August 7, 2005

Kristinuskon dogmien kehityshistoriaa (suppea ja "puolueellinen" tarkastelu)

Itsenäinen päre blogijuttuni Anonyymien blockkaamisesta ja vakaumuksesta kommentteihin. (Lisäyksiä, linkkejä 8.8)

***
Väite, että"elämä on mieletöntä ja tarkoituksetonta", voidaan argumentatiivisesti osoittaa vähintäinkin yhtä "mielettömäksi" (esim. Thomas Nagelin vasta-argumentit) kuin uskontojen edustama usko yhteen persoonalliseen Jumalaan tai tuonpuoleiseen (esim. Erkki Hartikainen ja "tunnustukselliset ateistit").
Tämä on siis kuitenkin argumentatiivista peliä, johon en tässä sen enempää perehdy (sitäpaitsi minulla ei ole nyt käytettävissäni Nagelin päättelyistä sitä artikkelireferaattia, johon edellä viittaan.

8.8 Nagelin vasta-argumentit eivät tosin perustu uskontojen uskottavuuteen vaan pyrkivät varsin analyyttisesti osoittamaan absurdiksi tietyjä ihmisen "universaalisesta mitättömyydestä" johtuvia elämän mielettömyys- ja tarkoituksettomuuväitteitä.)

***
Kristinuskon tärkein filosofinen lähtökohta on Platonin filosofiassa, mutta platonismi ei suinkaan ole kristinuskon uskonnollinen perusta, joka löytyy tietysti juutalaisesta monoteismista.
Pitkälti tästä uskonnollisen ja filosofisen perustan yhteismitattomuudesta seurasivat tärkeimmät teologiset kiistat vanhan kirkon aikana kirkolliskokouksineen (noin 100-800).

Platonin filosofian ydin ovat tajunnasta riippumattomat ikuiset ideat, joista tärkeimpiä olivat "totuus, hyvyys ja kauneus".
Vaikka ne olivat Platonille tajunnasta riippumattomia, ihminen pystyi ymmärtämään niitä anamnesiksen, rationaalisen muistamisen avulla, koska juuri ne olivat ihmisenkin alkuperäinen lähtökohta, josta hän materiaan tai lihaksi syntyessään oli kuitenkin irtautunut ja johtuen luomisprosessin epätäydellisyydestä myös ilmensi niitä epätäydellisesti.

Luojajumala eli demiurgi ei siis Platonilla ollut kaikkivaltias eikä ehkä myöskään aina hyväntahtoinen. Täysin päinvastoin oletettiin juutalaisessa monoteismissa - ainakin juutalaisten eli Jumalan valitun kansan kyseessä ollen.
Joka tapauksessa kristinusko omaksui juutalaisuudesta sen monteistis-monistisen Jumala-käsityksen ja kreikkalaisuudesta sen platonisen dualismin eli jaottelun korkeampaan hengen (tai tuonpuoleisen) ja alempaan materian maailmaan.

Ortodoksisen kirkon eräs peruslähtökohta on pyrkimisessä Jumalan kaltaisuuteen (ei Jumalan kuvaksi, mikä on mahdotonta ja harhaoppista) Tämä teologinen linja juontaa juurensa ennenmuuta Platonin metafysiikasta.
Ihmisen on mahdollista päästä korkeamman olennon eli Jumalan (vrt. ikuiset ideat) läheisyyteen ja siten eros-motiivin (täydellistymispyrkimyksen, vrt. klassinen hyve-etiikka) periaatteella lähestyä "Ikuista totuutta" eli ihmisen perimmäistä Alkuperää - ja siten saavuttaa pelastus.

***
Mutta Valistuksen ja modernismin "läpivalaisemalle" ihmiselle tällaiset uskomukset ovat jo tyhjiä kertomuksia - olkoonkin, että niihin edelleen sisältyy omassa viitekehyksessään ja teologisessa kontekstissaan koherentti ja konsistentti uskonnollis-antropologinen käsitys ihmisen paikasta ja tehtävästä maailmassa.
Ortodoksisen soteriologian (pelastusopin) perusjatus on synergistinen (mutta ei pelagiolainen!) ajatus siitä, että ihminen on "Jumalan työtoveri." Termit synergia ja liturgia (sic) jopa merkitsevät kirjaimellisesti "yhteistä työtä."

***
Toisin on luterilaisen uskonnon ja sen sukulaislahkojen piirissä, jossa jo reformaatio - hylätessään katolisen kirkon kanonisoidut raamattutulkinnat eli kirkkoisien auktoriteetin ja hylätessään lähes kaikki sakramentit (kastetta lukuunottamatta) - synnytti ensinnäkin uuden raamatuntulkinnan tarpeen, koska entiset tulkinta-auktoriteetit oli nyt työnnetty syrjään.

Tämä uuden Raamatun tulkinnan tarpeesta itse asiassa kehittyi sittemmin hermeneutiikkana tunnettu filosofinen suuntaus, samoin kun heti reformaation jälkimainingeissa esitettiin ensimmäiset rationaaliset ja merkittävät raamattukritiikit (Spinoza ja Hobbes).

Reformaatio halusi palata historialliseen alkuperäänsä ja vedota siten suoraan Raamatun teksteihin.
Luterilaisen uskon kulmakiveksi muodostuikin "slogan: "sola fide, sola gracia, sola scriptura eli yksin uskosta, yksin armosta, yksin kirjoituksista (eli Raamatusta).

Toisin sanoen - paitsi että tässä julistuksessa hylättiin kirkkoisien kanonisotujen tekstien auktoriteetti Raamatun alkuperäistekstin uudella tutkimisella ja uusilla käännöksillä, se merkitsi myös selkeää kannanottoa pelagiolaista voluntarismia (siten myös epäsuorasti synergismiä) ja eros-oppia vastaan.
Pelastus tulisi vain - totaalisti ja "silloittamattomasti" - ihmisen ulkopuolisen Jumalan armosta. Tekojen ja lain passiivisen noudattamisen vaikutus pelastukseen hylättiin.
Jäljelle jäi paradoksaalinen käsitys uskosta (sola fide), jonka olen nimittänyt joko vapauttavaksi tai lamauttavaksi kaksoissidokseksi.

Ihmisen oma tahto käsitetään tässä uskossa - sen vanhurskauttamisopissa - mielestäni niin omituisen patologisella tavalla, ettei se voi olla syvästi horjuttamatta ihmisen elämänhalua ja tunnetta oman tahtonsa merkityksestä.
Siten tässä myös horjutetaan yksilön pyrkimystä moraalisen integriteetin ja psykologisen identiteetin kehittymiseen - siis aivan päinvastoin kuin luterilaisten dogmeissa väitetään!

Ensin ihmisen tahto ikäänkuin myönnetään (Jumala kutsuu ihmistä, mutta vastaus kutsuun on aina ihmisen oman tahdon akti), sitten se ehdottomasti kielletään synnillisenä ylpytenä (vapaan tahdon ja omien tekojen/ansioitten kieltäminen pelastuksen suhteen).

Lutherin mukaan näin on sen takia, koska ihminen ei voi halutessaan Jumalaakaan haluta muuta kuin itseään! Tämä Lutherin uskonnollis-antropologinen pessimismi on jopa vielä ankeampaa kuin Augustinuksen ihmiskäsitys pahimmillaan (esim. predestinaatio-oppi).

Kumpaakaan - niin vapauttavaa kuin lamauttavaakaan kaksoissidosta - on äärimmäisissä muodoissaan liki mahdoton erottaa mielenhäiriöstä.

*
Jumalan kaltaisuuteen pyrkiminen (hyve-eettinen täydellistyminen), joka merkitsi samalla jumalallisen armon saavuttamista, leimattiin ilman muuta pelagiolaiseksi harhaopiksi, jossa korostettiin omien tekojen ensisijaisuutta pelastuksen saavuttamisessa. Tästä ei ortodoksisuuden synergia-opissa kuitenkaan ole kysymys.

*
Lutherin yritys estää oppinsa ajautuminen antinomismiin (eli että laista ei tarvinnut välittää, koska teoilla ja tottelemisella ei voi ansaita pelastusta), josta äärimmillään on (ja oli) seurauksena mielivalta, perustuu sekä 1) reaalipoliittiseen että 2) teologiseen "pragmatismiin"/RR.

1) Luther tuki Saksan protestanttismielisiä (tai mieluumminkin anti-paavillisia) ruhtinaita, jotka puolestaan tukivat Lutheria ja pitivät yllä järjestystä.
Tästä liittoutumisesta oli sitten seurauksena uskonpuhdistuksen osaltaan aikaansaaman ja innoittaman talonpoikaiskapinan (1524-25) äärimmäisen verinen tukahduttaminen, jonka Luther avoimesti hyväksyi!

2) Teologinen prinsiippi antinomismin ja äärimmäisen passiivis-pessimistisen ihmiskäsityksen vastapainoksi oli Lutherilta oikeastaan aika nappärä teologinen "innovaatio". Hän julisti, että "kaikkein kadotetuimmat ovat kaikkein lähimpänä pelastusta."
Tätä periaatetta kutsutaan Lutherin ristin teologiaksi, joka perustuu nimenomaan Jeesuksen kohtaloon ja oikeastaan myös Jeesuksen viereen ristiinnaulitun ryövärin kääntymykseen.

Ristin teologiaa voi tulkita varsin paradoksaalisesti (lähinnä antinomistisesti) - jopa siten, että murhamiehet ovat lähinnä pelastusta ja saavat pelkän uskonsa kautta armon, mutta sen olennaisin psykologinen oivallus piilee siinä, että epätoivoisimmallakin ihmisellä on ainakin yksi varma toivo - Jumalan ikuinen armo.

Koska kaikkein epätoivoisimmat ovat useimmiten tahtonsa ja ylpeytensä suhteen kaikkein haavoitetuimpia ja siten ehkä myös nöyrimpiä ihmisiä, voi taivasten valtakunnan tällä perusteella ajatella olevan myös kaikkein lähinnä heitä.

Mutta eikö tällaiseen lohdutukseen sisällykin jotain perin sadomasokistista. Ikäänkuin jumala ensin kiduttaisi ihmisestä "pihalle" viimeisetkin omanarvontunnon rippeet, ja vasta tuon äärimmäisen tahdon nujertamisen jälkeen hän armahtaisi "vankinsa."

Tietenkin voidaan ajatella, että tämä on vain eräs - tosin psykologisesti "epäterve" - tapa kuvata askeesin kautta tapahtuvaa tahdon nujertamista ja siitä vapautumista, mutta itse valitsen mieluummin vaikka konkreettisen "partakoneenterällä viiltelyn" kuin luterilaisen vanhurskauttamisopin.

***
Reformaatio oli Valistuksen ja kokeellisen luonnontieteen kehityksen ohella myös toisen suuren - nimenomaan ajattelun perusteisiin liittyvän kehityksen eli totaalin metafysiikkakritiikin lähtökohta. 1800-luvun lopulla alkanut modernisaatioprosessi on perusteiltaan juuri metafyysisen ajattelun "heikkenemistä" (mm. Nietzsche, Heidegger ja Gianni Vattimo).

Luterilaisessa teologiassa tämä kehitys tunnettiin Raamatun kertomusten selvästi myyttisiksi tulkittavien tekstien erottamisena siitä, mikä oli historiallisesti totena pidettävää. Tämä prosessi sai Saksassa - josta se alkoi - nimen “demythologization” (Rudolf Bultmann).
Sosiologi Max Weber kutsui sitä termillä "Entzauberung" - lumouksen haihtuminen; engl. - disenchantment).

On toki muistettava, että jo myöhäiskeskiajan skolastiset kiistat aristoteleelista tomismia (Tuomas Akvinolainen) vastaan, ennenkaikkea fransiskaanisten nominalistien taholta, valmistelivat osaltaan tätä kehitystä oppi- ja aatehistoriallisen kehityksen tasolla.

(Tietenkään ei pidä unohtaa kaupan, kaupungistumisen sekä Euroopan väkiluvun kiihtyvää kasvua, nationalismin noususta nyt puhumattakaan, mutta ne eivät kuulu tämän tarkastelun piiriin).

***
Nietzschen Moraalin aluperästä, sen III:ssa esseessä - Askeettisista ihanteista - esittämä europpalaisen ajattelun kehittymisen historia kulminoituu lopultakin toteamukseen, että omantunnon rehellisyyden vaatimuksessaan kristinusko tuli itse kumonneeksi itsensä.

Tämä kehitys oli Nietzschen mukaan peruuttamaton ja aatteellista tilannetta, johon 1800-luvun lopulla teologis-metafyysis-humanistisen kulttuurin alueella oli päädytty, hän kutsui nihilismiksi.

***
8.8 (lisäys) Seuraava "isku" löytyy myös kommenttina maalaisen blogijuttuun Kylmää sotaa?- (8.8).

Rauno Rasanen said...

(Alussa lainaus maalaisen jutun lopusta - sen viimeiset lauseet.)

"Vanha Lutherus sen parhaiten tiesi. Ihminen on paskasäkki, jolle on annettu armo, jos hän tekee sen ensimmäisen askeleen ja on valmis sen ottamaan vastaan."

***
Mutta juuri tuo ensimmäinen askel (oman tahdon akti) tuomitaan sen jälkeen, kun se on otettu!Jumala armahtaa, jos/kun "hänelle sopii."
Ihmisen oma tahto (siten myös teot ja ansiot) ovat pelastumisen kannalta lähes syntiä ja siten armon este - kaamea pattitilanne!

Edellä kuvattu - kutsun sitä myös "paniikkihäiriöksi" - on luterilaisen soteriologian (pelastusopin) sadomasokistisuutta (samalla myös Lutherin omaa luonnehäiriötä).

Mutta ehkäpä se on lopulta - ainakin, mitä tulee jo Paavalin teologiaan - koko kristinuskon ytimestä löyvyvä patologinen kaksoissidos.

Seuraavassa kehittämäni slogan, joka kuvaa luterilaisen vanhurskauttamisopin "pihdeissä" elävän ihmisen psykologista tilaa/tilannetta.

"Luterilaisille ja ylipäätään monergistisen soteriologian edustajille on Jumalansa suhteen julistettu yhtä aikaa sekä lähestymis- että poistumiskielto/RR."

***
Augustine of Hippo - Wikipedia
Augustine of Hippo, Life of Saint (katolinen ensyklopedia kertaa 3)
Augustine of Hippo, Teaching of Saint
Augustine of Hippo, Works of Saint

Paul, Saint (perusteellinen, ensyklopedinen katsaus Paavalin elämään, työhön ja teologiaan).

Thomas Aquinas - Wikipedia
Aquinas, St. Thomas (katolisen ensyklopedian perusteellisuutta).

Uskonratkaisu (melko asiallista pohdintaa olennaisesta dilemmasta).

***
Tälle kirjoitukselle on "sukua" mm. blogiesseeni Kirje Matti Myllykoskelle.

10 comments:

Timo said...

Erittäin kiinnostavaa. Luterilaisen vanhurskauttamisopin vaikutus esimerkiksi omaan elämääni on ullut suuri, sitä on vaikea kiistää.

Rauno Rasanen said...

Bad joke...

Rauno Rasanen said...

"Luterilaisen vanhurskauttamisopin vaikutus esimerkiksi omaan elämääni on ullut suuri, sitä on vaikea kiistää."

Haluaisin olla utelias. Missä mielessä?

Anonymous said...

Hauska kiteytys. Kiitos muutenkin tästä dogmien kehityshistoriallisesta katsauksesta. Tässä sen taas näkee, että uskonasioita ei voi järjellä käsittää, minkä kyllä niin uskovaiset kuin ateistitkin yleensä lahjakkaasti unohtavat. Aina voi tietysti yrittää, varsinkin jos viihtyy asian parissa.

Timo said...

Uteliaalle:

Etelä-Pohjanmaalla on karkeasti kahdenlaisia Jumalan lapsia: kilttejä ja huolettoman luottavaisia evankelisia sekä uhmakkaampia, eksistentiaaliseen synkistelyyn tykästyneitä herännäisiä eli körttejä. Evankelisuus näyttää levittäytyneen köyhemmille seuduille kuin herännäisyys.

Olen itse kotoisin evankeliselta alueelta ja oppinut pitämän ylpeyttä ja omavanhurskautta suurina synteinä. Yksin armosta -opissa epävarma lapsi näki kirkkaan ja selkeän - "minimalistisen", voisin sanoa - ratkaisun uskonkysymyksiinsä. Parikymppisenä, kun koetin keskustella uskonasioista, huomasin, että ilosanoman puristamista simppeliksi kaavaksi näyttäisi olevan vain eräs uusi omavanhurskauden ja "ihmisopin" muoto. Sitäkään ei pitäisi lausua, mutta sitten taas mystisismiin ei pidä sortua, sillä eihän tässä mitään epäselvää ole...

Tämä on purismin yleinen ongelma, zen-ongelma, miehisyyden ongelma, realismin/positivismin ongelma (muistanet, mitä olen kirjoittanut Tommipommiin ja Wittgensteiniin liittyen - olen kyllä usein miettynyt, mistä Tommi on imenyt niin ääriluterilaiselta vaikuttavan anti-intellektualisminsa, mutta kai se on tässä maassa...) je.

Äärimmilleen virtaviivaistetun luterilaisuus siis asettaa evankelisesti asennoituvalle ansan, josta tämän on vaikea pyristellä pois. Kuvailemasi kaksoissidos näyttää täyden voimansa. Jos pelastusopillisen viattomuuden menettämistä ei pysty käsittelemään, vaarana on ajautuminen ojasta allikkoon eli ahdasmielisyyteen ja fundamentalismiin. Näin evankelisille on pitkälti käynytkin. Körttien käsitys nöyryydestä on tässä suhteessa viisaampi. Yllätyin, miten nopeasti äitinikin näytti myöntävän tämän muutettuaan uudelle paikkakunnalle.

Luterilaisen puhdasoppisuuden knnaltani ehkä hankaln seuraus on ambivalentti suhtautuminen lahjakkuuteen: Lahjat ovat Jumalalta ja herättävät siten suurempaa kunnioitusta kuin ihmistyö. Saadut leiviskät pitäisi käyttää (Jeesuksen vertaushan opettaa, että niitä ei saa kätkeä maahan vaikka isäntä on ankara.) mutta ylpeyteen, kunnianhimoon, farisealaisuuteen ja omavoimaisuuteen ei saisi sortua. Miten toteuttaa Soli Deo Gloria -periaatetta nykypäivänä jumaloimatta samalla itseään?

Ihailua herättäneistä lahjoista jää nillä eväillä jäljelle vain passiivisuus, avuttomuus, päämärätön aherrus, perfektionismi, alisuoriutuminen ja musertava syyllisyys.

Rauno Rasanen said...

Sinä Timo näköjään ymmärrät, mistä tässä on kysymys - ihan käytännön kokemusta myöten.

Katsotaanpa asiaa hieman toisesta perspektiivistä.

Itse olen kasvanut työläisperheessä, jossa isä oli SKDL:n jäsen (ei kommunisti) ja ateisti (kuului vapaa-ajattelijoihin).
Äiti sen sijaan ei eronnut kirkosta koskaan, mutta yllättävää kyllä(?) halusi polttohautauksen, joka sitten tapahtui vajaa kuukausi sitten.

Tällaisilla sodan jälkeen maalta parempaa elämää etsimään lähteneillä pareilla ei ollut oikeastaan mitään muuta "jumalaa" kuin raha ja elintason nostaminen.

Kirjallisella sivistyksellä, taiteella, filosofialla tai uskonnolla ei ollut juurikaan arvoa näitten "fanaattisten työmuurahaisten" elämässä - ellei niiden kautta sitten päässyt "rahakkaisiin hommiin."

Sääty- tai luokkajaon nämä ihmiset olivat sisäistäneet vielä sotaa edeltäneeltä sukupolvelta. Se oli ikäänkuin "kohtalo", jota ei päässyt pakoon kuin rahan avulla - jos sitenkäään.

Elintasokilpailun oravanpyörään hypänneet vasemmistolaiset - kuten vanhempani - eivät koskaan havainneet olevansa pelkkiä kapitalismin marionetteja - siis mainosten ja rahan perässä kuolaavia hedonisteja.

Sinänsä hyvin ymmärrettävää aikana, jolloin Suomi hyppäsi agraariyhteiskunnasta hetkellisen teollisuusvaiheen läpi SUORAAN palvelu-ja informaatioyhteiskuntaan ehkä nopeammin kuin yksikään muu maa Euroopassa.

Mutta minuun tämä todellakin "väärän tietoisuuden" vasemmistolainen money-talks- politiikka ei tehnyt vaikutusta - päinvastoin.

"Jumalan" kiitos Nietzsche, Dostojevski ja eksistentialismi pelastivat minut tuolta kapitalismin sekä vasemmistolaisen fanatismin oravanpyörältä.

Kuulostaa julmalta, mutta jos olen jotain vanhemmiltani saanut, niin halveksunnan isäni vasemmistolaisuutta ja ateismia, (jotka siis molemmat olivat mielestäni vain naamioitua kapitalismia) ja äitini tekopyhää kristillisyyttä kohtaan (joka puolestaan oli lähinnä farisealaisuutta ja neuroottista pelkoa tai paniikkia).

Minulla on elämässäni ollut kaksi "omaa kotia": kirjasto sekä eräs nimeltä mainitsematon "female".

Voi tulla yllätyksenä, mutta oltuani 15:sta vuotta erossa luterilaisesta kirkosta, minut liitettiin ortodoksiseen kirkkoon kesällä 1995.
Siihen tosin vaikuttivat enemmän kirkon ulkoiset kuin vakaumukselliset syyt: ihmissuhde ja älyllinen kiinnostus asiaan.

Silti olen yhä vankemmin sitä mieltä, että jos minä "todella" uskoisin Jumalaan, niin paikkani olisi ("edelleen") juuri siellä, mihin olen kuulunut jo 10 vuotta.

Hyökkäykseni luterilaista pelastusoppia kohtaan on hieman epäoikeudenmukainen, koska kristinuskon ytimestä - olipa kirkkokunta tai lahko mikä tahansa - löytyy tuo sama kaksoissidos, joka - kuten sanoin - voi olla myös vapauttava ja positiivinen kokemus, olkoonkin, että wittgensteinilaisena agnostikko-fideistinä ja entisenä mielenterveysalan työntekijänä pidän tuollaista kokemusta aina jossain määrin kyseenalaistettavana.

Mutta uskonnollinen kokemus, esteettinen elämys - samoin kuin mikä tahansa, äärimmäinen filosofia (ateistinen ja nihilistinenkin - muistakaamme vain "parivaljakko" Schopenhauer ja Nietzsche) - ovat sukua toisilleen.

Maailmankatsomukset eivät ole sisäisesti antagonisteja. Vasta ahneus ja tekopyhyys tekee niistä sellaisia.
Valitettavasti vain protestanttinen etiikka (kalvinismi) on juuri tuon ahneuden ja tekopyhyyden seurausta.

Pälli said...

"...kristinuskon ytimestä - olipa kirkkokunta tai lahko mikä tahansa - löytyy tuo sama kaksoissidos..."

Kun tämän kirjoitit, hämmennyin perusteellisesti. Hyökkäätkö siis koko kristinuskoa vastaan?

Uskon Raamatun ilmoittamaan Jumalaan, ja tunnen kyllä tämän jakomielitautisen olotilan. Mielestäni siinä ei ole kuitenkaan mitään ongelmaa, sillä Paavalihan purkaa sen auki esimerkiksi Galatalaiskirjeessä: kyse on siitä, että Henki ja liha taistelevat kristityssä. Siis hänessä on vanha ja uusi minä. Vanhan minän on joka päivä kuoltava, Paavali kehottaa meitä ristiinnaulitsemaan sen, sillä vanhassa minässä ei suhteessa Jumalaan ole mitään hyvää. (Se siis pitää paikkaansa, mutta ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi ihmisten kesken ruveta surkeilemaan sillä, kuinka kurjia olemme; kaikissa meissä on ihmisen näkökulmasta hyvää ja pahaa. Jumalan edessä voimme olla vanhurskaita vain Kristuksessa.) Vanhan, lihan mukaisen elämän sijaan Paavali kehottaa meitä vaeltamaan Hengessä, jolloin emme lihan himoja täytä.

Jos asiaa ajatellaan ihmisen kokemuksen tasolla, niin useimmiten "minä" on se, joka asiat tekee. Olisihan muusikon naurettavaa vastata, että Jumala se äsken niin kauniisti soitti! Vastata voi kuitenkin, että iloitsee itsekin suorituksestaan ja on kiitollinen lahjakkuudesta, jonka on Jumalalta saanut, ja tilaisuuksista kehittää sitä. Eri asia, kenen suussa tuo kuulostaa luontevalta. ;) No, aina voi kehuihin vastata kiittämällä. :)

Kun ihminen niin sanotusti tulee uskoon, Jumala toki on se, joka alusta loppuun kaiken tekee. Jälleen kokemuksen tasolla tuntuu siltä, että minä on se, joka armon ottaa vastaan. Jukka Niemelä on joskus sanonut, että se mitä ihminen voi tehdä, on taistella vastaan. Tämä on toki epäloogista, mutta Jumalastahan sanotaankin, että hänen tiensä ovat korkeammat meidän teitämme.

Lyhyesti: sikäli kuin olen vanha ihminen, vihaan Jumalaa ja teen ainoastaan syntiä. Sikäli, kuin olen uusi luomus Kristuksessa, rakastan Jumalaa ja toteutan hänen tahtonsa täydellisesti Hengessä. Ihmisen kokemusmaailmassa näitä ei aina voi erottaa toisistaan.

Vapauttavaa tämä on siten, että epäonnistuessaan tietää aina saavansa uuden mahdollisuuden. Ahdistavaa niiltä osin, kuin Jumalan läheisyydessä tulee tuntemaan oman syntisyytensä entistä paremmin. Ja tähän Raamattu vastaa: katso Kristukseen! Paavali kirjoittaa myös, että tämä kevyt(!!!) ja hetkisen kestävä ahdistuksemme tuottaa meille määrättömän kirkkauden, iankaikkisesti.

Tulipas paatoksellista;)

Rauno Rasanen said...

Luin tämän vasta nyt - 15.8, noin klo. 01.45.

Vaikutti ensi lukemalta ihan hyvältä. Palaan tarkemmin asiaan myöhemmin blogissani.

***
Mitä kuitenkin tulee kysymykseesi, hyökkäänkö koko kristinuskoa vastaan, sanoisin alustavasti ja ehkä hieman yllättävästi: siinä mielessä kyllä, että maailmassa ei itse asiassa ole kuin kaksi uskontoa: monoteismi (myös panteismi, ehkä myös buddhalaisuus tvs.) ja polyteismi (esim. hindulaisuus ja antiikin Kreikan jumalten näyttämö - Olympos).

Kristinusko on monoteismin ja polyteismin synteesi-yritys, joka on parhaimmillaan erittäin joustava ja toimiva uskonto, mutta joka lopultakin epäonnistuu, sillä nämä ontologisesti täysin erilaiset ja vastakkaiset maailmankuvat eivät sulaudu toisiinsa kuin kaksi kuumennettua metallia.
Ne ovat ja pysyvät eri maailmoina.

Käytännössä kristinusko on dualismia (polyteismia) ja tulee katoamaan aivan samoin kuin katosi loistava kreikkalainen kulttuurikin - lopulta hyvin nopeasti ja perusteellisesti (ei tietenkään vaikutuksiltaan).

Teoriassa kristinuskon ytimestä löytyvä monoteismi saattaa muokata siitä monistisempia muotoja, mutta tämä tulee aina tapahtumaan Paavalin aloittaman Jeesus-teologian kustannuksella, mikä tietysti herättää kysymyksen siitä, onko silloin enää lainkaan kyseessä Kristus-usko vai joku juutalaisuuden sivuhaara.

Jatkan tästä jossain vaiheessa.

Pälli said...

Hei, tästä voi tulla hyvä keskustelu!

Ootan innolla:) Onko jotain keinoa tietää, koska olet lisännyt kommentteja, vai aiotkohan ehkä kirjoittaa oikean entryn, siis uuden lastun...?

Rauno Rasanen said...

Kyllä tää vaatii ihan oman päreensä, mutta en osaa sanoa, mihin saumaan saan sen iskettyä.

Hankin just äsken Alister MaGrathin tuoreen julkaisun "Ateismin lyhyt historia", mutten ehdi sitä lukea ihan viikon kuluessa, koska tässä on samanaikaisesti paljon muitakin projekteja päällä.

McGrathilta olen lukenut aiemmin "Kristillisen uskon perusteet - johdatus teologiaan" ja kävin intensiivisesti läpi hänen tomittamaansa "Modernin teologian ensyklopedia"a, joka onkin aivan loistava hakuteos.

Juha Pihkalan "Yksi kahdessa" - Kristususkon historia varhaisen kristikunnan aikana" (kattava kristologisten kiistojen esittely) kuuluu kuten nämä McGrathin kirjatkin "lutkujen" opintovaatimuksiin, mutta se tuki aivan erinomaisella tavalla ortodoksisen teologian opintojani kuten tietysti tuo Kristinuskon perusteetkin.

Ortodoksien kristillisyys ja opetus painottuu kuitenkin lähinnä vanhan kirkon aikaan ja kirkkoisiin, katolisten myöhäiskeskiaikaan ja skolastiikkaan (etenkin Akvinolaisen tomismi) ja luterilaisten tietysti Lutherin, Zwinglin ja Calvinin reformaatioon ja sen jälkeiseen teologiaan.

(Muistettakoon tässä yhteydessä myös Lutherin "avustaja" - erinomaisen oppinut humanisti-filologi ja teologisesti fiksu Melanchton, joka itse asiassa sanamuotoili vanhurskauttamisopin perusteet onnistuen jopa maltillistamaan niitä hieman Lutherin fanatismista).

Opintoviikkoja olen tehnyt vain ortodoksisesta teologiasta, mutta kun innostun jostain aiheesta, käyttäydyn urakkatyöläisen tavoin -käyn sitä sivuavaa materiaalia kerralla läpi niin paljon kuin jaksan, ja pyrin sitten nivomaan oppimaani toisiin diskursseihin.

Lukuprojektini/ajattelun linjaukseni (tämä ei suinkaan opiskelun puolella ole toteutunut kuin osittain) on ilman muuta aate- ja filosofianhistoriallinen.
Etsin ajattelusysteemien yhtenevyyksiä ja katkoksia, jos näin hienosti ja "yläkanttiin" kehtaan sanoa.

Mutta kieltämättä Michel Foucault`n tapa linjata ajatteluaan on minulle eräänlainen ihanne, joskin tietysti sellaiset tyypit kuin "empiristinen" ideahistorioitsija Arthur Lovejoy ja uuskantilainen aatehistorioitsija-filosofi Ernst Cassirer ovat yhtä lailla minun ideaalejani sekä skolaaririuden että sivistyksen alueella.

En tosin tunne näitä kahta jälkimmäistä niin hyvin kuin Foucault`n ajattelua, mutta on myös aivan selvää, etten ylipäätään ole lähelläkään näiden kolmen herran oppineisuuden tasoa!

Luen ja opiskelen lähinnä harrastuspohjalta.
Myös sen takia olen merkinnyt itseironisesti My complite profileeen: "Industry: Student
Occupation: Dilettante."

Palaan siis asiaan tulevissa blogeissani.
Mutta jos sinulla on lisää kommentteja, niin pistä tulemaan. Voihan tässäkin muutaman sanan vaihtaa.