August 11, 2005

Tajutonta virtaa

Päre kommentoi alunperin Tristanin Kommenttia Illuusian tekstiin, 10. 8. (Tekstiä on hieman muokattu, viimeksi 12.8)

***
Vaikka olenkin vankasti vastustanut anonyymisuuden suojaa, koska se antaa anonyymeille "vastuuseen joutumatta" mahdollisuuden roiskia mitä tahansa paskaa julkisuuteen, niin mielestäni keskustelussa blogien aitoudesta ja totuudesta kuitenkin "pöllähtelee" kirjallisuusdidaktikkojen (Illuusia) "tekopyhäily".
(Illuusia vain yhtenä esimerkkinä ko. viiteryhmästä).

Edelliset kaksi asennettani vaikuttavat ristiriitaisilta, ja niin tietyssä mielessä onkin. (En ole työstänyt pohdintaa tässä asiassa vielä tarpeeksi pitkälle.)

Mutta jos Blogistan on paikka, jonka olennaisin "brandy" on kirjoittamisen vapaus - toisin kuin kustannusosakeyhtiöitten monopoleissa, niin mitä väliä sillä on, kuka mitenkin ja minkäkinlaisen kulissin suojasta tekstejään väsää tai mitä hän lopulta kirjoittaa?
Totuuden ja fiktion välinen ristiriita - tai paremminkin "ristiriidattomuus!" - kai on se hinta, joka myös anonyymin kirjoittamisen vapaudesta lopulta joudutaan maksamaan. Se on ikäänkuin teknologian sinetöimä "niitti" käydylle tekijän kuolema-keskustelulle.
Mutta entä sitten? Kovan hinnan joutuvat media-ammattilaisetkin niin sanotusta "itsenäisyydestään" maksamaan.

Sediksen Bourdieu-analyysit nimittäin osoittavat erinomaisesti sen, millä tavalla esimerkiksi televisiotoimittajat - vaikka toisin väittäisivät - ovat kaikkea muuta kuin vapaita ja yksilöllisiä!

***
Tristanin teksti teki minuun positiivisen vaikutuksen, koska se viestii selvin sanoin, että hän ymmärtää varsin hyvin asiaa, josta kirjoittaa.
Otan tässä vain yhden perspektiivin siihen.

On jo pelkkää triviatietoa, että Saarikoski pystyi suurimman osan elämästään kirjoittamaan enää vain alkoholilla "ylläpitämässään normaalitilassa", joka ei kuitenkaan ollut humalaa.
Sartren mieletön kirjoitusmania ja -produktiivisuus sai potkua amfetamiinijohdannaisista piristeistä, ja kun niille tuli reseptipakko, hän haetutti kamaa luottokelpoisimmalla ja lojaalisimmalla ystävällään.
Raymond Chandlerin kirjoitusvaihe oli yhtä nousu-ja laskuhumalan vuoristorataa.
Coleridgen runo Kubla Khan on oopium-hallusinaation inspiroima. Jne jne.
Esimerkkejä löytyy loputtomiin.

Itse minun on tosin vaikea ymmärtää, miten esim. pitkäjännitteisyyttä ja ajatuksen koherenssia vaativaa tekstiä voi kirjoittaa, kun se "ratkaisevan mones" paukku on otettu. Luulisi, että siinä vaiheessa ja sen jälkeen kaikilla kirjoittajilla tulee tekstiin niin paljon ajatuksellisia kämmejä, että suurin osa lopputuloksesta menee useimmiten roskikseen - aivan kuten Saarikoskikin totesi kommentoidessaan humalassa kirjoittamiaan tekstejä.

Kirjoittamiskammoa laukaisevana stimulanssina paukku pari on ok.
Huumeista en tiedä, joten vaikea sanoa, miten esim. heroiini vaikuttaa kirjoittamiseen.

***
Syvässä humalassa ja akuutissa psykoosissa kirjoittaminen ovat mielestäni analogisia tiloja ainakin, mitä tulee tekstien "tavoitettavuuteen." Lauri Viita on hyvä esimerkki.
Runosatu Kukunor ja Moreenin lopun "hajoaminen" viestivät (myös) siitä, että kirjailija Viita ei välttämättä aina hallitse tajunnanvirtaansa.

Nietzschen Ecce Homo puolestaan on (itse asiassa varsin taidokas) osoitus siitä, miten kontrolloidusti kirjailija voi (ainakin joskus) liikkua hulluuden ja selväjärkisyyden rajalla.

Onko James Joycen Finnegan`s Wake (miksei myös Odysseys vaikeimmillaan) lopultakin "skitsofreniaa" - siis ennemminkin sairaskertomuksen lisäliitteeksi sopiva dokumentti kuin "vakavasti" otettavaa kirjallisuutta? Jne.
(Lainausmerkit skitsofreniaan sen vuoksi, että Joycen oletettu skitsofreenisuus on vähintäin yhtä paljon luovaa neroutta kuin psykopatologista mielenhäiriötä. (1)

Kun edellä osittain myönsin, että olkoon sitten ihan sama, kirjoittaako joku anonymiteetin suojasta vai ei ja mitä tahansa, niin joku ero kuitenkin on sillä, minkälainen teksti tulee jäämään kirjallisuushistoriaan, ja minkälainen taas hyllytetään arkistoihin pikemminkin psykiatrien kuin kirjallisuutieteilijöiden tutkimusmateriaaliksi.
(Tästä lisää joskus myöhemmin.)
Kirjallisuus-/kulttuurihistorioitsijoille kelpaa tietysti kaikki materiaali, koska he eivät tutki kohdettaan minkään esteettisen tulkintametodin vaan "muistamisen" periaatteella, mikäli yksinkertaistus sallitaan.

***
Olen tietoisesti välttänyt ko. aihetta johtuen ensinnäkin siitä, etten ole löytänyt sopivia blogitekstejä, joita kommentoida tai - koska olen itse työskennellyt eläessäni sekä psykiatrisilla osastoilla että päihdehuollossa. Ehkä aihe liippaa vielä "liian läheltä."
Kokemusta alasta ja aiheesta on kuitenkin sen verran, että väitän kyllä tunnistavani realistisen asenteen näissä asioissa silloin, kun sellaiseen törmään.

Ja sen vuoksi onkin syytä kiittää Tristania inspiroivasta tekstistä.

PS. Mitä tulee vielä tekijän aitouteen ja hänen juttujensa totuuteen, niin ei tämä kysymys ja keskustelu suinkaan mitään uutta ole.
Jo Platonin dialogien tulkinnan eräänä perusongelmana voi pitää vaikeutta erottaa sitä, milloin Sokrates esittää omia ajatuksiaan milloin taas Platonin.

Lopuksi ehkä loistavin esimerkki aiheesta. Søren Kierkegaard kirjoitti elämänsä aikana yli kahdellakymmenellä salanimellä ja kävi niiden kanssa kaiken lisäksi vielä ankaria väittelyitä!
Ei siis tämänkään vuoksi mikään ihme, kun hän totesi itse sairastavansa "objektiivista hulluutta."
(Objektiivisella hulluudella SK tosin viitannee filosofoinnin perimmäiseen absurdiuteen ihmisenä olemisen aspekina. Tämä tulkinta natsaisi aika hyvin Schopenhauerin ja Nietzschen käsityksiin tietoisuudesta "sairautena."

”Vai onko mies hullu, kun hän sanomalla yleisesti totena pidetyn ja kaikkien hyväksymän objektiivisen totuuden toivoo todistavansa, ettei ole hullu?”
Kirjoitti Sören Kierkegaard, "Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus."

(Sitaatti napattu ANDROGYYNIHULLUMIEHEN blogista - tänks!).

***
(1) Joycen tytär sairastui skitsofreniaan. Psykiatri tiivisti tilanteen Joycelle harvinaisen hienolla allegorialla.
"Siinä (sanojen) valtameressä, jossa te pystytte niin mainiosti uimaan, - siihen valtamereen teidän tyttärenne hukkuu..."

6 comments:

minh said...

No, Rauno, itse kirjoitan päihteisiin liittyvästä elämästäni anonyymina blogia. Anonymiteetti siksi, että (uskon suurimman osan ihmisistä ymmärtävän)
a)poliisi seuraa internettiä
b) joku tuttava tai perheenjäsen ei välttämättä tiedä riippuvuudesta ja saisi shokkihoitoa jos löytäisi kuvai ja nimeni tekstieni yhteydessä
c)kaikki muut itsesuojeluun liittyvät asiat, kuten työnhaku jne olisivat vaakalaudalla, jos nimellä ja kuvalla tuolla kirjoittelisin.

Se anonyymi paskanroiskiminen, jota vastustat, on minusta vähän sellainen juttu, että oli se nimellä tai nimimerkillä kirjoitettua, niin paskanroiskintaa ei tarvitse ottaa vakavasti, jos se on epäasiallista tai herjaavaa.
Anonyymikin voi kirjoittaa rehellisesti ja hyvin asioista, varsinkin kun kyseessä on "päiväkirjamainen" blogi.
Hyvää jatkoa,
-minh-

haa said...

Joo, ajattelin vähän samoja kuin minhkin: sitä, että anonymiteetti sallii avoimuuden.

Vaikka joku saattaakin pitää sitä tarpeettomana ekshibitionismina, minulle on tärkeää voida puhua rajoituksitta yksityisistä asioistani, ilman paranoidista pelkoa, että joku sukulaiseni tai naapurini tai joku muu asiaan kuulumaton henkilö tulee livenä esittämään sanomisistani mielipiteensä, joita en ole vailla. Ruumiillista yksityisyyteeni puuttumista kaipaan vielä vähemmän.

Tästä avoimuudesta ei seuraa millään loogisella välttämättömyydellä, että ”roiskitaan mitä tahansa paskaa julkisuuteen”. Tietenkin on totta, että anonymiteettiä voidaan käyttää, ja usein käytetäänkin, väärin.

Arkielämässä joutuu joka tapauksessa säilyttämään yksityisyytensä fasadin – miksi sitä pitäisi jatkaa netissäkin, jollei sitä halua. Minä en usko että yksityisyys ja salaisuudet palvelevat ihmistä, päinvastoin; ne erottavat meidät toisista.

Eräs tuntemasi filosofikin puhui jotakin tähän suuntaan..


"Muille voi avautua vain erikoislaatuisesta rakkaudesta. Rakkaudesta, joka tavallaan tunnustaa, että me kaikki olemme pahoja lapsia.

Voisi myös sanoa: Ihmisten välinen viha johtuu siitä, että erottaudumme toisistamme. Koska emme halua, että toinen katsoo sisimpäämme – koska siellä ei ole kaunista."


Ludwig Wittgenstein

kirsti said...

kiitos taas haa, tuon W:n voisi kyllä ottaa vaikka huoneentauluksi.

Rauno Rasanen said...

Väliaikatietoja.

Hmm. Kirjoitin minhille jo kaksi liuskaa aiheesta, mutta tallensin tekstin Wordiin hautumaan. Itsesensuuri iski.

Täytyy pohtia, mitä kannattaa itsestään paljastaa ja mitä ei. Tässä tuli nyt konkreettisesti vastaan se omalla nimellä kirjoittamisen ongelma!

Lisää aiheesta (myös meikäläiseltä) - juuri nyt - löytyy Illuusian tällä hetkellä tosi "kuumasta" blogista.

Aiheemme on tärkeä. Minkään ei pidä estää kunnon keskuskelua!

Mitä Wittgenstein-sitaattiin tulee, niin se oli tosi hyvä, mutta en kovin helposti näe sen yhteyttä tähän blogikeskusteluun.

Me olemme jo nyt tuijottamassa toistemme sieluun. Jos ei ihan avoimesti ja tarkoituksella, niin sisimmässämme kyllä! Se on aivan varmaa.

Mutta ylipäätään - minhin perustelut olivat hyvin ymmärrettäviä ja oikeutettuja, eivätkä mitenkään yllättäneet, koska olin itse asiassa hänen kohdallaan tätä asiaa jo ehtinyt ajatellakin.

Illuusiaa en vielä oikein ymmärrä, mutta ans kattoo. Onhan tässä aikaa.

haa said...

Ole hyvä, Kirsti.

Mitä Wittgenstein-sitaattiin tulee, niin se oli tosi hyvä, mutta en kovin helposti näe sen yhteyttä tähän blogikeskusteluun.

No, ehkä sen irrottaminen omasta asiayhteydestään saa näyttämään sen irralliselta. Tuo on katkelma laajempaa kokonaisuutta, jossa Wittgenstein puhuu ripittäytymisestä. Koen sen aika vahvana puheenvuorona avoimuuden puolesta, sovinnaisuuden voittamisen puolesta. Ja, kuten totesin, anonymiteetti mahdollistaa avoimuuden tai ainakin tekee sen helpommaksi. Siinä yhteys.

ninni said...

missä on postisi BRANDISTÄ ,postitko sen, brandin kehitys ym