August 8, 2005

Looking back

Tämä päre löytyy alunperin kommenttina Timo Salon mielenkiintoiseen kannanottoon blogiesseeheni Kristinuskon dogmien kehityshistoriaa (suppea ja "puolueellinen" tarkastelu).
(Pärettä on muokattu alkuperäisestä tekstiasustaan).

***
Sinä Timo näköjään ymmärrät, mistä tässä on kysymys - ihan käytännön kokemusta myöten.

Katsotaanpa asiaa hieman toisesta perspektiivistä.

Itse olen kasvanut työläisperheessä, jossa isä oli SKDL:n jäsen (ei kommunisti) ja ateisti (kuului vapaa-ajattelijoihin).
Äiti sen sijaan ei eronnut kirkosta koskaan, mutta yllättävää kyllä(?) halusi polttohautauksen, joka sitten tapahtuikin vajaa kuukausi sitten.

Tällaisilla sodan jälkeen maalta parempaa elämää etsimään lähteneillä pareilla ei ollut oikeastaan mitään muuta "jumalaa" kuin raha ja elintason nostaminen.
Kirjallisella sivistyksellä, taiteella, filosofialla tai uskonnolla ei ollut juurikaan arvoa näitten "fanaattisten työmuurahaisten" elämässä - ellei niiden kautta sitten päässyt "rahakkaisiin hommiin."
Sääty- tai luokkajaon nämä ihmiset olivat sisäistäneet vielä sotaa edeltäneeltä sukupolvelta. Se oli ikäänkuin "kohtalo", jota ei päässyt pakoon kuin rahan avulla - jos sitenkäään.

Elintasokilpailun oravanpyörään hypänneet vasemmistolaiset - kuten vanhempani - eivät koskaan havainneet olevansa pelkkiä kapitalismin marionetteja - siis mainosten ja rahan perässä kuolaavia hedonisteja.
Sinänsä hyvin ymmärrettävää aikana, jolloin Suomi hyppäsi agraariyhteiskunnasta hetkellisen teollisuusvaiheen läpi SUORAAN palvelu-ja informaatioyhteiskuntaan ehkä nopeammin kuin yksikään muu maa Euroopassa.

Mutta minuun tämä todellakin "väärän tietoisuuden" vasemmistolainen money-talks- politiikka ei tehnyt vaikutusta - päinvastoin.
"Jumalan" kiitos Nietzsche, Dostojevski ja eksistentialismi pelastivat minut tuolta kapitalismin sekä vasemmistolaisen fanatismin oravanpyörältä.

Kuulostaa julmalta, mutta jos olen jotain vanhemmiltani saanut, niin halveksunnan isäni vasemmistolaisuutta ja ateismia, (jotka siis molemmat olivat mielestäni vain naamioitua kapitalismia) ja äitini tekopyhää kristillisyyttä kohtaan (joka puolestaan oli lähinnä farisealaisuutta ja neuroottista pelkoa tai paniikkia).

Minulla on elämässäni ollut kaksi "omaa kotia"- paljon turvallisempaa kuin se, mihin synnyin: 1) kirjasto sekä 2) eräs nimeltä mainitsematon "female".

Voi tulla yllätyksenä, mutta oltuani 15:sta vuotta erossa luterilaisesta kirkosta, minut liitettiin ortodoksiseen kirkkoon kesällä 1995.
Siihen tosin vaikuttivat enemmän kirkon ulkoiset kuin omat, vakaumukselliset syyt: lähinnä ihmissuhde ja älyllinen kiinnostus asiaan.
Silti olen yhä vankemmin sitä mieltä, että jos minä "todella" uskoisin Jumalaan, niin paikkani olisi ("edelleen") juuri siellä, mihin olen kuulunut jo 10 vuotta.

Hyökkäykseni luterilaista pelastusoppia kohtaan on hieman epäoikeudenmukainen, koska kristinuskon ytimestä - olipa kirkkokunta tai lahko mikä tahansa - löytyy aina tuo sama fatalismin sekä voluntarismin ristiriita ja kaksoissidos (double bind) (1), joka - kuten sanoin - voi olla myös vapauttava ja positiivinen kokemus, kun se ikäänkuin "ratkeaa" uskoon tulon myötä.

Wittgensteinilaisena agnostikko-fideistinä ja entisenä mielenterveysalan työntekijänä pidän yhtäkkistä kääntymystä kuitenkin jossain määrin (periaatteellisesti ja "viran puolesta") kyseenalaistettavana.
Parhaimmillaan se lienee kuin rakastumista, joka kuitenkin aina sisältää totaalisuudessaan pelottavia, jopa kauhistuttavia elementtejä.
Haluan tässä viitata Rudolf Otton ajatukseen mysteerisestä Jumala-kokemuksesta yhtä aikaa ihastuttavana että kauhistuttavana - "It is a mystery (Latin: mysterium tremendum) that is both fascinating (fascinans) and terrifying at the same time.

Mutta uskonnollinen kokemus, esteettinen elämys - samoin kuin mikä tahansa, äärimmäinen filosofia (ateistinen ja nihilistinenkin - muistakaamme vain "parivaljakko" Schopenhauer ja Nietzsche) - ovat sukua toisilleen.
Eivätkä myöskään maailmankatsomukset ole sisäisesti antagonisteja. Vasta ahneus ja tekopyhyys tekevät niistä sellaisia.
Valitettavasti joudun toteamaan, että protestanttinen etiikka (2) (kalvinismi) on juuri tuon ahneuden ja tekopyhyyden seurausta.

***
(1)
The Double Bind - Gregory Bateson
(2)
Max Weber
The Protestant Ethic and the Spirit of Capitalism

2 comments:

kirsti said...

Vaikka ihminen "todella" uskoisikin Jumalaan, niin ei kai sen tarvitse tarkoittaa sitä että hänen pitäisi hyväksyä luterilainen vanhurskauttamisoppi sen paremmin kuin mitään muutakaan oppia. Nehän ovat kuitenkin inhimillistä tekoa. Vai onko mielestäsi ihmisen ja oletetun Jumalan välillä aina oltava jokin inhimillinen välikäsi antamassa ohjeita kuinka homma pitäisi hoitaa?

Rauno Rasanen said...

Toi oli paha kysymys. Siitä täytyy kirjoittaa oma juttu.