August 12, 2005

Kuka uskaltaa olla "minä"?

Kirjoitettu alunperin kommentiksi Tristanin juttuun Jatkoa edelliseen, 11.8. (Hieman muokattu alkuperäisestä).

Kuten eilen omassa blogissani totesin, kirjoitin Minhille melkein pari liuskaa vastausta hänen kommenttiinsa, mutta sitten itsesensuuri iski ja esti julkaisun ainakaan nyt kirjoitetussa muodossa - vaikkei siinä itse asiassa mitään ihmeellisyyksiä kerrotakaan.

Jos olisin anonyymi, minulla ei olisi mitään "tunnontuskia" julkaista ko. juttua, mutta nyt joudun kyllä pohtimaan, millä sanoilla mitäkin ilmaisen - tai mitä ylipäätään tohdin itsestäni tuoda julki.

Ilmaisun äärimmäisen tiukka rationaalinen kontrolli omasta itsestä kirjoittaessa muuttuu kuitenkin useimmiten pelkästään diplomaattiseksi jargoniksi, mikä merkitsee luovan kirjoittamisen vastakohtaa - sisältäköön miten hienostuneita ja erikoistuneita kielellisiä vihjauksia tahansa.

Olen nyt jopa pohtinut ihan ajatuskokeena, pystyisinkö kirjoittamaan anonyymina rinnakkaista blogia, josta EI voisi päätellä henkilöllisyyttäni.
Toistaiseksi en kyllä usko sellaiseen mahdollisuuteen, koska olen lukijapiireissäni jo luullakseni profiloitunut "RR:ksi", vaikka pyrinkin enemmän tai vähemmän johdonmukaisesti välttämään paljastamasta sitä, mitä minä "todella olen tai ajattelen."

Ehkä anonyymin "toiseuden" luominen on kuitenkin helppoa, koska kuten Illuusialle totesin, miten minä voin tietää, kuka minä olen?
Mutta jos minä en sitä "tiedä" niin, miten hän sen voi "tietää"? Miten sen ylipäätään voi tietää kukaan?

Tämä lienee hyvin hyvin yksinkertaistettuna myös kaiken psykoterapian perimäinen ongelma. Tietyn koulukunnan terapeutit kun operoivat lähtien omista, aksiomaattisista (teoreettisesti perustavaa laatua olevista) ihmiskäsityksistään sekä persoonallisuus- ja kehitysteorioistaan, jotka yleensä ovat merkittävästikin ristiriidassa jonkun toisen koulukunnan teorioiden kanssa. (Ja kuitenkin nyt puhutaan perimmältään kaikille samasta ja yhteisestä asiaintilasta eli ihmisen minuudesta!)

Ota siinä sitten tolkku, mihin psykiatrinen hoito lopulta perustuu ja tietävätkö psykiatrit ja psykologit lopulta yhtään mitään!

Nuoruudessaan helvetinmoisia psyykkisiä ja älyllisiä kriisejä läpikäynyt Michel Foucault diagnosoitiin skitsofreeniksi.
Sittemmin hän suoritti loppututkinnon filosofiassa sekä kaksi loppututkintoa psykologiassa ja sai lopulta professuurin Ranskan arvostetuimmasta yliopistosta.
(..."in 1970 Foucault was elected to France's most prestigious academic body, the Collège de France as Professor of the History of Systems of Thought", mikä oli Foucault`n itse valitsema nimike professuurilleen).
Tällä "skitsofreenikko-Foucaultilla" oli korkeassa asemassaan pokkaa jopa todeta, että "mitään psykologiaa ei ole olemassakaan."

Illuusialle viestittäköön, että tämä väite merkitsee äärimmillään samaa kuin sanoisi, että psykologia on sepitettä siinä missä kirjallisuuskin...Samoin pysyvä identiteetti.

Itse olen - ainakin intuitiivisesti - kokenut nämä väitteet täysin liioitelluiksi, eli en kuittaa postmodernin ajattelun "subjektiivittomuutta", mutta joudun näköjään jälleen kerran pohtimaan tätä asiaa syvemmin - nyt Blogistanin puitteissa.

***
Olennaista minulle ei nyt ole Illuusian väite siitä, että jotkut kirjoittavat ilkeitä sepitteitä, mikä kaiketi on paheksuttavaa (tai näin minä Illuusian väitteen ymmärsin), vaan se kysymys onko ylipäätään mahdollista kertoa itsestään "todenmukaisesti" - lisäilemättä ihan vahingossakaan kuvaukseen mukaan materiaalia/muistumia, jotka on omaksunut itseymmärryksensä helpottamiseksi, mutta jotka silti ovat pikemminkin kuorrutusta/"raaputettavaa pintaa" kuin pysyvää "olemuksellista "substanssia")?

Mihail Bahtinin "loppuunkaluttu" määritelmä Dostojevskin romaanien moniäänisyydestä (Psyyke polyfoniana) viestii kuitenkin jotain ihmispersoonan perimmäisestä - jos ei suoranaisesta pirstoutuneisuudesta niin ainakin määrittämättömyydestä.
Esimerkiksi Karamazovin veljeksissä Dostojevski "on oikeasti olemassa" kolmen eri veljeksen persoonassa, (Aleksis Kivi jopa seitsemässä persoonassa).

***
Mutta eikö asian voi ilmaista myös nietzscheläisemmin? Tätä linjaahan myös Foucault painottaa "Seksuaalisuuden historia" 2:ssa ja 3:ssa.
Identiteetti luodaan kuin taideteos, mutta huom! - ei tyhjästä. Ainekset on aina jo annettu - meidän vain pitäisi kaikkien tulla omiksi kuvanveistäjiksemme.

"Luoda tyyliä luonteeseensa - suuri ja harvinainen taide!" (Nietzsche)

Minä tulkitsen edellistä fragmenttia niin, että siinä juuri tyyli merkitsee identiteettiä.

2 comments:

Anna Amnell said...

Kävin katsomassa eilen ruotsalaisia blogeja. Yllätyin sitä, miten monissa oli kirjoittajan nimi ja jopa valokuva. Uskalletaanko Ruotsissa ilmaista mielipiteet rohkeammin kuin Suomessa ihan omalla nimellä?

Minuudesta blogissani. The significant other toi juuri minulle teetä. :)

velikulta said...

Luulenpa että miljoonakaupungissa asuvan
länsinaapurin kynnys näyttää naamansa
tai esiintyä omalla nimellään on
huomattavasti matalampi kuin 300:n
asukkaan maalaiskylässä asuvan metsäsuomalaisen.

Ovathan nuo sinikeltaiset jo luonnostaankin
avoimempia ja kansainvälisempiä kuin me.