suuntaan, koska hän painotti neuroosien synnyssä itsetuntoon vaikuttavia komplekseja, joita syntyy traumatisoivien kokemusten ja ihmissuhteitten (rakkaus-/valtasuhteitten) seurauksena.

Tätä käsitystä ei pidä kuitata toteamuksella: neuroosi on jonkinlaista alemmuuskompleksia, koska silloin sorrutaan vulgarisoimaan koko Adlerin idea - samaan tyyliin kuin Freud on vulgarisoitu tulkitsemalla esim. maalaustaide torjutun/tukahdutetun seksuaalisuuden sublimaatioksi (palaan tähän).

Jungia olen arvostanut, mutta nykyään ehkä vähemmän kuin ennen. Hän jos kuka on enemmän platonikko kuin Freud, sillä mitä muuta piilotajunnan arkkityypit ovat kuin modifikaatioita Platonin ikuisista, tajunnasta riippuvista ideoista. Uskokoon ken haluaa (toki minäkin uskon - aina silloin tällöin).

Wilhelm Reich vei Freudin repressioteorian tavallaan äärimmäiyyksiin ja myös ratkaisi sen siellä. On huomattava, ettei hän ollut yhtään sen "tieteellisempi" kuin Freud tai Jung, sillä hän kehitti suorastaan mystisiä oletuksia ruumiin panssaroitumisesta eli neurotisoitumisesta, mikäli seksuaali- eli orgonienergia, jota ihminen kaikkinensa lopulta on, ei pääse purkautumaan.

Hän myös kehitteli laitteita, joilla tuota energiaa kyettäisiin säätelemään, käyttämään ja varastoimaan.

Foucault nimitti Reichin teoriaa pirullisen oivaltavasti "pneumaattiseksi". Orgonienergia on Reichilla ikäänkuin psyykkistä "henkeä".

Vain Adler pystyi edellä mainituista - Freud mukaanlukien - "kohtuullisesti" välttämään psykoanalyysin mytologisoitumisen - olkoonkin, että hän epäilemättä oli kohdannut myös oman linjansa kehittelyssä metafysiikan houkutuksen.
Tarkoitan lähinnä nietzscheläistä vallantahdon ajatusta, joka Freudin teorioitten ohella lienee toiminut Adlerille ainakin etäisenä lähtökohtana oman psykologisen linjan kehittämisessä, vaikka eniten siihen lienevät vaikuttaneet hänen omat ikävät lapsuudenkokemuksensa, enkä viittaa nyt mihinkään oidipuskompleksiin vaan konkreettisiin traumoihin.

(Nietzschen ajatus kulttuurien ja yhteiskuntien synnystä perustuu repressioon sekin, mutta hänellä kyse ei ole nimenomaan seksuaalisuuden vaan ihmisen oman vallanhalun ja uhman tukahduttamisesta väkivaltaa käyttämällä.

Nietzschen "Tukahduttaja" saattaa "virallisesti" toimia Hobbesin Suvereenin tavoin hänelle luovutettuihin oikeuksiin ja sovittuihin periaatteisiin vedoten, mutta "Tukahduttajan" todellisena motiivina piilee kuitenkin - kuten Macchiavellin Ruhtinaallakin - tahto valtaan.

Norbert Elias on kirjoittanut tähän "ihmisen kesyttämisteemaan" liittyen laajan historiikin - The Civilizing Process.)

*
Freud antoi lopulta kenkää sekä Adlerille, Jungille että Reichille, eikä päästänyt heitä pysyvästi psykoanalyyttisen liikkeen johtopaikoille.

Mutta alkuun palatakseni - jos pidämme kiinni olettamuksesta, että repressioteoria (tietoisuus/kulttuuri torjutun seksuaalivietin sublimaationa) on psykoanalyysin ydin, ja että se myös on totta (mitä esim. Foucault ei uskonut - no hän ei kai uskonut mihinkään...), niin silloin Herbert Marcusen esittämään kysymykseen - onko ei-repressiivinen sublimaatio mahdollista? - annetussa vastauksessa fokusoituvat koko psykoanalyysin ja sen metodin sisältämät mahdollisuudet ja rajoitukset.

Pyrkimys emansipaatioon (mitä se sitten merkitseekään) ei nimittäin koskaan voi onnistua, mikäli repressioteoria pätee absoluuttisesti.
Kaikki niin sanotut henkiset toimintomme ovat silloin tuomittuja olemaan pelkkää korviketyydytystä ja tukahdutetun seksuaalisen ahdistuksemme seurausta.

Marcuse halusi vastata kysymykseensä myöntävästi, mutta en nyt muista miten hän ratkaisi metodisen ongelman repressioteorian ehdottomuudesta.
Loogisesti ottaen Marcuse ei kuitenkaan voi vastata myöntävästi, ellei hän ratkaisevasti heikennä teorian sitovuutta.

Psykologisesti hän toki voi selitellä ties mitä luopumatta Freudin paradigmasta, mutta tällaiset selittelyt sisältävät aina saman ongelman kuin, mihin ne perustuvatkin: ne ovat enemmän myyttistä propagandaa kuin sitä "oikeaa tiedettä", jonka tuntomerkit jotkut luulevat varmuudella tunnistavansa.

Kuten alussa väitin, Freudilla ei oikeastaan ollut mitään mahdollisuutta luopua ehdottomasta libido-reduktionismistaan (tämä pätee kaikkiin äärireduktionistisiin teorioihin - myös esim. Dawkinsin tai Kari Enqvistin edustamiin), koska silloin hänen omaan teoreettiseen demarkaatiolinjaansa olisi tullut läpimentävä reikä.

Tuo reikä on alunperin miltei huomaamaton teorian suuressa muurissa, mutta varmaa on, että kun se kerran löydetään, siitä mentäisiin läpi yhä useammin.
Viimein sen kautta tuodaan hermeettisen paradigman"kaikkein pyhimpään" itse Troijan hevonen, ja lopun me jo tiedämmekin.

Nykyään Freudille kelpaisi varmasti analogia virushyökkäyksestä tietokoneeseen, mutta vanhana kokainistina hän olisi luultavasti vieroksunut porttiteoriaa, vaikka se ajaa tässä aivan saman asian kuin tietokonevirukset tai Troijan hevonen.

(Kokaiini muuten stimuloi seksuaalista halua. Siis...?)

Äärimmäinen reduktionismi on joka tapauksessa epäonnistunut ja virheellinen tapa selittää ilmiöitä.
Olkaamme kriittisiä realisteja.

Mutta silloin joudumme hylkäämään psykoanalyysin ainakin, mitä tulee sen terapeuttiseen ja metodiseen uskottavuuteen.
Aatehistoriallisesti se kuitenkin säilyy yhä edelleen heuristisena metapsykologisena innovaationa.